Kävin katsomassa Fahrenheit 9/11 ja koin, että siitä olisi varmaan osuvaa kirjoittaa tännekin jotakin (SPOILERIVAROITUS):

1. Dokumentti oli hyvin vaikuttava, koska se käytti kaikkia dokumentin tyylikeinoja hyväkseen. Leikkaukset oli suunniteltu kantamaan viestiä, jonka Moore halusi välittää. Elokuvaa on väitetty propagandaksi, niin paljon se pyrkii vaikuttamaan tunteeseen ennen järkeä. Propagandassa nähdäkseni keskeisintä on se, että sen avulla vallitseva hegemonia vahvistaa massojen maailmankäsitystä. Propagandan perinteisen määritelmän mukaan se on siis pikemminkin ylläpitävää kuin kumouksellista. Tässä mielessä Mooren elokuva ei ole propagandaa, ainakaan amerikassa, jossa se on tehty tai jonne se on suunnattu. Kokonaisuudessaankin elokuva ei ole nähdäkseni vaikuttava siksi, että se vetoaa tunteeseen kovilla kuvilla kuolevista amerikkalaissotilaista tai nenättömistä irakilaissiviileistä. Minuun syvimmän vaikutelman teki koko kuva tiestä, joka vei Amerikan sotaan. Aikalaiskuvauksena elokuva näyttää laajemman tapahtumien kulun - eikä se kulku ole kaunista katseltavaa.

2. Mooren elokuvaa on sanottu poliittiseksi. Näyttäkää minulle Hollywood-elokuva, joka ei ole poliittinen. Moore sentään vaivautuu kertomaan motivaationsa. Avoin mielipiteenilmaisu on nähdäkseni lähinnä virkistävää.

3. Elokuvassa on kohtauksia, jotka ovat turhia tai liian pitkiä. Herkuttelu omaisten surulla ei ole kovin kaunista katseltavaa - toisaalta omaiset olivat tietoisia siitä minkälaiseen elokuvaan heitä haastatellaan. Erityisesti suru ja kuolleiden kuvaaminen ovat varman amerikan markkinoille suunnattuna toimivia, sillä siellä ilmeisesti ollaan monessa paikassa tietämättömiä siitä, että sota ei ole kirurgisen
tarkka humaani operaatio, vaan toimi joka tuhoaa miljoonien ihmisten koko elämän ja josta ei toivuta koskaan.

4. Oliko elokuva tosi? Ei, se oli elokuva. Moore liioittelee välillä aikamoisesti tai yksinkertaistaa asioita, mutta sekin osa joka juonesta on totta, laittaa miettimään, että olisiko Mooren kehotusta todella noudatettava. Anyone but Bush.

5. Mooren elokuvan ongelmallisia puolia ovat lähinnä osa hänen lääkkeistään. Saudit pitäisi pistää rautoihin, amerikan turvallisuus lisääntyisi poliiseja lisäämällä, Afganistaniin olisi pitänyt lähettää enemmän joukkoja ja niin edelleen. Nämä kuvaavat usein samaa amerikkalaista äijäkulttuuria, joka on vastuussa koko joukosta ongelmia alunperinkin. Onko Moore liberaali? En tiedä. Olenko samaa mieltä lääkkeistä? En, ainakaan kaikista. Onneksi Moore sentään hallitsee myös itselleen nauramisen taidon - elokuvassa oli välillä sen verran hauskoja leikkauksia ja erityisesti muutoksia taustamusiikin valinnassa.

6. Moorella on taustalla sama amerikan tuhoutumisen teema, joka on ollut esillä muissakin hänen tuotannoissaan. Talouden tuhottua amerikan sydänmaat ja köyhyyden ja työttömyyden lähestyessä puolta työvoimasta ei köyhille nuorille jää kovin montaa vaihtoehtoa: Flintissä todelliseksi vaihtoehdoksi on jäänyt lähinnä armeija, urheilu ja musiikki. Armeija on näistä todennäköisin leivän tuoja. Valtio huolehtii omistaan, kunhan nämä ensin huolehtivat valtion vihollisista. Irakinkiin lähetetyssä armeijassa, kuten sangen monissa armeijoissa kautta aikojen, suurin osa
ihmisistä tulee huonoista oloista. Sama ilmiö on tosin nähty vaikkapa Suomessakin kun vaikkapa Talvisodassa suurimmat uhriluvut jostain kumman syystä saadaan aina heikko-osaisimmille. Talvisodan viimeisissä taisteluissa puna-armeijan pysäyttivät Pispalan työläiskortteleiden pojat - samaan aikaan kun sukulaiset olivat vankileireillä ja isät joukkohaudoissa sisällissodan jäljiltä. Siinä se varsinainen Talvisodan
ihme. Moore kysyy sangen aiheellisesti, että miten yhteiskunnan huonompiosaiset voivat enää luottaa meihin parempiosaisiin, että emme vie heitä turhaan sotaan. Vastenmielisimmillään Fahrenheit on silloin, kun se näyttää sota- ja öljyteollisuudeen into päästä Irakin markkinoille. Niitä kaupataan valtion toimesta uutena villinä läntenä. Erityisen karseaa on markkinointimiesten jälkeen katsoa omaisten surua
heidän katsoessaan kameraan ja kysyessään: "Miksi teit sen herra Bush. Miksi veit poikani Irakiin."

7. Loppuun Moore lainaa pitkän pätkän Orwellia, jossa sotaa ei käydä voitosta, vaan juuri siksi, että talous pysyisi jatkuvasti nääntymistilassa. Todellista sotaa käy hegemonia alamaisiaan vastaan ja julminta siinä sodassa on se, että alamaiset eivät ymmärrä. Siinä sodassa keskeistä ei ole totuus tai historia, jotka voidaan valehdella
koska tahansa sopimaan nykyisiä uhkakuvia. Kuten Orwell myös Moore tarjoaa negatiivisen vaihtoehdon: ei ainakaan kommunismia, ei ainakaan Bushia.

Mielestäni tämä elokuva kannattaa nähdä. Ei siksi, että siinä esitetyt mielipiteet olisivat välttämättä tosia, vaan siksi, että se on hyvä.