Olen taas lueskellut lehtiä.

Venäjällä hautausyrittäjä kertoi ihmisen kadottaneen luontosuhteensa. Siksi hänen organisaationsa tarjoaa ihmisille mahdollisuuden kaivaa oma hautansa ja viettää kökkiä siellä pari tuntia. Tämä herättää kysymyksen kuka tässä todella on kadottanut luontosuhteensa ja mikä se luontosuhde on? Se, että ollaan tietoisia kuolemasta, kaivetaan hautoja ja palvotaan niitä. Eikö se pikemminkin ole ensimmäinen ja perustavin kulttuurinen teko (siis luonnon vastakohta)?

SDP nuhteli kansanedustajiaan, jotka eduskunnassa lipesivät ryhmäkurista varallisuusveron poiston yhteydessä. Jos nyt jätetään hetkeksi mielipiteeni tästä hallituksen todellisesta köyhyyspaketista, jonka avulla kaikkein eniten köyhimpien hyväksi menevät verorahat annetaan suoraan sikarikkaille, niin voidaan tarkastella miten asiaa tulkittiin mediassa. Lähtökohtanani puoluekuriin on, että kansanedustaja toimii kansan edustajana eikä SDP:n puoluetoimiston edustajana.

Hesari kunnostautui kiitettävästi: Demarikansanedustajat olivat irtopisteitä keräileviä populisteja. En oikeastaan edes viitsi ajatella mitä lakia vastaan äänestäneet vassarit tai vihreät olivat. "Ei pullasta voi valita vain rusinoita" jatkoi hesari. Tämä on jo hesarilta sen verran törkeää vallankäyttöä, että ajattelin ihmisten kysyvän aiheellisesti, että mitä siellä eduskunnassa pitäisi tehdä? Sokeasti painaa aina omantunnon vastaisesti mitä milloinkin puoluetoimistoista ryhmäkansliaan kannetaan ja mitä joku demaripamppu on saunassa sopinut kepulaisten kanssa vain osoittaakseen olevansa vahva johtaja? En minä halua valita tällaisia Hesarin suosittelemia ihmisiä edustamaan itseäni.

Tilanne olisi jotenkin parempi, jos voisi luottaa poliitikkojen tekevän oikeita päätöksiä. Vaan kun ei voi. Poliittisista nuorisojärjestöistä ja ylioppilaskuntapolitiikasta keräämälläni kokemuksella uskallan väittää, että politiikka on lähes täysin satunnaista voimapeliä. Kaikki perustuu peliin ryhmien välillä: omaa heikkoutta ei saa näyttää, pitää hankkia liikkumatilaa ja resursseja samalla kuin vastustajan voimat pitää jakaa, keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi oma ministeri voi olla täysin epäpätevä tehtäviinsä (en nyt sano Karpela tai Rajamäki, kun ensimmäistä on jo kiusattu tarpeeksi ja liika on aina liikaa), mutta silti eduskuntaryhmän on seistävä heikosti valmisteltujen lakiehdotusten takana. Miksi? Jotta demarit eivät näkisi heikkoutta. Jos oma ryhmä pysyy yhdessä, on demarienkin pidettävä oma ryhmänsä kasassa. Jos demariryhmä hajoaa, niin sitä voidaan käyttää sitten hyväksi jossain ihan toisessa neuvottelussa: "Kyllä tästä valmistellusta pitää nyt pitää kiinni, tai emme voi taata ettei ryhmämme hajoa teille merkittävässä kysymyksessä".

Tämä johtaa täysin mielivaltaisiin nahkapäätöksiin, jossa päätöksiä tehdään naurettavan heikoilla tiedoilla. Suurin valta siirtyy päätöksiä valmisteleville henkilöille, jotka nousevat avainasemaan: ketä kuullaan, ketä ei kuulla, kuka tekee selvitykset, kenen ääni kuuluu lakia säätäessä ja kenen ei. Virkamiestyö on lähes aina kahdella tavalla ongelmallista uudistusten kannalta: 1) suurin osa virkamiehistöstä suosii määritelmällisesti konservatiivisia ratkaisuja ja 2) ottaa vakavasti uusliberalistisen taloustieteen mallit, jotka luovuttavat valtion tehtävät yksityisille yrityksille.

Päätökset täytyy sitten myydä kansalle, josta suurinta osaa ei kiinnosta, median avulla. Vaaleissa pitää sitten näyttää keski-ikäiseltä uskottavalta mieheltä tai tuoreelta uudistajalta siinä samassa mediassa. Kauneuskilpailun voittajat pääsevät eduskuntaan äänestämään siten miten puolue katsoo parhaammaksi. Jotain tarttis tehrä.