SISÄISEN JA ULKOISEN MAAILMAN YHTEISET JUURET

Juhlaesitelmä Suomen Parapsykologisen tutkimusseuran 50-vuotisjuhlassa 11.10.1988

K . V. Laurikainen

Psyyken tuntija C.G.Jung ja Nobel-fyysikko Wolfgang Pauli julkaisivat vuonna 1952 yhteisen teoksen Naturerklärung und Psyche (Luonnonselitys ja psyyke), joka koostuu kahdesta näennäisesti aivan toisistaan riippumattomasta kirjoituksesta. Jungin artikkelin nimi oli "Synchronizität als ein Prinzip akausaler Zusammenhänge" (Synkronisiteetti epäkausaalisten yhteyksien periaatteena). Sen aiheena on synkronisiteetin käsite, joka on aiheuttanut paljon päänvaivaa Jungin tulkitsijoille. Paulin artikkeli on nimeltään "Der Einfluss archetypischer Vorstellungen auf die Bildung naturwissenschaftlicher Theorien bei Kepler" (Arkkityyppisten mielteiden vaikutus luonnontieteellisten teorioiden muotoutumiseen Keplerillä). Hän käsittelee siinä luonnontieteen murroskautta edustavan Johannes Keplerin ajattelua, jossa matemaattinen luonnontiede oli hedelmällisessä yhteistyössä mystiikan kanssa.

Vaikka teoksen kaksi artikkelia näyttävät siis käsittelevän aivan toisistaan riippumattomia aiheita, niiden välillä on voimakas sisäinen sidos. Tässä teoksessa kulminoituu näiden kahden suuren tiedemiehen pitkäaikainen keskusteluyhteys, jossa he pyrkivät yhdessä tunkeutumaan syvälle inhimillisen tiedon juuriin. Jungin mielenkiinnon kohteena oli ihmisen sisäinen maailma, jossa hän on avannut aivan uusia näkymiä ihmisen psyyken tiedostamattomien toimintojen salaperäiseen maailmaan. Pauli oli aineen maailman tutkimuksessa ansioitunut luonnontieteilijä, jonka kriittinen henki törmäsi ongelmiin, joissa ihmispsyyken toiminta kietoutui erottamattomasti fysikaalisen maailmankuvan hahmottamiseen.

Paulin Kepler-artikkeli on itse asiassa ainoa Paulin tutkielma, jossa hän on melko laajasti kuvaillut niitä fysiikan ja psykologian rajamailla olevia ongelmia, joita hän 50-luvulla hyvin intensiivisesti pohti. Näitä suurimmalta osin julkaisemattomia ajatuksia hän on käsitellyt hyvin laajassa ja avomielisessä kirjeenvaihdossaan Baselin yliopiston teoreettisen fysiikan professorin Markus Fierzin kanssa. Tämä kirjeenvaihto on toistaiseksi julkaisematon, mutta itsepintaisten ponnistelujen jälkeen olen 'saanut luvan julkaista siitä otteita kirjassani Atomien tuolla puolen (Kirjapaja, 1986), englanninkielisenä Beyond the Atom. The philosophical Thought of Wolfgang Pauli (Springer-Verlag, 1988).

Eräissä kirjeissään Fierz kehoittaa Paulia julkaisemaan ne ajatukset, joihin hän oli Kepler-tutkielmassaan viitannut. Pauli ihmetteli, oliko hän todella vain viitannut noihin ajatuksiin; hän ilmeisesti edellytti, että ihmiset ymmärtäisivät asiat "puolesta sanasta", niin kuin hän itse. Eräät ovatkin Paulin artikkeleista saaneet aavistuksen niistä syvällisistä näkemyksistä, joita Paulilla inhimillisestä tiedosta oli. Niinpä Arthur Koestler kirjoittaa teoksessaan "The Roots of Coincidence" (Yhteensattumien juuret), että Paulilla oli ehkä syvällisempi näkemys oman tieteensä rajoista kuin useimmilla hänen kollegoillaan. Olen edellä mainitussa kirjassani pyrkinyt hieman kohottamaan sitä verhoa, jonka taakse Paulin toistaiseksi kovin tuntemattomat filosofiset ajatukset kätkeytyvät.

Paulin ja Fierzin kirjeenvaihdon täydellistä julkaisemista saa­daan ilmeisesti odottaa vielä kauan, sillä toistaiseksi julkais­tussa kirjeenvaihdossa ollaan vasta vuodessa 1939, ja työ edistyy valitettavan hitaasti, se kun pyritään tekemään suurella huolella ja pieteetillä. On huomattava, että Paulin kirjeenvaihto on ta­vattoman laaja.

Kun Paulia pyydettiin julkaisemaan Kepler-artikkelinsa englanniksi, hän torjui ajatuksen, ja kirjeessään Fierzille hän sanoo, että hänestä tämä tutkielma liittyy niin kiinteästi Jungin synkronisiteetti-artikkeliin, ettei hänen omatuntonsa salli sen julkaisemista erillisenä. Myöhemmin koko teos julkaistiinkin englanninkielisenä nimellä The Interpretation of Nature and the Psyche. Jungin synkronisiteetti-artikkeli on nykyisin saatavana myös erillisenä kirjana nimellä Synchronicity.

Mikä sitten on se "yhteinen nimittäjä", joka Paulin mukaan sitoo nuo kaksi artikkelia niin kiinteästi toisiinsa, ettei niitä hänen mielestään sopinut erottaa toisistaan? - Ehkä jonkinlaista va­laistusta voi saada kirjeestä, jossa Pauli vastaa Fierzin huomau­tukseen, että hänen pitäisi esittää selvemmin ne ajatukset, joi­hin hän on viitannut Kepler-artikkelissaan. Esitän muutaman kat­kelman tästä kirjeestä, joka on päivätty 19.1.1953:

Mitä minä voisin sanoa vielä selvemmin siitä, mikä minun Kepler-tutkielmaani sisältyy? Niin, onko se todellakin siellä vain viittauksenomaista? Jotain on minulle ollut selvää jo kauan:

1) Fludd edustaa luonnontieteille vastakkaista asennetta.

2) Minä itse en ole vain Kepler vaan myös Fludd. --‑

3) Vastakohta Kepler - Fludd heijastuu (yksilön tasolla) vastakohdissa

Etsittävänä on konjunktiotapahtuma (vastakohtien yhdentymi­nen), mutta se on minulle onnistunut vain kovin puutteelli­sesti. Kuitenkin ilmaantui ensin eksoottinen nainen (kiina­laisin vinoin silmin), myöhemmin myös tuntematon, puoli­tummaverinen mies unihahmona, joka näytti tietävän jotain etsitystä vastakohtien yhdentymisestä.

Unet korostavat luonnontieteiden vastakkaisasenteen objektii­vista merkitystä "kutsuna" korkeakouluun "professoriksi", usein tämä on uusi korkeakoulu, mutta usein meidän Zürichin polimme, johon minut on "kutsuttu", mutta tunnusomaista on, että en ole vielä ottanut sitä vastaan - tai sitten tuo tuntematon mies haluaa tulla otetuksi polille opiskelemaan, mutta kohtaa siellä vaikeuksia (sts. konventionaalisen, ny­kyisen tieteen taholta).

Olen varma siitä, että nämä unimotiivit, jotka ovat eri muunnoksina jatkuneet useiden vuosien ajan, eivät ole tekemi­sissä vain minun henkilökohtaisen stagnaationi kanssa vaan myös objektiivisesti fysiikan stagnaation syvempien syiden kanssa. Valitettavasti olen myös varma siitä; että sellaisten unien ymmärtäminen ja selittäminen on tehtävä, joka suuresti ylittää meidän aikamme psykologien mahdollisuudet. En myös­kään pidä niin ensiarvoisen tärkeänä unien pohtimista; sen sijaan pidän tärkeänä, että pohditaan suoraan itse kysymystä luonnontieteiden vastakkaisasenteen objektiivisuudesta.

Ja juuri tämä kysymys on minun Kepler-tutkielmani taustana. Usein ajattelen, että voisin päästä etsittyyn konjunktioon vain jos voisin lausua tai muotoilla jotain, joka suuresti tyrmistyttäisi sekä konventionaalisen uskonnon edustajat että myös konventionaalisen tieteen edustajat. Mutta en vielä tarkoin tiedä, mitä se on.

Kirjeen alussa on viitattu mielenkiintoiseen, 1600-luvulla käy­tyyn polemiikkiin Keplerin ja englantilaisen alkemistin ja lääkä­rin Robert Fluddin välillä; Pauli käsittelee tätä polemiikkia laajasti Kepler-artikkelissaan.

Konjunktio, vastakohtien yhdentyminen, on Paulin Kepler-tutkiel­man tausta-ajatuksena. Tämä ajatus on peräisin atomiteoriasta, komplementäärisyyden käsitteestä. Tähän ajatukseen fyysikot jou­tuivat kokeellisten tosiasioiden painosta, siitä että atomien maailman kuvailussa tarvittiin tietyssä mielessä vastakkaisia kuvia ja käsitteitä, jotka vasta yhdessä antoivat tyhjentävän kuvan kaikista niistä ilmiöistä, joita tutkimus oli todennut. Myöhemmin Bohr totesi, että samanlainen ajatus todellisuudesta, johon kuuluu vastakkaisia, toisiaan täydentäviä ominaisuuksia, sisältyy taolaisuuteen, ja Niels Bohr jopa otti taolaisen Yin-Yang -symbolin vaakunaansakin, kun hänet nimitettiin tanskalaisen Elefantti-ritarikunnan jäseneksi.

Perusvastakohta, johon Pauli törmäsi atomimaailman ongelmia poh­tiessaan, oli aineen ja hengen vastakkaisuus. Hän korostaa mones­sa yhteydessä, että kvanttiteoria opettaa luopumaan karteesio­laisesta dualismista, jonka mukaan aineen maailma ja hengen maailma ovat periaatteessa toisistaan riippumattomia. Paulin näke­myksen mukaan fysiikan kuvaama "ulkomaailma" ja psykologian tutkima "sisäinen maailma", ovat yhden todellisuuden erilaisia ilmentymiä.

Samalla hän joutui korostamaan "luonnontieteille vastakkaisen asenteen objektiivista merkitystä". En voi ymmärtää tätä Paulille hyvin tunnusomaista sanontaa muuten, kuin että hän tarkoittaa sillä uskonnon objektiivista merkitystä. Mutta niin kuin ylläole­vasta kirjeestäkin ilmenee, uskonto tarkoitti Paulille jotain, joka "suuresti tyrmistyttäisi konventionaalisen uskonnon edusta­jat".

Tällaiset huomautukset ovat sukua Jungin näkemyksille, joissa alkemistinen ajatus aineen ja hengen yhteisestä alkuperästä, prima materiasta, esitti tärkeätä osaa. Varsinkin vuodesta 1946 alkaen Jung alkoi korostaa psyyken pohjana olevaa aineenomaista todellisuutta, ja tästä hän käytti termiä psykoidi.

Tässä Jung tuli hyvin lähelle Paulin ajattelua. Syventyessään matemaattisen luonnontieteen perusongelmiin Pauli päätyi korostamaan sitä osuutta, jota meidän psyykemme tiedostamattomat proses­sit esittävät empiirisen tiedon synnyssä. Hänen Kepler-tutkiel­massaan oli keskeisenä arkkityypin käsite. Arkkityypit hän käsit­ti tiedostamattomassa vaikuttaviksi järjestäviksi ja sielunelämää ohjaaviksi tekijöiksi, jotka ovat täysin epähavainnollisia. Hän käyttää toistuvasti sanontaa "das Ordnende und Regulierende" viitaten arkkityyppeihin. Ne ikään kuin häämöttävät meidän tie­dostamattoman psyykemme taustalla "järjestäen ja ohjaten" psyyken toimintaa.

Hän kuitenkin korostaa sitä, että arkkityyppejä ei pidä ajatella miksikään mielteiksi tai käsitteellisesti kuvattaviksi asioiksi. Ne ovat täysin epähavainnollisia ja niin syvällä meidän tiedosta­mattoman psyykemme kätköissä, että me pystymme juuri ja juuri tuntemaan tällaisten tekijöiden olemassaolon ja vaikutuksen, mutta emme voi niitä täsmällisesti kuvailla tai hahmottaa.

Arkkityyppien toiminnan tuloksena muodostuu alitajuntaan vahvas­ti tunnepitoisia arkkityyppisiä mielteitä, ja niiden voimakas vaikutus voi erikoistilanteissa tulla tietoiseksikin. Tällaisia arkkityyppisiä mielteitä ovat mm. "kuolema" ja "Jumala".

Eräs arkkityyppinen mielle, jonka merkitystä Pauli usein tähden­si, on konjunktion eli vastakohtien yhdentymisen idea. Paulin mukaan tämä on voimakkaasti vaikuttamassa meidän aikamme "kollek­tiivisessa tiedostamattomassa" eli "ajan hengessä". Tämä vastakohtien yhdentymisen tarve tuntuu esimerkiksi uskonnon ja luon­nontieteen yhteensovittamisen tarpeena.

"Ulkoinen maailma" (jota tavallisesti sanotaan "aineen maailmak­si") ja ihmisen "sisäinen maailma" muodostavat myös sellaisen vastakohtaparin, jonka sulattamista yhteen todellisuuskäsitykseen Pauli piti välttämättömänä - itse asiassa meidän aikamme tär­keimpänä tehtävänä. Kvanttiteoria oli Paulille "tienviitta" tähän suuntaan. Sen vuoksi Pauli torjui jyrkästi nykyisin varsin ylei­sen pyrkimyksen "realismiin" siinä mielessä, että ulkomaailmaa pyritään kuvaamaan ihmispsyykestä ja siis "sisäisestä maailmasta" riippumattomana.

Pauli piti itseään realistina aivan toisenlaisessa mielessä. Hän pyrki uudenlaiseen todellisuuskäsitykseen, johon sisältyisivät sekä "ulkoinen" että "sisäinen" maailma. Tämä edellyttää, että löydämme uuden tavan suhtautumiselle psykofyysiseen ongelmaan eli opimme ymmärtämään ruumiin ja sielun tai yleisemmin aineen ja hengen suhteen uudella tavalla.

Tämä uusi näkemys psykofyysisestä yhteydestä voidaan palauttaa juuri arkkityypin käsitteeseen. Arkkityypit eivät Paulin mukaan ole vain psyyken toimintaa järjestäviä tekijöitä vaan ne ilmene­vät yhtä hyvin ulkoisen maailman rakenteessa. Täytyy muistaa, että se, mitä me sanomme ulkoiseksi maailmaksi, on itse asiassa vain tietty kuva meidän tietoisuudessamme. Me emme voi millään keinoin tavoittaa ulkomaailman olioita sinänsä, voimme vain psyy­kemme hahmotustoiminnan tuloksena saada tietoisuuteemme ulkomaa­ilmasta tietynlaisen kuvan. Tämä kuva on meidän aistiemme ja meidän ajattelukykymme rajoituksista riippuva, ja siihen vaikut­tavat juuri psyyken toimintaa ohjaavat arkkityypit.

Niinpä se kuva, jonka me pystymme ulkomaailmasta muodostamaan, heijastelee sekin arkkityyppien toimintaa. Arkkityyppejä voidaan pitää myös ulkoisen maailman rakennetta ja sen tapahtumien luon­netta määräävinä tekijöinä. Luonnontieteen lukemattomat ja erit­täin tarkat todennukset osoittavat näet, että arkkityyppien anta­ma kuva "ulkomaailmasta" vastaa "todellisuutta". Näin ollen ark­kityypit ovat ilmauksena kosmisesta järjestyksestä, joka koskee yhtä hyvin sekä "ulkoista" että "sisäistä" maailmaa.

Arkkityypit muodostavat siis Paulin mukaan sillan "aineen" maail­masta "hengen" maailmaan. Tämä silta on vain syvällä tiedostamat­toman kätköissä, eikä sitä sen vuoksi voi kuvata tieteellisen kielen edellyttämällä täsmällisyydellä. Pauli päätyi tällaisiin ajatuksiin atomiteorian peruskysymyksiä pohtiessaan. Jung taas päätyi hyvin samanlaisiin ajatuksiin ihmispsyykeä koskevista tutkimuksistaan ja kokemuksistaan. Kun Jung 40-luvun lopulta alkaen puhui psykoidisesta todellisuudesta, tämä tarkoitti juuri sitä, että psyyken maailman pohjalla on jotain sellaista, jota voidaan yhtä hyvin sanoa aineelliseksi. Keskustelut, joita Jung ja Pauli kävivät ja joiden tuloksena on alussa mainittu yhteinen teos, koskivat juuri tätä siltaa aineen maailman ja hengen maail­man välillä. Kysymyksessä oli pyrkimys psykofyysisen ongelman ymmärtämiseen uudella tavalla.

Pauli käytti tässä atomiteoriasta tunnettua komplementäärisyyden käsitettä. Hän sanoi, että fysiikan tutkima "ulkoinen maailma" ja psykologian kohteena oleva "sisäinen maailma" ovat toisilleen komplementäärisiä. Hän siis vertaa näiden todellisuuden ainesten suhdetta toisiinsa "aaltojen" ja "hiukkasten" suhteeseen atomiteoriassa. Todellisuus, jonka atomien tasolla kohtaamme, on niin syvä ja meidän välittömien havaintojemme maailmasta niin poik­keava, että meidän on käytettävä sitä kuvaillessamme välistä "aaltokuvaa", välistä "hiukkaskuvaa".

Todellisuus on tämän näkemyksen mukaan jotain sellaista, mistä meillä ei ole mitään mielikuvia ja jota emme millään kielellä pysty täydellisesti kuvailemaan. Se mitä me välittömästi aisteil­lamme koemme, ei ole itse todellisuus. Fyysikolle on hyvin sel­vää, että aine osoittautuu sitä tarkemmin tutkittaessa hyvin toi­senlaiseksi kuin mitä aistimme meille välittömästi paljastavat. Eräissä tapauksissa me koemme todellisuuden "aineellisena", toi­sissa tilanteissa korostuvat sen "henkiset" aspektit. Itse asias­sa todellisuus on yhtä hyvin - tai yhtä huonosti! - sekä "aineel­lista" että "henkistä". Nämä ovat todellisuuden komplementäärisiä ilmenemismuotoja, samoin kuin aallot ja hiukkaset. Niin kuin alkeishiukkasiin liittyy erottamattomasti aaltoja, niin on aineen maailmalla aina henkiset aspektinsa ja vastaavasti sielunelämällä aineellinen, psykoidinen taustansa.

Olen kuvaillut sisäisen ja ulkoisen maailman yhteisiä juuria lähinnä Paulin artikkelin hengessä. Jungin synkronisiteetti-idea tähtää tavallaan pitemmälle, mutta on samalla vaikeaselkoisempi ja ongelmallisempi. Jung tavoittelee tieteellisissä selityksissä käytetyn kausaliteetin rinnalle toista selitysperiaatetta, jota hän nimittää synkronisiteetiksi, mutta mitä hän sillä tarkoittaa, jää loppujen lopuksi hyvin hämäräksi.

Nähdäkseni Pauli ei koskaan pystynyt oikein ymmärtämään, mitä Jung tällä käsitteellä tarkoittaa. Jungin esille ottamia tosiasioita ja hänen niihin liittämiään huomautuksia Pauli piti erittäin tärkeinä. Hän katsoi, että Jung avaa tässä artikkelissa tieteelle aivan uusia näköaloja, joiden piiriin kuuluvat mm. juuri parapsy­kologiset ilmiöt. Hän näytti kuitenkin epäilevän sitä, onko olemassa mitään toista' periaatetta, jota voitaisiin käyttää samalla tavoin tieteellisten selitysten pohjana kuin kausaliteettia käy­tetään.

Synkronisiteetti-ideassa Jung tavoittelee jotain, joka on äärim­mäisen tärkeätä ja mullistavaa, mutta onko mahdollista formuloida se niin täsmällisesti, että sille voitaisiin perustaa todella tieteellinen tutkimus, siitä ei voi olla ollenkaan varma. Sen sijaan Paulikin oli täysin varma siitä, että kausaliteettiin perustuva nykytiede ei tavoita kaikkia todellisuuteen kuuluvia ilmiöitä.

Synkronisiteetin asemesta Pauli tyytyy puhumaan todellisuuden irrationaalisuudesta, asioista joita järki ei tavoita. Tieteelli­sillä selityksillä on rajansa, ja järjen rinnalla tarvitaan in­tuitiivista ymmärtämistä ja uskoa, jotta osaisimme todellisen realismin vaatimalla tavalla suhtautua kaikkeen siihen, mitä koemme.

Todellisuuden irrationaalisuuteen voi Paulin mukaan sisältyä myös syy sille ilmeiselle tarkoituksenmukaisuudelle, jota voimme maailmassa todeta, mutta jonka luonnontiede jättää tarkasteluissaan "epätieteellisenä" keskustelun ulkopuolelle.

Paulin ja Jungin yhteiseen teokseen kohdistuu myös voimakasta kritiikkiä, koska monet eivät ole valmiita tunnustamaan sellaisia tieteen rajoja, joita tämä teos esittää. Sen perusnäkemys sisäi­sen ja ulkoisen maailman erottamattomasta yhteydestä ja keskinäi­sestä "vuorovaikutuksesta" yhden ja saman todellisuuden aineksina on useimmille toistaiseksi kovin vaikea omaksua, varsinkin kun se johtaa myös hyväksymään tieteen ja uskonnon komplementäärisiksi teiksi todellisuuden ymmärtämiseen.

Todellisuuden varsinaisena perusaineksen voidaan Jungin ja Pau­lin näkemyksen mukaan pitää arkkityyppejä, jotka tuottavat meille väliin kuvia aineesta, väliin sisäisen maailman henkisistä koke­muksista. Todellisuus ei ole aineellista eikä henkistä vaan jo­tain sellaista, jota me emme pysty tieteellisellä täsmällisyydel­lä ollenkaan kuvailemaan. On turvauduttava intuitiiviseen näke­mykseen. Todellisuus ilmenee meille yhtä hyvin ulkoisen maailman "aineellisina" ilmiöitä kuin sisäisen maailmamme "henkisinä" kokemuksina, mutta molemmat nämä ovat todellisuuden yksipuolisia ilmentymiä. Sisäisellä ja ulkoisella maailmalla on yhteiset juuret.

Vastaavasti voimme pyrkiä lähestymään todellisuutta kahdella tavalla: joko ulkomaailman rakennetta ja ilmiöitä tutkimalla tai syventymällä oman sisimpämme ihmeelliseen maailmaan. Molemmat tiet johtavat kohti sitä Absoluuttia, joka on olemassaolon ydin ja ylläpitäjä.