Ranska sanoi selvin numeroin ei, kuten olin aavistellut koko kevään. Silti tämä yllätti ilmeisesti koko euroopan. Presidentti Chirac hajoitti hallituksensa ja nimesi eliiteistä eliiteimmän seuraajan, jottei tarvitsisi nimetä tulevaa seuraajaansa ja vihamiestään Sarkoa pääministeriksi. Huonoista valinnoista ilmeisesti vähemmän huonoin. Uudelle hallitukselle tuskin voi povata pitkää ikää, sillä samalla UDF eli toinen kolmesta oikeistopuolueesta lähti hallituksesta.

Miksi Ranska sanoi ei? Kaikki syyttävät Ranskan sisäistä tilannetta, mutta tämä ei ihan oikesti ole koko totuus. Eurooppalainen neoliberalismi ja siihen kytketty sotavarustelu käänsivät vasemmiston vasemman puoliskon perustuslakia vastaan. Onneksi sentään Hesari otsikoi jotain ihan sekavaa kaunaisten koalitiosta, joka lähinnä osoittaa miten kaukana Sanomatalo on mannermaalta tai puolueettomasta raportoinnista. Nationalistipuolueiden kannatus Ranskassa on kutakuinkin viisitoista prosenttia - loput äänet tulivat vasemmalta. Erityisen suuri ei-äänten osuus oli neoliberalismin autioittamilla maaseuduilla, köyhien, työttömien, maahanmuuttajien ja vähän koulutettujen keskuudessa. Oleellista analyysiä näistä ilmiöistä hesari ei ole esittänyt. Ei myöskään sitä tosiseikkaa, että koulutus oli eniten äänestyskäyttäytymiseen vaikuttava seikka. Vähiten koulutetuisssa kansanosissa ei-äänten osuus oli lähes poikkeuksetta yli seitsemänkymmenen prosentin. Eliitin Eurooppa?

Komissio puhui perustuslakiprosessin jatkamisesta, mutta eiköhän liene selvää, että se on ihan hölynpölyä. Hollanti hylkää lain huomenna (vai oliko se jo tänään?) ja sen jälkeen brittejä tai edes Suomen eduskuntaa ei saa kunnon hurmioon perustuslain tiimoilta. Olenko vahingoniloinen eurooppaintolijoille? Olen. Olenko toiveikas sosiaalisemman euroopan luomisen puolesta? Täytyy myöntää, että olen vähintäänkin huojentunut. Eurooppa nyt uudessa pysähtyneisyyden ajassa? Otan koska tahansa vastaan minkä tahansa demokraattisen idean pikemmin kuin yhtiöiden, talouskasvun ja sodan euroopan.