Kesäsellä olen lueskellut kirjoja. Heideggerin taideteoksen alkuperä ja humanistikirje olivat mainettaan runsaasti kevyempiä ja kaltaiseni pinnallinen lukija sai niistä yllättävän paljon irti. Marxin alkutuotantoa en jaksanut ihan loppuun asti kahlata, kun se oli pikalainassa. Se ei yllättäen ollutkaan kovin helppolukuista - Marx viittasi jatkuvasti käynnissäolleisiin kansantaloudellisiin keskusteluihin tehden pesäeroa porvarillisiin collegoihinsa. Täytynee palata ajan kanssa.

Olemisen ja ajan toisen lukukerran (ensimmäinen oli ollessani vankilassa) kohtalo on vieläkin tulevaisuudessa. Sen sijaan luin italiaisen Giorgio Agamben Tulevan yhteisön. Ymmärsin noin joka toisen sanan eli kirja oli kirjoitettu kohtalaisen vaativalle (?!!!) italialaisyleisölle. Kirjassa Agamben jäljittää yhteisön ja identiteetin käsitteiden liittymistä toisiinsa historiassa ja niiden löytämistä vaikkapa logiikasta. Tiukan kapitalismin rationaalisuuskritiikin ja oman snobbailun lisäksi keskeinen kysymys on se, miten voidaan tulevaisuudessa rakentaa yhteisö ilman identiteettiä eli miten rasismi ja syrjintä voidaan voittaa ja (joidenkin näkemysten mukaan) mahdollistaa ulkopuolelle sulkematon eli vasemmistolainen politiikka. En suosittele luettavaksi ilman masokistisia taipumuksia.

Sen sijaan Huizingan keskivaiheen teos kulttuurihistoriallinen ja -filosofinen opus Keskiajan syksy oli todella miellyttävää luettavaa. Huizinga kehittelee leikkien ja pelien teoriaansa historiallisten esimerkkien valossa pyrkien tekemään eräänlaista "mentaliteettien historiaa" keskiajan "kiihkeistä ja yksinkertaisista" (tuossa ei ole arvoarvostelmaa, vaikka ne idiootteja olivatkin) ihmisistä.

Snobbailuvarastoon saa lisämatskua myös viime vuonna menehtyneen tieteen popularisoijien kuninkaan Stephen Gouldin teoksesta Hirmulisko heinäsuovassa. Siinä on kasa löyhästi tieteenhistoriaan ja/tai evoluutiobiologiaan liittyviä aiheita, joista sivistynyt Gould ammentaa esseiseen kynäänsä. Rokkaa. Erityisesti kirjoitus Frankensteinista ja tieteen tehtävästä on hurjan hyvä.

Hiukan samaan teemaa tutkii myös tuleva Sorbonnen proffani Dominique Lecourt teoksessaan Prometheus, Faust ja Frankenstein (2002). Lyhyessä opuksessa kasataan kulttuurifilosofian keinoin kolme keskeisintä tieteen myyttistä kuvaa ja kerrataan niiden käsitehistoriaa. Teos on sen verran helppolukuinen, vaikka omaa alaani onkin, että sitä voi suositella pohjatiedottomallekin.

Sitten on vielä muutaman muun tulevan Sorbonnen proffani Deleuzin ja Guattarin poleeminen Mitä filosofia on? Ehkä yksi viime vuosikymmenen merkittävimpiä filosofisia teoksia jäi kyllä ainakin minulta melko pinnalliseksi tuttavuudeksi. Kriittistä filosofiaa ja kielen kieputusta, jottei mitään jäisi jäljelle. Oman aikakautensa tuote. En suosittele.

Luin myös fantasiakirjallisuutta ja lainasin Raivion teoksen Murha yliopistolla (sic). (Ei se sama Raivio, valitettavasti).

Pitäisi varmaan ensi viikolla koittaa taas käydä kirjastossa.