Pyorittelin tassa taas filosofista kirjallisuuttakin vaihteeksi ja mietin tieteenfilosofian ikuisuuskysymysta: mika on tiedetta ja mika ei ole. Niin tieteenfilosofiassa kuin tieteen historiassa on nimittain hyvin paljon tuota mutkien vetoa suoraksi ja ihan suoraa kaunisteluakin - tiede halutaan esittaa ylevana ja erityisesti raja tieteen ja epatieteen valilla esittaa selkeasti. Nahdakseni tama erottelu tieteen ja muiden aikaisempien etuoikeutettujen tiedon tuotantotapojen valilla estaa nakemasta metsaa puilta.

Historiallisena esimerkkina voisi pitaa melkein keta tahansa modernin luonnontieteen kantaisista. Platon otti vaikutteensa pythagoralaisilta kulteilta ja orfisilta mystikoilta. Ja luolavertauskin asettuu ihan uuteen valoon, kun siihen otetaan emanaatio-oppi mukaan. Aurinko, joka varjot heijastaa on Platonin mukaan (jarkeva) jumala. Tassa tapauksessa ilman aurinkoa luolamaailmassa ja oikeassa maailmassa on ihan yhta pimeaa. Aristoteles otti tiedon tuotantoonsa sitten jarjen lisaksi myos suoran tarkastelun ja jatkoi esoteerista oppiperinnetta. Alkemian ja astrologian oppien juuret ovat myos hellenistisessa maailmassa, eivatka mitenkaan vahemman oikeutettuna kuin vaikkapa fysiikan tai biologian.

Ensimmaisen vuosituhannen osaksi virallisestikin harhaoppiset kristityt tieteenfilosofian isat ammensivat pakanaperinteesta siina missa koko muukin uskonto. Renesanssina kaiken maailman horhot ja salatieteilijat kansoittivat yliopistoja ja akatemioita eika tahti tuhatkuusisataaluvulla ainakaan hellittanyt Bombastuksien ja avoimesti taikuriksi tunnustautuvien tullessa vakiintuneeksi osaksi akateemista perinnetta. Yleensa ensimmaiseksi noitavainojen uhri tieteilija Bruno poltettiin ei suinkaan tieteellisten perinteidensa vuoksi, vaan siksi ettei opettanut taikuutta suvun nuorelle vesalla. Toinen modernin fysiikan isista eli Galileo uskoi maan kiertavan aurinkoa antiikista periytyneella jumaluskolla (Olympos on auringossa) eika suinkaan jarkensa avulla ja kaantyi elamansa ehtoopuolella ainakin virallisesti kannattamaan aristotelista fysiikkaa (teleologista sellaista, vain hiukan muuttuneine elementtioppeineen). Myoskin seksuaalimagialla oli osuutensa Galileon maailmanselityksissa. Hanen loytaessaan kuita han tulkitse ne astrologisina merkkeina maanpaallisesta maailmanjarjestyksesta ja varmisti siten rahoituksensa. Paavikin tuomitsi illallisseuranaan vierailleen Galileon vain kilpailevien neuvonantajiensa tullessa liian mustasukkaiseksi miehen vaikutusvallasta.

Galileon opetuksia luki nuoresta pitaen 30-vuotisessa sodassa seonnut fyysikko Descartes. Hermojen mentya mies alkoi suhtautua sairaalloisella epaluulolla maailmaan ja esitti villeja teorioita pahoista hanta huijaavista demoneista ja ehdotti fysiikalle pohjaksi epailya kuuluisalla cogito-argumentillaan (jota ei tainnut kayttaa elaessaan). Descartes oli toki myos ruusuristilainen.

Royal Societyn perustaja Isaac Newton taas ilmoitti etta omistaisi ikansa 40 vuotiaaksi luonnonfilosofian tutkimuksilleen ja sen jalkeisen elamansa alkemistiselle harrastuksilleen. Nain han myos teki, eika miehen myohaisempaan tutkimuksiin viitatakaan useinkaan niin usein kuin uran alkuvaiheen tutkimuksiin. Darwin taas kuului erityisen salaperaiseen ja vanhaan salaseuraan Lunar societyyn, joka ilmeisesti myos rahoitti taman matkoja. Tosin ei Darwin niin outo ollut kuin Bentham, joka maarasi testamentissaan, etta ruumis tulisi balsamoida ja asettaa naytille Owfordin yliopistoon. Nain myos tapahtui. Mutta tama ei viela riittayt Jeremylle, sen lisaksi muumio nimittain piti kaivaa aina hanen syntymapaivanaan esiin ja asettaa juhlapoydan kunniapaikalle. Perinteistaan tarkka Oxfordin Jeremy Bentham Society tekee niin edelleen kerran vuodessa.

Pitaisiko tehda gradunsa modernin luonnontieteen salatieteellisista juurista? Se taitaisi olla kuitenkin ainakin mulle liian seksikas aihe.