Arkipuheessa subjektiivisuutta ja objektiivisuutta kaytetaan usein huolimattomasti. Objekti ja subjekti ovat olleet keskeisin ontologinen filosofinen ongelma vuosituhansia - varmaan tarkein heti alkuperaisen moraalisen "Miten minun tulisi elaa?" ongelman jalkeen. Antiikin Kreikassa ja Roomassa kysymys ei ollut ihan noin selkea ja tavallaan se nousi keskioon ensin Universaaleja koskevassa kiistassa, sitten tarkeimmaksi Descarteen "ajattelen siis olen" filosofiassa ja viimein ajattelua eniten jasentavaksi ongelmaksi Human vaikutuksesta Kantilla ja kaikella filosofialla sen jalkeen. Hegel, Marx, Freud, Nietzsche ja Jung tarjosivat omat vastauksensa ja heidan jalkeensa Heidegger nosti ongelman uudestaan tietoisuuteen ja Sartre apinoi Heideggeria.

Ongelma muuttui kuitenkin matkan varrella. Tosiolevaa koskevasta ongelmasta tuli ihmisen tiedon rajoja koskeva ongelma Descarteella ja Kantilla. Keskeista ei enaa ollut se, mika on totta, vaan se mita siita voidaan tietaa ja sanoa. Descarteen vastaus oli, etta ensiksi on yksilo, tietoisuus, maailma ja jumala - ne takaavat sen, maailman objektiivisuuden. Samalla Descarteen kasitys yksilosta on oli kuitenkin uusi - se mita ihminen koki, "ajattelu", oli jotenkin varmempaa kuin ulkomaailman olemassaolo. Skeptikot (ennen kaikkea Hume) huomasivat taman ja yksilon lanseeraamisesta filosofiaan seurasi se, etta ulkomaailman olemassaolo ja ominaisuudet muuttuivat kysymykseksi siita mita voidaan tietaa. Samalla tiedon rajat maaritettiin uudelleen ja erityisesti usko asettui uudella tavalla etuoikeutetuksi tiedon tuotantotavaksi.

Kant yritti ratkaista Descarteen ja Humen jalkeenjattaman sotkun vapauttaakseen metafysiikan dogmatismista, tarjotakseen tieteelle varman perustan (kuten Descarteskin) ja edistakseen valistusta. Kaytannossa Kant sementoi ulkomaailman ominaisuuksista tietamisen mahdottomuuden keskittymalla kategorioihin eli tapoihin, joilla ihmisen maailmaa ymmartavat ja juuttumalla siten formalismiin. Objektiivisesta tai noumenaalisesta todellisuudesta ei saa enaa otetta, vaan nyt olisi keskityttava tapoihin, joilla maailma voidaan tietaa. Subjetin ja objektin ongelman ratkaisuyritykset jaavat yleensa tahan.

Tama ei riittanyt suurille saksalaisille systeeminrakentajille Fichtelle, Schellingille tai Hegelille. He tarjosivat useita ratkaisuyrityksia subjektiivisen ja objektiivisen ongelmaan. Keskeisin ratkaisu Minan ja Ei-minan (siis kaikki muu) ongelmaan oli ymmartaa subjekti ja objekti saman asian kaantopuoleksi. Jotta "ajattelen olen olemassa" olisi pateva, loogisesti tarvitaan ulkomaailma, jotta hengelle (tai subjektilla) olisi luonnollinen vastapuolensa. Se miten tasta edetaan sitten historiaan hengen itsetiedostusprosessina on viela jonkin matkaa, mutta perusoivallus on tarkea.

Toisaalta Hegel katsoi Heideggerin tapaan ihmisen elavan kohti kuolemaansa. Silla hetkella, kun ihminen ymmartaa ennemmin tai myohemmin kuolevansa, han tulee yksiloksi ja asettuu vastuulliseksi elamastaan. Nahdakseni tahan tietoisuuten liittyy myos ulkomaailman ominaisuuksien hyvaksynta jossain muodossa - kuolemaa ei voi tietaa vain ajattelemalla ilman ulkomaailman vaikutusta. Kuolema asettaa siis jokaiselle ajattelevalla tehtavan - elaa elamansa. Samalla se jossain maarin lyo lukkoon joitain ulkomaailman ominaisuuksia, jos nyt rautalangasta, niin olemisen ja ajan. Sanomalla, ettei lopullista kuolemaa voi tietaa, ihminen kieltaa samalla inhimillisyytensa ja nahdakseni paitsi yksilollisyytensa, myos ajattelunsa.

Onko kuolema sama objektiivisesti ja subjektiivisesti? Samantekevaa, oleellista on se, etta se luo jonkinlaisen sillan naiden kahden valille, vaikkei sellaista muuten olisikaan. Pakottaako kuolema tietamaan? Kylla. Pakottaako kuolema uskomaan? Ehka, mutta mihin on tassa oleellinen kysymys (jatkan toisena paivana uskon ja tiedon suhteen kasittelya - pohjimmiltaan kumpaankin liittyy samanlainen irrationaalinen elementti - kumpikaan ei tule toimeen ilman toista).

Onko tiede mahdollista? Objektiivisen kieltavalla tiede ei ole mahdollista - koska ulkomaailmasta ei paitsi voida tietaa mitaan, niin edes kannata puhua. Toisaalta puhdas subjektiivisuuskaan ei ole mahdollista. Paitsi etta yhteison, maailman ja kuoleman pakottama elama vaatii tietoisuutta lahiymparistosa, on kaiken kieltavan elama mahdotonta tai ainakin sisallotonta. Kysymys on lahinna siita, mita objektiivisesta voidaan tietaa tai ennen kaikkea sanoa (tai sopia). Talloin astutaan samalla vallan alueelle - kenella on valta sanoa millainen maailma on, millainen se on ollut ja millainen siita tulee tehda? Milla saannoilla ja aseilla taistelu maailman tulkinnasta kaydaan? Marx tarjosi tahan mallin, joka otettiin kayttoon kaikissa humanistisissa ja yhteiskunnallisissa tieteissa, milloin tosin millakin poliittisilla agendoilla. Onko se toimiva tai hyva tapa tuottaa tietoa onkin sitten eri asia. Ainakin se on erilainen, kuin mita mallina kaytetty luonnontiede kayttaa.

Pointtini: jako subjektiin ja objektiin on toistaiseksi keskenerainen projekti, jonka ongelma liittyy siihen, etta ne tarvitsevat ja olettavat toisensa. Samalla olemassaolon tunteen sisainen varmuus (subjektiivisuus) asettuu yhteisoa tai toista ihmista (objektiivisuus) vastaan tavalla, joka on hedelmaton. Ongelman kieltaminen vaittamalla sita subjektiiviseksi mielipiteen asiaksi (subjektiiviseksi) tai totalitaristinen asian sementoiminen vaittaminen tosiasiaksi (objektiiviseksi) ovat samalla tavalla ongelmallisia.

Onko keskustelu maailmasta hyodytonta? Ei, vaan valttamatonta. Ihmisena olemisen taakkaan nahdakseni kuuluu se, etta osallistuu maailmaan ja keskusteluun, vaikkei voikaan tietaa siita "klassisen varmasti" ja toisaalta tietoisuus siita, etta tama keskustelu ei ole merkityksetonta mielipiteiden vaihtoa, koska maailmaan kuuluu myos "klassista varmuutta".