Minulle vaitettiin, etten koskaan kritisoi Vasemmistoliittoa. Alla siis todella pitka lainaus vasemmistojohtaja Suvi-Anne Siimeksen puheesta ja sitten muutamia kommentteja. Leikkasin alun kommentit ylikansallisesta demokratiasta ja kansainvalisista suuryrityksista pois, koska olemme niista samaa mielta. Sen sijaan turvallisuuspolitiikasta emme ole.

"



Hyvät toverit,
Keskustelua EU:n turvallisuuspolitiikasta tarvitaan myös Vasemmistoliitossa. Päällisin puolin näyttää siltä, että keskustelua käydäänkin jo. Keskustelu on kuitenkin nyt takertunut vain yhteen asiaan, EU:n nopean toiminnan joukkoihin.

Ymmärrän kyllä sen, että puhe aseista, taistelujoukoista ja sotilaallisesta voimankäytöstä tuntuu monista ihmisistä pahalta. Jos asetelmana on se, ollaanko sodan vai rauhan puolella, useimmat meistä haluavat olla rauhan puolella. Niin haluan itsekin. Olen vakaasti sitä mieltä, että rauha syntyy vain harvoin, jos koskaan sotimalla. Ja olen täysin vakuuttunut siitä, että kestävä rauha voidaan rakentaa vain yhdessä.

Mutta aina asetelma ei ole niin mustavalkoinen. Rauhan vastakohtana voi olla sodan ja etenkin hyökkäyssodan - sijasta myös järjestelmällinen etninen puhdistus tai suoranainen kansanmurha. Siis jokin sellainen, mitä tapahtui Bosniassa tai Ruandassa kymmenen vuotta sitten. Tai se, mitä tapahtuu Sudanin Darfurissa juuri nyt. Silloin valinnan tekeminen on jo vaikeampaa.

Bosniassa etnisen puhdistuksen uhreja oli yli 200.000, Ruandassa tapettiin lyhyessä ajassa yli miljoona ihmistä. Myös Darfurissa on Amnestyn tietojen mukaan jo nyt tapettu, raiskattu, kidutettu ja ajettu maan sisäiseen pakolaisuuteen yli miljoona ihmistä.

Mikä siis, hyvät toverit, on rauhan puolella olemista silloin, kun ihmisoikeuksia rikotaan näin laajamittaisesti? Ja mitä se on silloin, kun asiaan joudutaan oikeasti ottamaan kantaa ja olemaan myös vastuussa siitä, mitä tehdään tai jätetään tekemättä.? Sudan ja Ruanda ovat monien mielestä kaukana. Mutta Bosnia on Euroopan sydämessä. Juuri siksi Srebrenican verilöylyn salliminen jätti niin vahvan jäljen moniin eu-rooppalaisiin sydämiin. Se kun tapahtui ihan naapurissa.

Onko rauhan puolella olemista siis se, että me vain pystytämme muistomerkkejä kansanmurhien uhreille jälkeenpäin? Vai onko sitä se, että me yritämme tehdä edes jotain konkreettista kansanmurhien ja muiden laajamittaisten ihmisoikeusloukkauksien estämiseksi?

Ja miten poliittisella vaa'alla pitää punnita silloin, kun toisessa vaakakupissa on se, että puolueen omia kannattajia ja jäseniä pelottaa ja heistä tuntuu pahalta edes puhua sotilaallisesta väliintulosta ja toisessa se, että jossain päin maailmaa tapahtuu laajamittaisia joukkomurhia, kidutuksia ja järjestelmällisiä raiskauksia? Antaako kultavaakamme todellakin tulokseksi sen, että vaikeista asioista pitää olla hiljaa ja että sil-mät pitää panna kiinni kaikelta siltä, mitä ei ikävien johtopäätösten takia haluta nähdä?

Hyvät toverit, kansanmurhien, joukkomurhien ja etnisten puhdistusten ehkäiseminen on oikeasti mahdollista. Se olisi ollut sitä myös Bosniassa ja Ruandassa. Vain poliittinen tahto ja halu ottaa kantaa ja olla vastuussa puuttuivat. Ja niiden myötä puuttui kaikki.

Kansanmurhien ja muiden laajamittaisten ihmisoikeusrikkomusten ehkäisemisessä tarvitaan ehdottomasti myös muita keinoja kuin nopeasti paikalle saapuvia sotilasjoukkoja. Mutta Ruandassa juuri ne joukot olisivat kuitenkin todennäköisesti auttaneet. Niitä ei kuitenkaan lähetetty paikalle. Ja johtuipa se, että tilanteeseen ei puututtu, mistä tahansa, seuraus oli se, että yli miljoona ihmistä kuoli. Eikä vain kuollut vaan tapettiin sadan päivän aikana.

Konfliktien ehkäiseminen ennakolta on hiljaista, vaikeaa ja poliittisesti epäkiitollista toimintaa ja sen tuotot kertyvät vain hitaasti. Sama koskee myös ihmisoikeuksien puolustamista. Myös median molemmille antama huomio on vähäinen. Siksi meidänkään piirissämme moni ei niistä puhu. Suurimmat otsikot saa myös Vasemmistoliitossa aikaan sillä, että puhuu hyökkäyssodista ja militarismista.

Mutta eikö eurooppalaisen vasemmiston pitäisi tehdä otsikoita jostain aivan muusta - esimerkiksi juuri kriisien ennaltaehkäisyn ja siviilikriisinhallinnan kehittämisestä ja ihmisoikeuksien tinkimättömästä puolustamisesta? Tai sen Kofi Annanin ehdottaman kansanmurhien ehkäisyyn keskittyvän YK:n erityisraportoijan viran perustamisesta, josta puhuin puoluekokouksessa?

Eurooppalainen vasemmisto osaa kyllä vastustaa perustuslakia ja militarismia. Mutta osaako se tehdä jotain konkreettista kansanmurhien ja muiden vakavien konfliktien ennaltaehkäisyn puolesta? Luulen, että sen asian miettimisessä on meille suuren haasteen ja ehkä myös aivan oikean eurooppalaisen vasemmistoyhteistyön paikka.

Hyvät toverit,
Kansanmurhien ongelma ei ratkea sillä, että asiasta ei puhuta.
Kansanmurhien ongelma ei ratkea myöskään väitteellä siitä, että EU:n joukkoja ei kuitenkaan koskaan tulla käyttämään kansanmurhien ehkäisemiseen vaan johonkin aivan muuhun. Sillä kyllä nopean toiminnan kykyä voidaan todella käyttää myös ihmiskunnan kannalta hyviin ja oikeisiin tarkoituksiin, jos niin vain tahdotaan.

Vai miksi esimerkiksi YK:n pääsihteeri Kofi Annan olisi muutoin useaan otteeseen toivonut, että YK:n jäsenvaltiot voisivat antaa lisää voimavaroja YK:n operaatioihin ihmisoikeuksien puolustamisessa ja kansanmurhien ehkäisemisessä? Lämpimiksensäkö Annan vain puhuu? Vaiko siksi, että nopean toiminnan kyvylle voi joskus olla myös aivan oikea, inhimillisen turvallisuuden lisäämisestä nouseva tarve?

Esimerkiksi Sudaniin on tuotu Amnestyn raportin mukaan laittomasti paljon ja monenlaisia aseita useista eri maista. Asevälittäjät ovat yrittäneet välittää alueelle myös suuria määriä sotilaslentokoneita ja sotilas-ajoneuvoja. Jos Darfuriin siis joskus edes yritettäisiin mennä väliin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä, se täytyisi varmasti tehdä jotenkin muuten kuin vain keskustelemalla kauniisti.

EU:n nopean toiminnan joukot ovat osaltaan juuri tällaisia Kofi Annanin toivomia voimavaroja. Haluammeko me siis, että EU antaa tällaisia voimavaroja tarvittaessa YK:n toiminnan tueksi vai emme? Haluammeko juuri me estää EU:n suuremman roolin YK:n operaatioiden tukemisessa? Vai olemmeko me sitä mieltä, että vain Suomen tulee kieltäytyä tällaisesta toiminnasta? Vai eikö YK enää ylipäätään kiinnosta meitä siinä vaiheessa, kun sen kanta tai pyyntö on oman maailmankuvamme kannalta väärä?
Eikö meidän kantamme pitäisi olla pikemminkin se, että me haluamme olla YK:n tukena ja että me haluamme, että Euroopan unionikin on? Ja jos EU:n poliittista pääomaa ja aloitteellisuutta tarvitaan mieles-tämme myös konfliktien ennalta ehkäisyn ja siviilikriisinhallinnan puolella, miksi me itse puhumme siitä niin vähän?

On selvää, että jos kansanmurhat halutaan estää, turvallisuus pitää nähdä tulevaisuudessakin laajana ja ensisijaisesti siviilikeinoja vaativana asiana. Siksi yksi vaatimuksemme täytyy olla se, että kriisien ennaltaehkäisy nostetaan nykyistä vahvemmin esiin EU:n politiikassa. Voimankäyttö on - ja sen tulee aina olla - vasta viimesijainen keino.

Hyvät toverit,

Euroopan unionin yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei ole kysymys vastuuttomiin hyökkäyssotiin lähtemisestä. Siinä ei ole kysymys edes kovin laajamittaisesta sotilaallisesta toiminnasta. Asia ei siis ole niin, että vain me suomalaiset rakastamme rauhaa ja muut eurooppalaiset sotaa. Vaikka juuri tätä meille yritetään joidenkin ihmisten suulla uskotella, välillä jopa niin kiivaasti, että se muistuttaa jo rasismia.

Kyllä maailman rauha ja vakaus ovat kaikkien eurooppalaisten yhteisiä tavoitteita. Siksi meidän ei pidä rakentaa viholliskuvia EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan yhdestä välineestä, mutta ei myöskään muiden EU-maiden kansalaisista ja hallituksista. EU:n yhteisissä turvallisuuspoliittisissa toimissa on kyse politiikasta. Siis jostain sellaisesta, joka on ihmisten tekoa ja johon me ihmiset voimme osaltamme vaikuttaa täällä Suomessa ja Vasemmistoliitossa, mutta myös muualla Euroopassa.
EU:n nopean toiminnan kykyyn vaikutettiin EU:n tulevaisuuskonventissa ja sitä seuranneessa hallitusten välisessä konferenssissa. Niiden perustamiseen liittyvät asiat olivat silloin valinkauhassa. Ja silloin Va-semmistoliitto niitä myös vastusti ja vaati samaa myös maan hallitukselta. Konventin ja HVK:n valumuotista tuli kuitenkin toisenlainen. Nyt politiikkaa pitää tehdä siitä todellisuudesta käsin, joka EU:hun on muodostunut. Ja politiikalle on yllin kyllin tilaa tämän tosiasian tunnustamisesta huolimatta. Se tila pitää vain osata käyttää.
Väkivallan ja voimatoimien käytössä on aina kyse poliittisista valinnoista. Siksi myös EU:n joukkojen lähettämisessä on kyse nimenomaan poliittisista päätöksistä, ei mistään operaatioautomaatista. Ja poliittisiin päätöksiin tulee ja voi vaikuttaa myös Euroopan unionissa.

Suomessa on kuitenkin monia tahoja, joiden mukaan EU:n politiikkaan ja etenkin EU:n kansainväliseen toimintavapauteen pitää vaikuttaa mahdollisimman vähän. Samanlaisia voimia on paljon myös maailmalla. Siksi meidän todelliset turvallisuuspoliittiset vastustajamme ja haasteemme löytyvät siltä suunnalta, eivät tältä omiemme joukossa. Tai löytyvät ainakin siinä tapauksessa, että me haluamme vaikuttaa siihen, mitä maailmalla esimerkiksi EU:n nimissä tulevaisuudessa tapahtuu. Siksi meidän on nyt tehtävä työtä sen eteen, että saamme myös tunnustamaan sen, että kaikki ei todellakaan ole sallittua, ei edes sodassa eikä varsinkaan sotilaallisessa kriisinhallinnassa.

Yksi EU:n kriisinhallinnan tehtävistä on siviilien suojelu. Siviilejä pitää suojella paitsi heidän kimppuunsa käyviltä taistelijoilta, myös väärinkäytöksiin syyllistyviltä rauhanturvaajilta. Jos inhimillistä turvallisuutta halutaan edistää, myöskään kriisinhallintaan osallistuvat sotilaat eivät saa syyllistyä raiskauksiin eivätkä sekaantua esimerkiksi ihmiskauppaan. Lisää sellaisia skandaaleja ja väärinkäytöksiä, joita joidenkin YK:n operaatioiden piirissä on tapahtunut, ei yksinkertaisesti tarvita.

Myös kriisinhallintatehtävissä syystä tai toisesta kiinni otetuille ihmisille pitää suoda riittävä oikeusturva ja esimerkiksi kidutuksen pitää olla ehdottomasti kielletty kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa. Lapsitaistelijoiden oikeudellinen asema pitää selvittää ja kaikkia sodankäynnin oikeussääntöjä ja Geneven sopimuksia kunnioittaa. Myös humanitaarisen avustustoiminnan puolueettomuus pitää turvata. Jonkinlainen linja pitää ottaa ajoissa myös siihen, millaisia sotilaallisia palveluksia eli palkkasotilaita EU saa operaatioihinsa ostaa ja millä ehdoilla.

Keskustelua tarvitaan ehdottomasti myös siitä, minkälaisilla säännöillä ja mandaateilla EU oman alueensa ulkopuolella toimii. Ilman YK:n mandaattia toteutettavat EU-operaatiot murentaisivat kansainvälistä oikeusjärjestystä ja veisivät pohjaa EU:n asemalta yhteisten maailmanlaajuisten pelisääntöjen puolestapuhujana ja niiden edistäjänä muillakin foorumeilla. Ne heikentäisivät myös muiden kansainvälisten toimijoiden luottamusta siihen, mikä on EU:n toiminnan todellinen tarkoitus. Siksi on EU:n itsensäkin kannalta järkevää, että se pyrkii sitomaan itsensä kansainvälisen oikeuden sääntöihin.
Näistä ja monista muista kysymyksistä pitää synnyttää keskustelua ajoissa, siis ennen kuin päätöksiä on tehty. Ja näissä kysymyksissä keskustelua täytyy nimenomaan haastaa, sillä on odotettavaa, että pääministeri vaikenee näistäkin asioista - siihen asti, kunnes päätökset on jo tosiasiallisesti tehty.

Hyvät toverit,

Euroopan unionin nopean toiminnan joukot on siis jo päätetty perustaa. Päätös tehtiin asiallisesti jo viime keväänä. Sen jälkeen asiassa on edetty myös konkreettisesti. Esimerkiksi Suomi on päättänyt muodostaa taisteluosastot Ruotsin ja Norjan ja toisaalta Saksan ja Hollannin kanssa. Kyseessä on tapahtunut tosiasia. Se ei muuksi muutu, vaikka kuinka olisimme sitä vastaan.

Nopean toiminnan kyvyn kehittäminen on toki mainittu myös EU:n uudessa perustuslaissa, jota ei ole vielä saatettu voimaan. EU:n jäsenmaat eivät kuitenkaan jääneet odottamaan perustuslain ratifioimista vaan etenivät tässä asiassa hallitusten välisen yhteistyön merkeissä jo nyt. Siksi asia ei myöskään toteudu tai kaadu perustuslain myötä.

Monta muuta asiaa on kuitenkin vielä valinkauhassa. Siksi olen itse sitä mieltä, että meidän kannattaisi keskittää poliittinen toimintatarmomme niihin.

Esimerkiksi Suomen rauhanturvalain muutosten osalta me olemme yksimielisiä. Niillä operaatioilla, joihin Suomi osallistuu, pitää mielestämme olla jatkossakin YK:n mandaatti. Ja me olemme ilmeisesti yksimielisiä myös siitä, että YK:n mandaatti pitää hankkia myös kaikille EU:n operaatioille.

Mistä me siis niin kiihkeästi väittelemme? Miksi taistelujoukkoasian saamat mittasuhteet ovat niin suuret? Oman tulkintani mukaan siksi, että niiden varjossa käydään nyt vääntöä aivan muista asioista, Mutta mistä? Myös sitä on syytä pohtia hetki. Vasemmistoliitto istui Suomen hallituksessa kahdeksan vuotta. Suomi oli silloin jo liittynyt Euroopan unioniin. Noina vuosina Vasemmistoliitto lähti turvallisuuspoliittisessa ajattelussaan siitä, että ns. uudet uhat - kuten terrorismin, joukkotuhoaseiden leviäminen, järjestäytynyt rikollisuus jne ? ovat sellaisia, että niihin voidaan vastata vain eurooppalaisella ja osin jopa vain maailmanlaajuisella yhteistyöllä. Lisäksi olemme nähneet, että yhteisen turvallisuuspolitiikan rakentaminen luo Eurooppaan vakautta ja että yhteinen eurooppalainen turvallisuuspolitiikka vahvistaa myös Suomen omaa turvallisuuspoliittista asemaa.

Vasemmistoliiton turvallisuuspoliittisen ajattelun perustana on ollut ? ja on se, että uusien uhkien torjunnassa tarvitaan ensisijaisesti poliittisia ja siviiliperustaisia toimia. Siksi niiden pitää mielestämme olla keskeisiä myös Euroopan turvallisuuspolitiikassa. Meille keskeisintä on pyrkimys estää konfliktit ennakolta. Sotilaallinen asioihin puuttuminen on aina vasta viimesijainen toimi.

Meille on tärkeää myös YK:n keskeinen asema ja se, että YK:n tavoitetta puolittaa äärimmäinen köyhyys edistetään niin Suomen kuin EU:nkin politiikassa. Tänään ja huomenna me joudumme keskustelemaan näistä tavoitteista ja päämääristä. Se ei ole mikä tahansa keskustelu tai voimainmittelö, joka ratkaistaan täällä kokoussalin suojissa. Asiassa on kyse myös siitä, minkälaista turvallisuuspoliittista tulevaisuutta Vasemmistoliitto suomalaisille esittää.

Tähän asti tavoitteitamme ovat olleet muun muassa ihmisoikeuksien kunnioittaminen, YK:n aseman vahvistaminen, ennaltaehkäisevän toiminnan ja siviilikriisinhallinnan korostaminen, eurooppalaisen vakauden vahvistaminen ja demokratian edistäminen.

Näihin tavoitteisiin on nyt esitetty muutosta. Esitykset lähtevät siitä, että Suomen pitäisi kieltäytyä nopean toiminnan kykyyn osallistumisesta. Esitys tarkoittaa sitä, että me emme haluaisi, että Suomi on täysipainoisesti mukana siinä hallitusten välisessä yhteistyössä, jota EU turvallisuuspolitiikan alalla tekee. Miten tällainen esitys edistäisi Suomen turvallisuutta? Vastaus on: ei mitenkään. Se pikemminkin heikentäisi sitä.
Suomi on aikanaan kokenut niin Ruotsin kuin Venäjänkin valtaa. Historiaamme kuuluu myös kokemus kovasta puristuksesta kylmän sodan aikana. Tänään Suomen turvallisuuspoliittinen asema on parempi kuin koskaan. Asiaan vaikuttaa osaltaan juuri se, että me olemme osallistuneet eurooppalaiseen yhteistyöhön. Se on luonut meille aiempaa turvallisemman ympäristön ja myös aiempaa suuremmat mahdollisuudet kantaa globaalia vastuuta. Tämä linja on saanut myös suomalaisten enemmistön tuen.

Haluaako Vasemmistoliitto siis nyt ilmoittaa, että valittu linja on ollut väärä ja että meidän on itse asiassa irtauduttava eurooppalaisesta yhteistyöstä? Jos ja kun joku sitä täällä tänään esittää, pyydän samalla kertomaan, mihin tällaiset kriitikot ovat Suomea ja suomalaisia tarkkaan ottaen viemässä.

Jo tapahtuneita tosiasioita vastaan taisteleminen tarkoittaa mielestäni myös väitettä siitä, että Vasemmistoliiton tähänastinen tie, osallistuminen Lipposen kahteen hallitukseen ja täysipainoiseen demokraattiseen ja parlamentaariseen vaikuttamiseen on ollut väärä, samoin kuin sekin, että puolue on suuntautunut eurooppalaiseen viitekehykseen.
Meidän täytyy siis tänä viikonloppuna harkita huolellisesti sitä, minkälaisen syntymäpäivälahjan me annamme keväällä 15 vuotta täyttävälle Vasemmistoliitolle.

Onko meidän lahjamme se, että haluamme jatkaa sitä yhteistyön tekemiseen ja demokraattisten pelisääntöjen hyväksymiseen nojaavaa linjaa, jota on tähän asti noudatettu ja jossa politiikkaa tehdään siitä todellisuudesta käsin, joka on olemassa? Ja jossa myös pyritään vaikuttamaan siihen suomalaiseen ja eurooppalaiseen yhteiskuntaan, joka on olemassa.

Vai onko lahjamme se, että haluamme ajaa puolueen paitsioon ja samaan impivaaralaiseen ekologiseen lokeroon perussuomalaisten kanssa? Että hylkäämme puolueohjelmamme monivuotiset tavoitteet ylikansallisesta demokratiasta ja sen edellyttämästä kansainvälisestä yhteistyöstä?
Valinta on meidän käsissämme. Meidän päätöksemme ratkaisee sen, millä panoksin, voimilla ja vakavuudella me vaikutamme ihmisoikeuksien edistämiseen, laajan turvallisuuskäsitteen huomioon ottamiseen ja esim. oikeudenmukaisemman globalisaation aikaansaamiseen.

Teemmekö jatkossakin työtä yhdessä muiden poliittisten voimien kanssa, vai annammeko sen tontin vapaaehtoisesti ja omalla päätöksellämme muille?

"

Sota, rauha ja vallitsevasta todellisuudesta kasin tehtava politiikka. Mina kun luulin, etta politiikan tavoitteena olisi antaa ihmisille se, mita he haluavat. Ja ihan oikeasti, ihmiset: sina ja mina, haluamme rauhaa. Ja tama ei ole mitaan pasifisti-ituhipin ulinaa, vaan ihan vallitseva tosiasia.

Kansallisvaltioihin perustuvat sotajoukot eivat millaan tahtaimella tuo tuota rauhaa, ne tuovat vain sotaa. Yhdysvaltojen vastapainoksi luodut nopean toiminnan joukot ovat peniksenjatke, jota kansainvalinen turvallisuus ei ihan oikeasti tarvitse.

En yksinkertaisesti ymmarra kasitysta turvallisuudesta, joka perustuu siihen, etta heikommat ammutaan, olivat ne sitten syyllisia tai eivat. Se olisiko kansanmurhat voitu estaa on oleellinen kysymys, samoin se, milla perusteella valintulo olisi pitanyt tehda. Kuitenkin, uskoni kansallisvaltioiden hyvantahtoisuuteen on kovasti koetuksella. Jos nyt ei edes otata USAn oljysotia kohteeksi vaan puhutaan vaikka Ranskan muugalaislegionaanan tallakin hetkella Afrikassa kaymista sodista. Henki ei ole se, ette sinne mennaan pelastajana, vaan voittamaan sota ja voittamaan rauha. Odotan samoin sotaa, jota ei perusteltaisi silla, etta valloitetut eivat haluaisi tulla tosiasiassa valloitetuiksi.

Nahdakseni sodan voittamisen jalkeen sen sodan seuraukset nakyvat kahden sukupolven ajan. Siina ajassa yksikin tapettu rikollinen ehtii johtaa moneen seuraukseen. Ennaltaehkaisyn seuraukset eivat valttamatta oikeuta valintaa jalkikateen.

Siimes lahtee ajatuksesta, etta maailmassa on pahuutta ja tama on vallitseva tosiseikka. Toiset pyrkivat aina hankkimaan isomman aseen. Minusta tama kasitys estaa todellisen maailmanlaajuisen rauhan saavuttamisen millaan tahtaimella.

Siimes asettaa vastakkain demokratian ja vakivallan. Jos demokraattisesti valitut elimet siis lahtevat sotaan, voi sota olla oikeutettu. Siimes sanoo, etta minun pitaisi sanoa, etta tama vasemmiston eurooppalainen linja on vaara ja hanen vastustajansa utopistisia. Jos eurooppalainen yhteistyo tarkoittaa valmistautumista sotaan, oli kansa, puolueet tai media asiasta mita mielta tahansa, niin kansa on vaarassa. Sota ei ole ratkaisu, sota on aina ongelma.

Minakin naen pysyvaan rauhaan vain yhden tien. Se on tarvittaessa yksipuolinen aseistariisunta ja kaikkien armeijoiden lakkauttaminen, ensisijaisesti alistamalle ne yhdelle auktoriteetille, olkoon vaikkapa YK. Se miksi tata kehitysta ei tapahtu on poliitikkojen saamattomuus ja hallinnon vaalima vaara kasitys kansallisesta turvallisuudesta. Perustelemasi joukot, Siimes, toimivat suoraan tata pitkan tahtaimen tavoitetta vastaan. Vaadit vastustajiltasi sanomaan mihin suuntaan he politiikkaa kehittaisivat. Vastaa siis minulle, miten sina katsot saavuttavi pysyvan rauhantilan maailmaan, jos katsot sita lainkaan mahdolliseksi?

Jos et, niin en nae politiikallasi pitkan tahtaimen arvoa.