Tanaan ollesseni laitoksella ajattelin kuolemaa. Syyn tahan aiheutti muiden filosofian ilmoitustaululla olevien lappujen joukossa oleva pieni, lahes huomaamaton lappunen. Siina kerrottiin toissaviikolla 19-vuotiaana kuolleen ranskalaisen opiskelijatoverini (tyton) itsemurhasta ja kehoitettiin hanet tunteneita opiskelijoita tulemaan hautajaisiin.

Ei varsinaisesti ole mikaan salaisuus, etta filosofit ovat yleisesti sangen itsetuhoista vakea - ainakin Helsingin yliopistolla se johtaa epavirallisia itsemurhatilastoja kautta aikojen ja edelliselta viidelta vuodelta opiskelijamaaraan suhteutettuna. Silti juuri tallaiset pienet tarinat saavat miettimaan kaiken katoavaisuutta. Viela eilen toisessa rivissa kuuntelemassa Hegelin Hengen fenomenologiaa ja jo tanaan junan alla.

Olen miettinyt, etta opettaako filosofia lupauksensa mukaan kuolemaan. Useammat filosofit ovat ennen otteen katoamista todellisuudesta korostaneet miten filosofia ei suinkaan ole vastaamassa oleellisimpaan kysymykseen Miten minun tulee elaa ja Mita minun tulee tehda, vaan sen tarkein anti on opettaa kuolemaan ilman katumusta.

Kuolemasta en tieda, mutta ainakin minulle se on antanut paitsi varmuuden kaiken valiaikaisuudesta, niin myos mielenrauhan: juuri siksi koska kaikki ovat taalla vain hetken, tulee elamasta tehda merkityksellinen ja ennen kaikkea oma.

Kaikesta huolimatta, oikein hyvaa viikonloppua kaikille lukijoilleni. Tehkaa elamastanne tanakin viikonloppuna erikoislaatuinen.