Autiot maat oli tosi hyvä, ehkä vaikuttavin ikinä. Palaan asiaan, kunhan elämä voittaa ja toivun siitä. Onneksi tämän kaltaisia pelejä ei ole useammin, en tiedä miten kestäisin.

No lyhyesti: olin paha tohtori frankenstein, joka oli menettänyt muistinsa ja joka olikin taistelurobotti itse ja yritti päätyä lopputulokseen vetäisikö itsensä syyllisyydestä ja tyhjyyden tunteesta jojoon vai ei. Oikeastaan kaikilla tavoilla sellainen kuin en ole tai haluakaan olla. Ehkä siksi sen verran vaikuttava. Synkkää ja ikävää kuten Lahdessa ilmeisesti aina.

Erehdyin taas lukemaan larp.fi:tä enkä tiedä miten olisin reagoinut, joten nauroin katketakseni. Minä luulin itse olevani outo ja vieraantunut, mutta erityisesti Re: Mättö! -keskustelu on kyllä räjäyttänyt tajuntani. Anna sen olla jonkun outoa oudompaa huumoria.

Lisäksi olen hoitanut lukuisia asioita ja selannut epätoivoisesti Kauppakorkean opinto-opasta laskeskellen valmistumiseen vaadittavia opintoviikkomääriä. Onkohan 121 opintoviikkoa vuodessa liian kova tavoite jopa minulle? Pianhan se selviää, joskus joulun maissa viimeistään. Jos yksi opintoviikko vastaa 40 tunnin työtä, niin tuossa olisi silloin 4840 tuntia työtä. Ja tunteja yhdeksässä kuukaudessa on jotain 6570, joten yöunta jää sitten kai noin 6.3 tuntia per yö.

Suuri osa on kyllä tosin jotain perusopintoja, joita joudun Suomen kaupallisen alan korkeakoulujärjestelmän älyttömyyksien takia käymään läpi, joten uutta asiaa tulee varmaan saman verran kuin on tullut aikaisempinakin vuosina. Ja vanhaa asiaa jaksaa kyllä ilolla kerrata täysin pitkästymättä.

Jaa, WSOY:n julkaisuohjelmaan kuuluu näköjään kuluvalle vaalisyksylle Sitoutumattoman vasemmiston edustajistajistoryhmäpuheenjohtajan Saxellin uusi romaani "Minä, Lotta ja Päivikki". Ilmeisesti se käsittelee "täysin fiktiivistä" vasemmistolaista opiskelijajärjestöä ja paljastaa sen inhimillisiä piirteitä. Yhdennäköisyys ainakin joihinkin aktiivisiin vasemmistolaisiin opiskelijatoimijoihin on ilmeisesti selkeä. Odotan mielenkiinnolla kirjaa ja olen melko varma, että ainakin HYY:n piirissä siitä tulee best-seller. Sitten nähdään seikkaleeko ystävällisesti teidän myös sivuilla. Ylioppilaslehti kuulemma tekee juttua samaisesta kirjasta ensi viikolla julkaistavaan numeroonsa. Vasemmistolaisissa opiskelijapiireissä myös HYY:n syrjimiskartoitus on herättänyt intohimoja. Vaaliohjelma näyttää valmistuvan jatkuvasti ja saattaa olla jopa suunnilleen hyväksyttävässä muodossa kun se lyödään lukkoon parin viikon päästä.

Kävin tuossa päivänä muutamana katsomassa Hollywood-elokuvan Identity, joka oli trilleriksi todella hyvä muunnelma Kymmenestä neekeripojasta, jopa hiukan filosofisella otteella toteutettuna. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Aika pelottava ja ahdistava kuitenkin, joten nukkuminen saattaa olla aika vaikeaa sen jälkeen. Nojoo, ei mikään uhrilampaat sentään, mutta tietynlaista kamerakulmilla säikyttelyä siinä kyllä oli. Ennakkoarveluista poiketen en paljasta tässä vielä juonta sen enempää.

Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset ovat jatkaneet eläinaiheista panssarivaununimittelyään. Tiikereistä tuli Leopardeja, joita sittemmin myytiin paitsi Suomeen, niin myös Puolaan. Näin kylterikoululaisena minun on mahdoton ymmärtää, miksi puolan ostaessa tankin se maksaa 100 000 euroa, mutta Suomen ostaessa saman välineen hinta on 500 000 jököä. Asiaa ei helpota se, että Suomen entinen puolustusministeri (joka sattumalta oli vastuussa noin älyttömästä ostamisesta (toisaalta ei se ole hölmö, joka pyytää vaan se joka maksaa) väittää, että suomi EI maksanut ylihintaa tankeista). Noin ala-astematematiikalla viisi kertaa enemmän on ylihinta. Enestam jatkaa, että suomalaiset saivat ihan itse käydä valitsemassa varikolta mitkä leopardit oikein ostetaan, ei siis mitään saksalaista sikaa säkissä. Että kyllä siitä ilosta helposti 400 000 euroa voi maksaa, kun tavaran saa jopa tarkastaa ennen maksua. Saksan maksama röyhkeä vientituki kävi ilmi, kun _Saksan_ valtiotalouden tarkastusvirasto sanoi, että Puolaan menivät aika halvalla. Enestamin mukaan suomalaiset olivat _tietoisia_ Puolan asevelialennuksesta ja se otettiin jopa huomioon kauppahintaa puoleen miljoonaan per tankki säädettäessä.

Mutta hei, kyllähän sitä saa Suomessa mielettömästi tuhlata, kun se on vain veronmaksajien omaisuutta. Eikä sitä nyt entisiä ministereitä sovi tikulla silmään tökkiä. Kannatan lisäksi Saksan kaltaista sosialismia, kehitysapua tai köyhäisapua, tottakai. Kumma kun pyysivät rahaa ollenkaan. Miksi edes teeskennellä, että aseiden myynti noudattaa markkinataloutta, kun ilmeisesti se kannattaisi koordinoida kehitysavun kautta. Kirkko voisi vaikka hoitaa vapaaehtoisena leopardijakelun. Saisi saksakin nostettua prosenttinsa lähemmäksi 0.7% bruttokansantuotteesta kertaheitolla.

Kesällä aloittamani tutkimukset kuolemattomuuden salaisuuden parissa ovat saaneet vauhtia minun saatuani käyttööni yliopiston kirjastojen aarreaitat. Tiedänpä nytten ainakin mistä opiskelijakirjastossa etsitään minerologian alaan kuuluvia teoksia. Never at Rest, Great Devonian Controversy ja Leviathan and the Air Pump ovat lukulistalla. Nimistään huolimatta odotukseni tutkimuksien nopeasta vauhdittumisesta osuivat harhaan, koska teokset käsittelivätkin tieteenhistoriaa. Sitten se Foucaltin humanistisia tieteitä käsittelevä teos pitäisi lukea kunnolla lehteilyn sijaan, kun siinä näitä epistemejä ilmeisesti pyöritellään oikein kunnolla.

Olin siis Yläneelle ja kysyjille vastaisin, että se on vähän niin kuin Turussa, mutta siitä sata kilometriä Varsinais-Suomen sydäntä kohti. Siis aika vähän keskellä yhtään mitään. Siellä oli metsässä muutamia sieniä, hyvä Tupakan isän kirja erään maailman lopusta Berliinissä 1945 ja seuraa. Ilmeisesti poissaollessani jonkun krunikalaisen juoni kaataa edellisessä entryssäni haukkumani Ylipormestarin hölynpöly epäonnistui siinä merkittävissä määrin, että hätäradio Suomi sammui kahdeksaksi vuodeksi. Älkää yrittäkö säätää vastaanotintanne, vika on todellisuuden lähettämössä.

Kuten Ali (ei siis kemikaali) totesi Yhdysvaltain sähkökatkoksista Bagdadissa. "Jos he eivät saa edes pääkaupunkinsa sähköjä päälle, niin mitä toivoa heillä on korjata meidän vesi- ja sänkönjakeluamme." Nämä olivat viisauden sanoja joita puntaroin hetken aikaa, kunnes muistin, että eihän vapaassa ja demokraattisessa maassa tarvita sähkönjakelua. Tämän päivän lehdistön mukaan Saddamin entisiä kätyreitä värvätään jo vakoilijoiksi perustettavaan turvallisuuspalveluun. En nyt manaa uutta Vietnamia vastatekijän puuttuessa Irakissa tai toivo kenellekään kärsimystä. Toivon vain, että Irakin kansan kärsimys, sota ja sorto nyt joskus vielä loppuisivat muuallakin kuin puheiden tasolla. Eikä mitään uutta Guateamalaa - 30 vuoden lisäsisällissotaa, joka jättää yhden maanosansa rikkaimmista ja edistyneimmistä valtioista täyteen henkiseen ja taloudelliseen perikatoon vain jotta muutama öljy- tai banaaniyhtiö voi toimia vapaammin ja tarjota meille valistuneille kuluttajille kovasti kaipaamiamme tuotteita.

Autiot maat ensi viikon loppuna. Hahmo tuli, nyt kun vielä niitä proppeja jostain saisi reissullansa.

Kävelimme viikon alkupuolella senaatintorilla ja kävi ilmi, että sinne oli kasattu joku rasittava mausoleumi. Luulin, että yliopisto ei ikinä antaisi lupaa tuollaiseen hirviöön eteensä, mutta epäilen, että järjestäjät ovat vilauttaneet edellisestä Len. Cowboysin ja puna-armeijan kuorosta väsättyjä sosiologisia tutkimuksia yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta. Eikä siinä mitään _ensimmäisellä kerralla_ kapitalistisen vitsin ja puna-armeijan kuoron sekoittaminen oli hauska keksintö. Se sanoi jotain uudella tapaa itäisestä naapurista, naapurisuhteesta ja kylmästä sodasta varmasti auttaen kollektiviisen trauman purkamisessa. Ehkä nyt hiukan vanhempana ymmärrän hyvin, miksi moni lauloi mukana "Those Were the Days" nauraen ja toisaalta kyyneleet silmissä kun puna-armeijan kuoro ilmoitti tämän Suomen valtion pyhimmässä paikassa Senaatintorilla. Sellainen vitsi, joka itkettää on paras.

Sen sijaan en ymmärrä, miksi tämäkin hetki pitää pyrkiä toistamaan ja vielä melkein samalla viikolla taiteiden yön kanssa. Se vahvistaa uskoani, että oikeasti kaikki omaperäinen ja merkityksellinen taide on taidettu jo tehdä ja nyt ainoastaan toistellaan rahan, viihteen ja nostalgia-arvon takia. Olkoon tuo kammottava temppeli Senaatintorilla ja varmaan myös viikonlopun joukkoviestimissä omaperäisen ja merkityksellisen taiteen hautamuistomerkki. Pitikö tuotakin hetkeä kymmenen vuotta sitten ruveta palvomaan.

Ensilumi Malmilla! Bileet!!1

KEMIKAALI-ALIN PALUU

Irakin miehitys saa päivä päivältä raamatullisempia sävyjä. Tänään Yhdysvaltain sodanjohto on ilmoittanut saaneensa kiinni jo toukokuussa kuolleen Saddam Husseinin serkun. Kuolleistapalanneen tarkempaa terveydentilaa ei arvioitu, mutta reportterimme Basrasta sanoo kertoo kadunmiesten kannattavan Alin neitseellistä syntymää. Ei ole myöskään aivan selvää, mitä Alin ruumiille tapahtui löytämisen jälkeen, mutta Yhdysvaltain ulkoministeriö kertoi jo kesäkuussa saaneensa vihjeitä uudelleensyntymästä. Patakuninkaaksi Yhdysvaltain keräilykorttipelissä nimitetty Kemikaali-Ali on tunnettu julmuudestaan muslimeja ja kurdeja kohtaan ja häntä epäillään mm. taistelukaasun käytöstä. Halutun kortin hinta on noussut taivaisiin, halukkain ostajista lienee Yhdysvaltain liittovaltio.

Jaa, tänään tulee sitten vuosi kihlausta täyteen. Onpa aika mennyt nopeasti :-)

Tänään HYY yhtymä tuhlaa taas käsittämättömällä tavalla ylioppilaskunnan omaisuutta elitistisiin rapujuhliinsa ja voin tuntea moraalista ylemmyyttä jättämällä menemättä. Hanna oli saanut Mooren kirjan Stupid White Men englannista, enkä voinut olla jo sitä selailematta. En rehellisesti tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut niitä juttuja lukiessa. The home of the poor and the land of the slave. Ehkä mun ei vaan tarvitse koskaan mennä amerikkaan, paitsi ehkä palata Kanadaan.

Kiitos Nino tästä: http://nino.greywolves.org/gallery/album22/crion1e_015

Tänään olen lukenut, laskenut ja aion yhdistystoimia. Huomenna ehkä kirjoitan, kahvittelen ja ehkäpä vintiöitsen. Kuka sanoi, että lomaelämä ei olisi täydellistä? Onneksi se on vain ohimenevää.

http://www.tk421.net/character/ tiesi kertoa mikä fantasia- tai scifihahmo olen:

"Marcus Cole

An honest and chivalrous adventurer that pursues just causes, you would sacrifice much to help others.

I am a Ranger. We walk in the dark places no others will enter. We stand on the bridge and no-one may pass. We live for the One, we die for the One.

Marcus is a character in the Babylon 5 universe."

Tämä oli sentään yllättävää. Minäkö joku rankkuri?

Keksin mennä Crioniin, kun kuulin että örkeistä olisi voinut olla vajausta. No oli meitä sentään veravä tusina ja keihäillä varustettuna moinen joukko on aivan riittävä. Alun häröilyn jälkeen meni päälle sotilasmoodi ja ajattelu loppui. Surin osa peliajasta eli noin kaksi tuntia kului maatessa majatalon takana kalliolla piilossa odottamassa pahojen voimien ottavan talon hallintaansa. Ottivathan ne sitten lopulta. Jotenkin pelistä päällimmäinen tunne oli been there, done that vaikka minulla lopunkaiken oli ihan mukavaa. Peli on hyvin kirjoitettu ja jannuilla tuntuu riittävän tekemistäkin. Häröilijöitäkin piisaa. Loppuyöstä oikaisin samoilemaan metsän kautta ja onnistuin luovimaan harhaan ja ottamaan tuntumaa muutamaan vuoreen ja yhteen jokeen pilkkopimeässä kantaen kamojani. Kivaa siis oli.

Tänään on vähän post-olo myös, kummallista. Se johtuu varmaan alkavasta syksystä ja sen kiireistä, jotka teoriassa iskevät kunnolla päälle parin viikon kuluttua. Seuraava hengästauko onkin sitten joulukuussa kurssin alkaessa vedellä viimeisiään. Toisaalta kai sitä hiukan kaipaakin vähän jo takaisin luentosalin penkille, kun tässä on vain tullut lueskeltua viime aikoina.

Pitäisi hankkia muutamia proppeja Autioihin maihin, mutta tänään en kyllä vielä sitä aloita.

Kirjoitin larp.fi:n ironiaa tavoittelevan tekstin aiheella "ONKO LARPPAAMINEN ALKEMIAA?", mutta ilmeisesti se oli yhdentekevä. Ei niin, että olisin paljon eri mieltä kyllä, mutta.. lähinnä liian pitkä vouhkaus ohitettiin olankohautuksella. Ei voi auttaa. Havaitsin sentään, että minusta tulee näin vanhana äkkipikainen, ärsyttävä ja helposti provosoituva. Ominaisuuksia, joita en kyllä itsessäni arvosta tippaakaan. Mietin myös kirjoittavani larppaamisesta potentiaalisena taidemuotona, mutta en nyt ainakaan toistaiseksi saanut sitä aikaan.

Mitäs muuta: prosemman matskunhakua ja hengailua epätrendikkäissä kahviloissa yhteiskunnan aivojen kanssa haukkumassa maailmanmenoa ja odottamassa ydintuhoa. Niin ja tietysti D&D-luolaholvien piirtämistä.

Tuota kirjaa lukiessa tuli mieleen, että voisin nyt vihdoin tehdä sen ensimmäisen ja viimeisen fantsupelini (ns. viimeinen sanani), jolla olen jo vuosikymmeniä uhkaillut. (Kuka muistaa Maraagiaa?)

Hanna olikin vastuuttomasti jättänyt Tanskan solmukohdan larppitutkimusta käsittelevän AE:n kirjastoon matkallaolevan bildungsromaanin pöydille lojumaan, joten lukaisin sen läpi. Oletin, että se olisi ollut heikompi - nyt siinä tuntui olevan aina välillä oivaltavuutta, jota en siitä olisi odottanut. Ehkä viimeistä ja parasta toivoamme tieteestä ei vielä olekaan menetetty. Erityisesti pidin yllättäen Marie Carsten Pedersenin kontribuutiosta Phantasmagorie, Simulacre and the Danger of Dragonlance -artikkelista. Baudrillard ja tietysti kaikki muukin länsimaisen kulutusyhteiskunnan kritiikki vetoaa aina vahvasti, erityisesti yhdistettynä traagiseen tyylilajiin ja markkinayhteiskunnan viihteen vessastavetoon. Aineksia olisi ollut villimpäänkin trippiin, mutta ihan hyvältä tuo artikkeli silti tuntui. Kirjaan oli myös kerätty kätevästi viimeisen viiden vuoden virstanpylväät aihetta koskien, mistä voi toki olla tyytyväinen.

Ehkä siitä tulee sittenkin vielä joskus tiedettä. Mutta tieteenfilosofi minussa kyllä väittää, että kypsän tieteen ensimmäinen merkki on kielenkäytön etääntyminen arkipuheesta. Tällä tiellä ollaan hyvässä vauhdissa. Mutta tämän erikoiskielen tulisi olla tulevan tiedeyhteisön/heimon sisällä jotenkin yhteisesti hyväksyttyä. Tämä vaatii kyllä jonkinlaisen yhteisymmärryksen jos ei muusta, niin ainakin elokuvatieteestä lainatusta diegesis-käsitteestä. Tuohon samaan käsitteeseen on ladattu koko teoreettinen tarkastelukulma koko tulevaan tieteeseen. Lisäksi puuttuu toki nykytieteelle välttämättömät yleisesti hyväksytyt ammattilehdet ja foorumit. Näitä on ilmeisesti kuitenkin tulossa, joten kehitystä lienee tullut. Sitten kun vielä valtio-tunnustaa ja antaa tutkimusrahoitusta näinkin seksikkäälle avant garde -muodolle, niin minäkin harkitsen alan vaihtoa. Tosin tämä ei välttämättä tapahdu ihan heti - Helsingin yliopistolle tuntuu olevan mahdotonta tunnustaa edes elokuvien tutkimus tieteeksi. Jossain provinssissa lienee dynaamisuutta ja ennakkoluulottomuutta hiukan eri tavalla.

Rokkaa ja uusi päivä koittaa. Musiikista vastaa hämmästyttävä Blackmore's Night.ja Under a Violet Moon. Eilen kävelyllä mieleen tulvivat edelleen marksilaisen teorian liveroolipelilliset sovellusmahdollisuudet ja toisaalta länsimainen kulutuskulttuurikritiikki Terminaattorissa ja Matriksisssa. Jätän jälkimmäisen republikaanien puoluetoimiston pr-toimistolle ja odotan innolla seuraavaa suuremman luokan mainosvideota.

Marxia mukaillen keskeistä (sanotaan nyt sitten historiallisessa) live-roolipelissä on luoto materiaalinen (objektiivinen) todellisuus. Se, että pelimaailma määrittelee pelaajiensa tietoisuuden - kun syöt vaikeissa oloissa näkkileipää, nukut huonosti ja seisot vartiossa yötä myöten, niin nämä työn materiaaliset komponentit konstituoivat korkeammat henkiset esineet, kuten yksittäisen tietoisuuden ja toisaalta myös suoraan määräävät pelaajan toimintaa vailla "vapaata luovaa subjektia". Toisin sanoen, kun pelimaailma "alkaa elää omaa elämäänsä" niin samalla se luo automaattisesti hahmojen toimet jopa ilman luovaa pelaajasubjektia. Jos live-roolipelaamisen materiaalisia ehtoja tarkastellaan tällä tavalla, on selvää, että ne eroavat täydellisesti pöydän ääressä istuvien kokista ja pizzaa syövien roolipelaajien vastaavista. Tällöin myös korkearakenne eli hahmojen kulttuurin, kommunikaation ja roolien täytyy olla perustavanlaatuisesti erilaisia näissä kahdessa eri ilmaisutyypissä. Ropessa subjektiiviset pelaajat luovat pelinjohtajan kehyksessä yhteisen maailman, larpissa pelinjohtajan luoma objektiivinen todellisuus luo pelaajien tajunnan sisällön ja toiminnan materiaalisessa maailmassa. Näin ajateltuna ilmaisumuodot ovat, ja niiden tuleekin olla, täysin erilaiset.

Jätän konstruktivistisen ja Foucaultin vastalauseiden pähkäilemisen kotitehtäväksi tai sitten hahmottelen niitä joskus tulevaisuudessa. Pysykää kanavassa, stay tuned out.

Post-ropecon olotila. Onneksi sentään entinen kämppikseni Heikki sai vauvan - elämänihme super. Hyvä silti, että emme elä enää yhdessä Jokiniemessä, koska silloinhan minä varmaan olisin äiti. Onnitteluita ja muuta sellaista silti toki! Ja jos en nyt vielä ennen sitä tuntenut itseäni vanhaksi, niin... :)

Tänään päätin vakaasti, että tämä on viimeinen lomaviikkoni. Sitten alkaa totinen kauppakorkean gradun vääntö ja/tai filosofian proseminaarin todellinen työstö. Ilmatkin näyttivät vihdoin hiukan kylmenneen, mikä on vain positiivista meille yön lapsille.

Yhdeksäs conini tuli ja meni. Hauskinta oli nähdä uusia ja vanhoja kavereita - varsinaisesta ohjelmistosta keskittymiskykyni riittivät ainoastaan kunniavieras Tweetiin (D&D kolmosedikka, ateistin niinkuin lähin jumalkokemus), Napakymppiin (8-) ja Windsorin Realities of Steel (8+). Gaalan selkääntaputtelu ja vanhojen muistelu ärsytti, mutta musiikki ja tanssiesitykset olivat upeat. Pena, joka muuten lienee outo ja hiukan häiriintynyt, mutta musiikkissa kaikkitietävä piti esitystä SIKAHYVÄNÄ ja ammattimaisena. Luotan ammattilaisen arvioon. Annin laulu sai kuten tavallista sieluni vuotamaan verta, tai siis olisi saanut, jos minulla vielä olisi tunnustetusti sieluni. Joitain gaalan kohtia pidin kyllä minäkin hyvin sovinistisina. Ehkä sitä ei voi välttää, vaikka kivempi olisi jos voisi. Asiassa eli hahmovalinnan ongelmiin kiinnitettiin huomiota ja ellei esityksessä ollut jotain minulle täysin uutta ironian lajia näkemykset liikkuivat samoilla suunnilla kuin uusimman Alterationsin artikkelissani. Sitä ei ole vielä susien artikkeliarkistossa, mutta jos joku sen sinne haluaa, niin voin triviaalisti sen sinne copy&pasteta? Mail me.

Perjantaina vielä mietin miten conia kestän, mutta loppua kohten se alkoi näyttää paremmalta ja paremmalta. En kyllä pysty mihinkään ohjelmaan keskittymään roolipeleistä nyt puhumattakaan. Lisäksi tänä vuonna tuli minulle ensi kertaa tunne, että Dipoli on vain liian pieni conille. Sekä tanssiaisissa että tanssiharkoissa että kaikissa kolmessa auditorio-ohjelmassa väenpaljous alkoi ahdistaa minua. Dipoli oli vain liian pieni noille suuremmille ohjelmille. Lisäksi lipunmyynnille perjantai-iltapäivänä pitäisi ensi vuonna kyllä tehdä jotain - puolen tunnin odotus suorassa auringonvalossa yli parkkipaikan ulottuvassa jonossa on kaltaiselleni auringonvihaajalle liian pitkä. Kuusi tai kahdeksan lipunmyyntitiskiä pihalle pois ahtaasta ovensuusta ja oviväijyt sinne tilalle. Johon loppuisi turha jonotus. Muuten järjestelyt olivat loistavat muutamia merkityksettömiä muotoseikkoja lukuunottamatta.

Huomenna D&D. Jiihaa.

Suunnittelin ensi syksyn lukujörjestykseni, mutta eiköhän se mene vielä pari kertaa uusiksi, kun opetustiedot "päivittyvät". On se ihme ja kumma, että noita ei vain yksinkertaisesti saada missään koulussa ajoissa valmiiksi ja pysymään. Varsinkin kun omassa palapelissäni on vielä ekstranappuloita muutenkin ihan riittämiin. Toistaiseksi torstai ja perjantai ovat "vapaapäiviä" eli vapaita luento-opetuksesta. Katsotaan onnistuuko muka.

HYY-vaalit lähestyvät ja minunkin pitäisi varmaan löytää vielä ehkäpä muutama ehdokas Sitoutumattoman vasemmiston listaan - ilmiantoja pyydettävistä voi osoittaa vaikkapa sähköpostiini.

Aloin miettiä aihetta ja keräillä matskua kandin papereihini, mutta en nyt ole kyllä laisinkaan varma mistä aiheesta loppujen lopuksi päädyn sen tekemään. Alkemian historia ja/tai 1600-luku näyttävät toistaiseksi aika todennäköisiltä. Tai sitten voisi vaan laittaa Marcusea tai Marxia. No ehkäpä materialismin voi jättää sitten siihen graduun tai vielä mieluummin pelkän harrastuneisuuden varaan.

Luin Bukowskia, Remestä ja Gaimania. Vain viimeinen oli mistään kotoisin. (American Goods, jos sillä muka on jotain muitakin kirjoja.) Stalingrad-dokumenttisarjaa seurasin ihan fanina, vaikka viimeinen jakso olikin aika surullinen.

Elokuun yö, ikuinen Saimaa, palava nuotio ja hyvää seuraa. Kiitos lyhyistä öistä. Ääninäyteltyä terminaattoria, Munchkin fu:ta, potkupalloa alapihalla paidat maalitolppina, kymmeniä uusia sävelmiä "Jos mä kuolen, niin X:ni sä saat" sävelmään (Julkaisuaikataulu avoin, mutta lähentelee mahdollisesti pikkujoulua) ja levotonta läppää.

Kirjoittelin aamusella pitkät pätkät koulukunnista larp.fi:n innoittamana, mutta totesin tekstin olevan pääosin yhdentekevää ja pohtivan simulaation, eläytymisen ja mimesiksen käsitteiden ongelmia ja sitä, että suomalaisissa ylöskirjatuissa koulukunnissa käsitteiden lähtökohta on minulle käsittämättömän roolipelilähtöinen. Samoin käsitteitä määriteltäessä menevät usein arvolatautuneet lauseet hämmästyttävän usein sekaisin sellaisten kanssa, joissa latausta ei ole (tai fine, on vähemmän).

Totesin oikeaksi saman tekniikan kuin filosofiassa - älä tunnusta mitään koulukuntaa ja väistele pakon edessä. Tätä tekniikkaa ovat onnistuneesti soveltaneet viisauden rakastajat vuosisadasta toiseen.

Maallepako

Bury X target creatures.