Ohjelmistokehityksen onnistumiselle on aina ollut ja tulee olemaankin kaksi keskeistä mittaria: ohjelmistokehityksen tuottavuus ja ohjelmiston laatu. Näissä asioissa onkin pyritty kehittymään satunnaiseen tahtiin kulloisenkin teknologiatarjonnan avulla. Toisinaan on tuottavuutta yritetty parantaa mm. erilaisten määrittely-, suunnittelu- ja toteutusvaiheiden menetelmien ja välineiden avulla. Toisinaan on taas keskitytty laadun parantamiseen katselmointeja, tarkistuksia ja testausta lisäämällä ja tukemalla.
1970-luvulla tehtiin toki myös "kokonaisvaltaisia" ohjelmisto/systeemityön ohjeistoja, joita sitten viriteltiin 1980-luvulla vähitellen käyttökelpoisempaan ja tasapainoisempaan suuntaan. 1990-luvun alun ISO 9001-herätys oli todellinen piristysruiske monien yritysten ohjelmistoprosessin kehittämiselle, mutta se on myös jatkuvan kehityksen este numero yksi sellaisissa yrityksissä, joissa ylin johto ja joskus prosessinkehittäjätkin luulevat vuodesta toiseen seinällä pysyvän laatujärjestelmäsertifikaatin merkitsevän automaattisesti hyväksyttävää olotilaa.
Onneksi 1990-luku on tuonut myös mukanaan moniakin menetelmistöjä tarkastella yrityksen ohjelmistoprosessia kokonaisuutena, josta tunnistetaan kullakin ajanhetkellä tarpeellisimmat, parhaan hyöty-kustannussuhteen antavat ja järkevästi läpivietävissä olevat parantamistoimenpiteet, jotka ajoitetaan käytettävissä olevien henkilö-, raha- ja teknologiaresurssien pohjalta monivuotiseksi kehittämisohjelmaksi. Näiden menetelmistöjen yhteinen piirre on se, että ne perustuvat kymmenien yritysten yhteistyöhön ja usein sadoista yrityksistä kerättyyn laadulliseen ja määrälliseen tietoon ohjelmistoprosessin tilasta ja kehittämisestä.
Ja tällaisen kehittämisen vaikutukset ovat mitattavissa. Alan johtava tutkimuslaitos, yhdysvaltalainen Software Engineering Institute (SEI), teki vuosi sitten tutkimuksen edellämainitunlaisen kehittämisen vaikutuksista yhdysvaltalaisisa yrityksissä. Tulokset puhukoot puolestaan:
Kari Känsälä, johtava konsultti, Nokia Tutkimuskeskus