Olen taas lueskellut (live)-roolipelitutkimuksia. Jotenkin huomaan kyllä sielunsukulaisuutta enemmän näihin sosiaalitiedesuuntautuneisiin kirjoittajiin, kuin vaikkapa kirjallisuustieteilijöihin ja heidän teorioihinsa. Epäilen sen johtuvan siitä, että teoreettinen (tieteellinen) pohjamme on niin samankaltainen, että ymmärrän paremmin minne viitataan milloinkin. Se saattaa toisaalta haitata vaikkapa kirjoittamiani artikkeleita, koska Hannan sosiologiset kiinnostukset saattavat aiheuttaa sen, että tekstistä tulee muille kuin sosiologeille vaikeaselkoista. Se olisi todella harmillista.

Ajattelin laativani kirjoituksen siitä, miten diegesistä (eli siis pelimaailman, in-gamen, siis niinkuin off-gamen vastakohdan) koskevan kiistan voisi ratkaista. Siis sen, että onko se ensisijaisesti tai ollenkaan objektiivinen/ilmaisullinen vai subjektiivinen. Tuo jaotteluhan ilmiselvästi juontaa juurensa Descartesin (1600-luku) aloittamaan käänteeseen ontologiasta epistemologiaan, jolloin erottelu subjektiivinen/objektiivinen tuli mahdolliseksi. Tuota samaa eroa (monumentaalisen subjektin kuolemaa) on pohtinut oikeastaan kaikki merkittävä 1900-luvun filosofia - ilman oikeastaan minkäänlaista lopputulosta. Post-modernismia en laske vastaukseksi - jos toteaa, että kaikki loppuu, me kuollaan, mennään kotiin vastauksena, niin se on pikemminkin ongelman sivuuttamista (tai pakoa) kuin ratkaisua.

Heidegger haki ratkaisua tutkimalla siten, miten yksilö tulee tietoiseksi itsestään kun hän ymmärtää oman rajallisuutensa eli miten ihminen katsoo omaa olemistaan nykyhetkessä kuoleman kautta. Sitä kautta pitäisi sitten alkaa jonkin sortin elämä. Sartre tapansa mukaan latisti käsitteitä ja alkoi sanoa ranskalaista versiota eksistentialismiksi (ja humanismiksi). Subjektin itseään kohti kääntyminen tulee ajankohtaiseksi uudella tavalla toisen maailmansodan jälkeen. Miten yksikään hengissä selvinnyt enää sen jälkeen voi ohittaa sen, mitä on tehty vaikkapa keskitysleireillä. Mikä on vastuu. Uuden ajan alusta (ja 30-vuotisen sodan melskeissä taottu) pyrkimys objektiivisuuteen näyttää muodostavan työläissotilaiden armeijoita, joiden jäljiltä ei jää kiveä kiven päälle. Subjektiivisuuden pitäisi johtaa vastuuseen, mutta tekeekö se sitä - pako subjektiivisuuteen tuntuu johtavan pikemminkin nihimilismiin, kyynisyyten ja pakoon soliptisiin mielikuvitusmaailmoihin. Mitä jää jäljelle?

Kuilu subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välillä tulisi ylittää. Tulisi löytää uusi tiede, uusi uskonto, uusi filosofia. Tätä on yritettykin, ainakin mannermaisessa filosofiassa Hegelin jäljiltä. Heidegger, Sartre, Bataille, Levinas, Foucault, Kristeva, Baudrillard, siinä muutamia edes jossain määrin onnistuneita. Se mitä mahdollisuuksia näiden tätien ja setien jälkeen on enää tieteelle onkin sitten mielenkiintoinen kysymys - monet tuntuvat ajattelevan kuilun olevan monelle tieteelle niin tyypillinen, ettei siitä mennä yli tai ympäri. Pikemminkin rationalisuuskritiikki ottaa vallan yhdistäen tieteen ja talouden Wrightin sanaa käyttäen jonkin sortin ikuisen kasvun "teknosysteemiksi". Tässä mielessä larppaamisen tieteelliset selitysyritykset olisivat omiaan tuomaan sitä nähdäkseni täysin väärien selittämis- ja ohjaustapojen piiriin. Nykyisin se estää kaupallistamisyrityksensä heikolla taloudellisella potentiaalilla ja valmiilla puoli-ilmaisilla peleillään pysyen pitkälti poliittisen ja taloudellisen kulttuurikontrollin ulkopuolella. Nähdäkseni se lienee aivan oikea paikka live-roolipelaamisen taidemuodolla, mikäli se tosiaan haluaa pitää avat gardensa - jo päätyminen kulttuurituotteeksi kompromentoisi sen "aidon" arvon taiteena.

Noinko minä aina päädyn vouhkaukseen kun kirjoitan vapaasti? Tuonkin olisi voinut ilmaista ilman monia kiertoteitä. Olkaa eri mieltä, tuo nyt vain taas jotenkin kääntyi noin.