Bataillen mukaan ihmisestä tuli ihminen, kun se keksi alkaa hautaamaan ruumiitaan. Kuoleman edessä primitiivit tunsivat olonsa vaivautuneeksi (ymmärtäessään "oman" rajallisuutensa) ja laittoivat ruumiin pois näkyvistä, multaan (tai minne missäkin). Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt vaan lisäksi piti pystyttää merkki muistttamaan tuosta poislaittamisesta (hauta). Näin tehtiin siis ihminen - samalla kun se siis keksi pyhän (eli tuon hartaan tunteen kuoleman edessä) ja taiteen (eli koristelut aktista, poislaitosta). Ihmisen, pyhän ja taiteen lähteenä oli siis yhteinen kokemus, yhteisö.

Samalla tavalla Heideggerin mukaan ihminen alkaa aidosti olla vasta ymmärtäessään oman kuolevaisuutensa. Katsoessaan kuolemaa kasvoista kasvoihin ihminen alkaa vasta elämään omaa elämäänsä. Bataillen mukaan sen sijaan yhteisö ja kuolema ovat ensin ja vasta sitten ihmisestä tulee ihminen.

Siksipä Heidegger juhlii tragedioita ja heikosti päättyviä tarinoita. Hänen mukaansa niistä voi saada innoituksen alkaa elämään aitoa elämään. Heidegger on tosissaan.

Bataillen mukaan kertomukset kuolemasta eivät voi tavoittaa tavoittamatonta, kuvata sanoinkuvaamatonta, omaa kuolemaa. Kaikki kertomukset ovat "vain" (sikäli kuin mikään on "vain") heikkoja allegorioita, simulaatiota. Ne eivät tavoita olennaisinta kuolemasta. Ja sellaisenaan ne ovat vain komediaa. Bataille on tosissaan, mutta silti ei ole. Hän ivaa tekotaidetta ja läpi historian kulkevia vaikkapa tarinoitan, jotka nykyisin näyttäytyvät vaikkapa kirjallisuustaiteessa (tai mikseivät live-roolipelitaiteessa) - päähenkilö uhraa itseään satoja sivuja, eikä lukija silti tavoita olennaista - kokemusta kuolemasta. Se on komedia, ei "vakavasti otettavaa". Pelkkää simulaatiota ja epäonnistumaan tuomittu jatkuva pako kohti kuolemaa.