En ajatellut tänään mitään, mutta sitten luin laadukasta (?) Metro-lehteä ja havaitsin, että todella: Timo Airaksinen, Helsingin yliopiston filosofian laitoksen pomo on tosiaan vielä hengissä puolivälissä Australian reissuaan (professorivaihto) ja lisäksi kerää vielä tuloja Metro-lehdeltä. (Mainittakoon miehen virkaintoisuudesta, että olen nähnyt sen kaksi kertaa koko kolmivuotisen opiskelu-urani aikana laitoksella.)

Sanotaanko vaikka näin, että miehen kolumnit eivät koskaan ole olleet erityisen korkeatasoisia. Tämä meni kuitenkin jo alle kaiken arvostelun. Ensinnäkin Timo kertoo, että Australiassa on 33 astetta lämmintä jatkaen ettei lämmitystä viitsi laittaa päälle, koska tammikuussa on niin mukava hikoilla. Sen jälkeen Timo kertoo australialaisen tosielämän krokotiilimiehen roikottaneen vauvaansa syöttäessään krokotiileja. Vaikutti kuulemma ihan Michael Jacksonilta, joten nyt australian maine on sitten mennyt.

Sitten edettiin kulttuurin saralle: Timo kertoo meille jaksavansa seurata enää nykyisin kauhuelokuvia - sellaisia kutenelävien kuolleiden yö - kunnon kalmoja pitää olla. Tosin se elokuva, jossa australialainen näyttelijä Nicole Kidman näyttelee Virginiaa käy myös, koska siinä Nicolen tekonenä tekee elokuvasta kauhuelokuvan.

"Kolumnin" lopuksi Timo siirtyy politiikan vaativalle saralle. Ihmetellään Saddamin kohtaloa - onkohan mies jo kidutuksessa kertonut missä sodan oikeuttavat pommit olivat? Kummasti mies silti oli mediasta kadonnut.

Tämän lukukokemuksen jälkeen en enää ihmettele yhtään miksi Filosofien ainejärjestö pitää leikekirjaa Timon kolumneista. Ei niin, että filosofien pitäisi aina olla vakavaa, asiallista tai argumentoivaa. Tai aina edes filosofeja. Mutta ei kolumninn ihan vitsikään tarvitsisi olla. Erityisen hupaisaa tässä nimenomaisessa vitsissä lienee se, että Timo todennäköisesti kirjoittaa ihan mitä sylki suuhun tuo ja varmaan lyö vetoakin mitä kaikkea paskaa sen nimissä Metrossa julkaistaan. Jos vertaa toiseen filosofijohtajaan Matti Häyryyn, joka kirjoitti Timon sijasta jonkin aikaa lehteen, niin niitä kolumneja luin innolla - oivallusta, sivallusta ja kykyä piisasi. Toisin tänä aamuna.

Ajattelin tarjota Metro-lehdelle mahdollisuutta julkaista blogiani - asiaa olisi enemmän ja maksetut kirjoittajapalkkiotkin tulisivat parempaan käyttöön.

Huomasin tänään myös nauravani Jerrmanin huumorille Johny Kniga lehdessä. Minusta oli oudolla tavalla hauskaa, joskin mautonta aloittaa Matrix kolmosen arvostelu "No, mikäs vitun vitsi se sitten tämäkin on" ja lopettaa arvostelu "Pane ennemmin vaikka sokeaa karhua perseeseen". Huumorintajuni alkaa selkeästi vihdoinkin osoittaa degeneroitumisen merkkejä.