Tätä jokin aika sitten taas pohdittiin useammassakin keskustelussa, ja vaikka pitikin tehdä jotain, niin kirjoitinpa nyt tuohon alle sitten ajatuksiani aiheesta (lainaan Nietzscheä ja Foucaultia, mutta en jaksa lähteitä laittaa):

HISTORIANELÄVÖITTÄMISEN TARKOITUS

Jonkin tarkoituksen tai mielen kysyminen on aina pakostikin vaikeaa, koska kysymyksen asettamisesta riippuu vastaus joka siihen saadaan. Tarkoitusta kysyttäessä saadaan siis joko aporia (ei niinku voi tietää tai kiinnostaa), sekava lista toisiinsa juuri ja juuri liittyviä asioita tai sitten jotain suurta ja ylevää. Muhun vetoaa aina eniten toi viimeinen.

Historialla menneisyyttä koskeva tietona voi olla vain yksi tarkoitus nykyisyydessä. Se on korjaava. Historia on sivilisaation lääkäri. Sen voima on paitsi erheiden toistamisen vähentämisessä myös siinä, että se näyttää millaista on ollut. Se siis kertoo, että nykyisyys voisi myös olla toisin. Historia on totta nykyhetkessä ja siksi voimakasta. Siksipä varmaan nykymaailmassa historia pyritään häiventämään tai muuttamaan yleiset totuudet lähinnä lapsien kouluopetukseen tai museoihin sopiviksi.

Historianelävöittäminen on voimakasta siksi, että se näyttää toisen totuuden maailmasta. Oleellinen kysymys on silloin, keiden ja minkä motiivien tulee valmistella tämä kuva sen kokijoille. Itse suosin vahvasti näkökulmaa, että historian kirjoittajan. Tämä on kuitenkin sinänsä ongelmallista, koska historiankirjoitus ei ole yksikkö eikä historia objektiivinen toistettava esitys. Historianelävöittämisen valmistelijan (eli siis vaikkapa pelinkirjoittajan) tulee, halusi tai ei, valita esitettävä historia ja sen oleelliset kohdat. Pelinkirjoittajan motiivien tulee siten olla sopivat tulevaisuuden yhteiskunnan luomiseen. Aivopesun määritelmä vältetään, koska jokainen historian kokija kuitenkin tekee itse valintansa paitsi vaikkapa peliin osallistumisesta myös siitä miten hyvin sisällön kokee vastaavan todellisuutta. Historian tuntijalla on tosin tässä parempi asema - hänellä on mahdollisuus osoittaa milla tavoin tulkinta historiasta on milloinkin vinoutunut.

Historian ei tule olla ylevää tai perustua alkuperän etsintään. Esittämällä vaikkapa perinteinen filosofian partasuiden kavalkadi onnistutaan lähinnä eristään traditio historiaan ja ohittamaan kaikki sen todelliset vaikutukset nykyhetkessä. Esittämällä kansallisvaltion ylevä suomalaisuuden historia ohitetaan kaikki siihen sopimattomat elementit turhina niiden historiallisesta totuudesta huolimatta. Tämä voi käydä historianelävöittämisen tarkoituksena, jos tarkoituksena on esittää elinvoimainen ikuinen keinotekoinen Suomen kulttuuri rautakaudelta nykypäivään. Tällaisen esittäminen on kuitenkin traditionaalista, säilyttävää eikä kumouksellista. Ei -institutionalisoidun taiteen tehtävä taas on aina olla etujoukoissa, marginalissa, uutta, kumouksellista.

Historian ei tule tukea alkuperän etsinnän myyttiin. Siis myyttiin siitä, että oli jokin kaukainen romanttinen aika, joka oli nykypäivää parempi ja jonne tulisi palata. Tällainen kaukainen paikka on aina idealisaatio nykypäivästä eikä sen valmistamiseen käytetä myyttiä horjuttavaa ainesta. Samoin myytti ohjaa etsimään jotain piilotettua syvempää historiallista totuutta naamioiden alta, vaikka tällaista totuutta ei ole, koska kaikille totuuksilla on historiansa. Täten vaikkapa historian näkeminen pelkkänä luokkataisteluiden historiana on ongelmallista - samalla kuin se tarjoaa yhden mahdollisen menneisyyden ja tulevaisuuden sekä antaa valmiin motiivin historianelävöittämiselle, se tulee etsineeksi alkuperää.

Historian kirjoittamisen voi nähdä marxilaista tulkintaa käyttäen yhteiskunnan ylärakenteena. Esittämällä historina totuudet tietyllä tavalla voidaan tietyt yhteiskunnalliset asemat ja muodot oikeuttaa. Tässä mielessä historian esittäminen on aina kannanotto paitsi perinteeseen, myös tulevaan. Tässä mielessä integroivan yksinkertaistetun koulukirjahistorian esittäminen on osa samaa oikeutusta. Toinen vaihtoehto on esittää historia poikkeuksien historiana koskien vaikkapa vankiloita tai sairaaloita. Näin voidaan osoittaa niitä yhteiskunnallisia asemia ja voimia, jotka muokkaavat ja suuntaavat yhteiskunnan parissa eläviä ihmisiä. Edelleen keskeistä on esittää ihan vain nykyisyydestä poikkeavaa historian nykyhetkeä. Jo historian katkonaisuuden haltuunotolla voidaan osoittaa vaihtoehtojen mahdollisuus ja siten vastarinnan mahdollisuus.

Johtopäätös: Korjaavana historianelävöittämisen tehtävän tulee käsitellä nykypäivää ja ennen kaikkea parempaa tulevaisuutta. Osoittamalla miten tai edes mistä nykyiseen on tultu, voidaan kokijoihin vaikuttaa. Historialla sellaisenaan on käyttöarvo nykypäivän ongelmiin pureuduttaessa. Sitä ei tulisi käyttää perinteen oikeuttamiseen vaan parempaan huomiseen, etten peräti sanoisi laulun sanoin, "rakkauteen syntyvään lapseen ja etenevään valoon".