Hanna olikin vastuuttomasti jättänyt Tanskan solmukohdan larppitutkimusta käsittelevän AE:n kirjastoon matkallaolevan bildungsromaanin pöydille lojumaan, joten lukaisin sen läpi. Oletin, että se olisi ollut heikompi - nyt siinä tuntui olevan aina välillä oivaltavuutta, jota en siitä olisi odottanut. Ehkä viimeistä ja parasta toivoamme tieteestä ei vielä olekaan menetetty. Erityisesti pidin yllättäen Marie Carsten Pedersenin kontribuutiosta Phantasmagorie, Simulacre and the Danger of Dragonlance -artikkelista. Baudrillard ja tietysti kaikki muukin länsimaisen kulutusyhteiskunnan kritiikki vetoaa aina vahvasti, erityisesti yhdistettynä traagiseen tyylilajiin ja markkinayhteiskunnan viihteen vessastavetoon. Aineksia olisi ollut villimpäänkin trippiin, mutta ihan hyvältä tuo artikkeli silti tuntui. Kirjaan oli myös kerätty kätevästi viimeisen viiden vuoden virstanpylväät aihetta koskien, mistä voi toki olla tyytyväinen.

Ehkä siitä tulee sittenkin vielä joskus tiedettä. Mutta tieteenfilosofi minussa kyllä väittää, että kypsän tieteen ensimmäinen merkki on kielenkäytön etääntyminen arkipuheesta. Tällä tiellä ollaan hyvässä vauhdissa. Mutta tämän erikoiskielen tulisi olla tulevan tiedeyhteisön/heimon sisällä jotenkin yhteisesti hyväksyttyä. Tämä vaatii kyllä jonkinlaisen yhteisymmärryksen jos ei muusta, niin ainakin elokuvatieteestä lainatusta diegesis-käsitteestä. Tuohon samaan käsitteeseen on ladattu koko teoreettinen tarkastelukulma koko tulevaan tieteeseen. Lisäksi puuttuu toki nykytieteelle välttämättömät yleisesti hyväksytyt ammattilehdet ja foorumit. Näitä on ilmeisesti kuitenkin tulossa, joten kehitystä lienee tullut. Sitten kun vielä valtio-tunnustaa ja antaa tutkimusrahoitusta näinkin seksikkäälle avant garde -muodolle, niin minäkin harkitsen alan vaihtoa. Tosin tämä ei välttämättä tapahdu ihan heti - Helsingin yliopistolle tuntuu olevan mahdotonta tunnustaa edes elokuvien tutkimus tieteeksi. Jossain provinssissa lienee dynaamisuutta ja ennakkoluulottomuutta hiukan eri tavalla.