OMAELÄMÄNKERTA JA DAWKINGS

Mielenkiintoinen, joskaan ei omaperäinen, ajatuskoe: ajatellaan ihmiselämä päiväkirjaksi (tai vaikka sitten blogiksi.) Jokainen päivä menee omalle sivulleen ja elämäntarina voidaan lukea edellisiltä sivuilta. Kirja alkaa ja kirjan tyhjien sivujen määrä vääjäämättömästi vähenee ja vihdoin loppuu. Jäljellä olevien sivujen määrää ei tiedä kukaan. Paitsi ehkä jotkut hihhulit, mutta sitten on edessä joka tapauksessa iäsyys palavassa vartaassa, joten sivuutan sen vaihtoehdon tässä.

Ihmiselämä muodostaa kirjan kokonaisuuden. Mutta tuo kokonaisuus muodostaa myös ihmiselämän. Kaikki mikä voidaan tietää ympäröivästä maailmasta löytyy aikaisemmilta tai kirjoituksen alla olevalta sivulta. Se asettaa tietomme ja aistimme rajat. Se muodostaa tapamme oppi, argumentoida, tulkita ja saada uutta tietoa. Elämäntarinoista tulee genren sisällä vertailukelpoisia ja niihin voidaan soveltaa kritiikkiä: onko kyseessä komedia vai tragedia, pysyykö tarina genrensä puitteissa, onko tarinassa kaikkitietävää kertojaa, kuiskaajaa tai kuoroa tai yksinkertaisesti onko tarina hyvä tai edes mielenkiintoinen. Samalla tulee esiin alkuperäisyyden vaatimus: koska jokainen elämä on tietyssä mielessä ainutkertainen, tulisi siitä tehdä alkuperäinen, elää omalla tavallaan. Samalla genre tarvitsee määritelmällistä toistoa, jotta mikään voisi olla alkuperäistä. Ilman joukkoa ei voi olla yksilötä eikä toisnpäin.

Ongelmaksi muodostuu se, miten jokaisen (subjektin) havaitsema kokemus tapahtumien virrasta voidaan yhdistää "toiseen" (objektiiviseen, sosiaaliseen). Kirja elämän on tässä mielessä ymmärrysväline - kirjaa ei määritelmällisesti ole ilman sen lukijaa, toisaalta lukija ei voi lukea kirjaa, mikäli sitä ei ole. Kirjoitusprosessi tapahtuu siis aina jollekin, se on aina suunnattu "yleisölle". Kuitenkin tämä ei vielä riitä: jotta kirja olisi ymmärrysväline, sen tulee olla suunnattu myös sen kirjoittajalle.

Näin elämä voidaan nähdä koherenttina kertomuksena tuossa kirjassa: tuo elämä ja vain tuo elämä kertoo millainen sen kirjoittaja (subjekti) on. Kirja ja tarina ovat tässä mielessä ensisijaisia elettyyn elämään nähden. Ilman tarinaa emme voi ymmärtää tai keskustella tajunnan virran kaaoottisista tapahtumista.

Ajatusta voidaan laajentaa vaikka siihen, että kirjan tulee genrensä puitteissa olla ainakin jotenkin koherentti. Vain sen avulla voimme luoda ymmärrystä päähenkilön aikaisempiin toimiin tai päätellä kuka hän on. Siten itsensä selittäminen muodostuu yhtä tärkeäksi kuin ulkoisista havainnoista päättely (joka on muuten vaikeaa ilman että kritiikkiä viedään havainnoitsijaan, sen historiaan tai kieleen asti.)

Tätä mietin viime maanantaina maailman Darwinin jälkeen kuuluisimman biologin, Stephen Dawkinsin, luennolla Helsingissä. Dawkings olisi kuitannut puheeni hölynpölynä, elämän itsekkäiden geenien taisteluna ja kulttuurin ensisijaisesti ja pääosin emergenttinä. Hyvä luento silti. Saimme muunmuassa tietää, että ydinsodan jälkeen rotat valtaavat ihmisen lokeron ja että eläimet eivät bakteereja luukuunottamatta ole keksineet pyörää.