Girard on ollut jotenkin pinnalla nyt trendikkäänä. Ehkäpä siksi että se yhdistää nämä ranskassa huipputrendikkäät tieteenalat filosofian ja kulttuuriantropologian strukturalistit. Minulla tökkii vain paavinpalvelijoiden vahva yhdistäminen moiseen soppaan.

Keskeinen ajatus on pyhän ja väkivallan sisäsyntyinen yhteys - samalla kun pystytettiin pyhä, niin asetettiin siihen myös väkivalta, uhri. Ja uhraamiseen liittyy keskeinen Mimesis, syntipukkiajattelu, larppikielellä simulaatio.

Minervan pöllössä tykitetään nykyelämän muuttuneen median ansiosta merkityksettömäksi simulaatioksi. Media asettaa merkitykset, mutta puolueettomana ei pysty sanomaan mitään sisällöllistä. Tämä johtaa kaiken epäilyyn, ennakkoluuloisuuteen ja kaiken muuttamiseen mielipiteiksi, tarinoiksi, simulaatioksi, jonkin alkuperäisen jäljittelyksi. Erityisen ongelmallista tämä on eliitin etujoukon taistelevalle kulttuuria luovalle osalle - hegemonian eli faktan eli yleisen mielipiteen keisarin uudet vaatteet eivät vastaakkaan odotuksia.

Girardin mukaan tuo jäljittely ja toisaalta myös uhraaminen ovat keskeisiä romaanitaiteen osasia Uuden ajan jälkeisessä maailmassa. Jumalien poistumisen jälkeen kaikki keskeiset asiat ovat muuttuneet sisällöttömiksi. Girard vastustaa post-modernia höttöä, koska vastaus asetettuun tyhjiöön on kristinusko, suuri tieteellinen ja uskonnollinen kertomus. Minun nähdäkseni katolinen tai muu kristinusko ei ole vastaus kaiken mitättömyyteen. Ei sitä tosin taideta löytää liberaalihumanistisesta suvaitsevasta yksilön oikeus-vapaus ajattelustakaan.