Jaana lähteenmaa kirjoittaa Prekariaattiruoskassa ajatuksia herättävästi 1980-luvusta (alkaen sivulta 108).


"
1980-luvulla syntyneille on koulussa ja koulun ulkopuolellakin vähintään "tarjoiltu" ajatusta, jonka mukaan jokainen ei vain voi, vaan hänen tulee muokata elämästään ja urastaan jotakin suurta ja mielenkiintoista, erityislaatuista. Tämä onnistuu jokaiselta, joka vain tarpeeksi yrittää. Ennen kaikkea on tärkeää tehdä jo esikouluikäisestä lähtien viisaita valintoja. Eikä se ole vain tärkeää; valintoja on pakko tehdä, halusipa tai ei. Tutkijat Tommi Hoikkala ja Petri Paju ovatkin puhuneet "pakkovalinnan sukupolvesta".

Nyt parikymppisten on annettu pienestä pitäen ymmärtää jotain tämänsuuntaista: jos teet tarpeeksi originelleja, mutta silti viisaita valintoja pienestä pitäen, niin itsellesi oikeata koulua kuin sitten koulun kursseja valitessasi ja sitten vielä harrastuksissakin, sinulle voi käydä elämässä, isona, työmarkkinoilla hyvin. Jos vielä muistat koko ajan kerätä merkintöjä "saavutusten kirjaasi", ansiokansioosi, kaikesta, mitä kouluajan ulkopuolellakin teet, voit päästä pitkälle.

<...>

Olisiko niin, että yksilöllisyyseetoksen, pakkovalinnan ja ansiokansioiden ympärille punoutunut diskurssi on ikään kuin luvannut ja vihjannut 1980-luvulla syntyneille, koko koulu-uran ajan, että jos valitsette pitkin matkaa oikein ja viisaasti ja yritätte kovasti, teistä tulee työmarkkinoille jotakin ainutlaatuista ja korvaamatonta? Ainakin näille lapsosille on teroitettu pienestä pitäen, niin kouluissa kuin entistä kilpailuhenkisemmällä harrastuskentälläkin, "sisäisen yrittäjyyden" ja yksillöllisen erityislaatuisuuden tärkeyttä. Olisiko niin, että nuorille on samaan aikaan, saman diskurssin pimeämpänä puolena, ujutettu vähemmän selvästi myös toista opetusta: jos et ole tai jos sinusta ei tule mitään "ihmeellistä", et olekaan - noin sanalla sanoen - mitään. Du är ingenting. Nothing. Jos et ole niin sanotussa luovassa ammatissa, olet lähinnä nolla. Jos teet rutiinityötä: häpeä.

<...>

Yritetään vielä kerran ymmärtää. Nyt aikuisuuteen astuvat nuoret on pantu kehdosta lähtien ponnistelemaan ja reflektoimaan itseään ja valintojaan, ei vain kouluissa vaan myös vapaa-ajalla, keräämään ansiokansioita, pitämään portfolioita, markkinoimaan itseään... ehkä kohtuuttomasti. Heille on väläytelty mitä loistokkaimpia, ainakin mahdollisia tulevaisuudenvisioita työelämässä, ja silti heidän tulevaisuudenvisionsa ovat keskimäärin vain kohtuulliset. Heille on niin koulussa, harrastuskentillä kuin medioissakin tarjoiltu tulevaisuudenkuvia ihmeellisistä luovista ammateista, tähteydestä, originelliudesta, jotka voi saavuttaa kun vain tekee oikein viisaita valintoja pienestä pitäen ja oikein yrittää. Heille on maalailtu visioita tulevista työurista, jotka kuitenkin kaikkien kohdalla toteutuessaan lakkaisivat olemasta olemassa. Nuorille on siis tarjolla kohtuullista tulevaisuutta ? niin kuin ennenkin. Mutta panokset sen saavuttamiseksi on saatu näyttämään niin suurilta, että nuoret pinnistelevät äärimmillään, vaikka vähemmätkin ponnistukset itse asiassa riittäisivät tämän kohtuullisen tulevaisuuden saavuttamiseksi.

<...>

Jos et ole tähti, et ole mitään. Jos et ole luovassa ammatissa, et tee mitään arvostettavaa. Niin tämä poika ruokakaupassa ehkä ajatteli ja tunsi, siksi tuijotteli kengänkärkiinsä eikä meinannut saada sanotuksi, missä oli töissä, tutkijatädille, sentään tohtorille. Kun hän sai lopulta kakistettua "vahtimestarina", alkoi samalla hengenvedolla selittely, että silläkin työllä on hyvät ja jopa kiinnostavat puolensa. "Tietenkin on, ja kaikki työ on yhtä arvokasta!", sanoin. Mikä latteus! Kuulostipa typerältä, vaikka olen oikeasti sitä mieltä. Miksen keksinyt mitään parempaa? Sitten jo hyvästelimme ja lähdimme eri suuntiin. Enkä ole enää poikaan törmännyt.

<...>

"

Tuon tähtikultin oireet kyllä tunnistan, niin tunnistaa varmaan jokainen mun ikäpolvesta, kuten varmasti pari vuotta myöhemminkin varttuneet. Ehkä jotain on luvattu tai annettu ymmärtää. Toisaalta, kyllä silti varmaan on ollut selvää, että kaikista ei tule rokkitähtiä, tv-juontajia, julkkiksia tai pääjohtajia. Eikä se ole itsestä kiinni, väitti koneisto sitten niin miten kovaa tahansa. On ilmeistä, että meille edelleen luvattua ruusuista tulevaisuutta ei ole. On vain tavanomaista tulevaisuutta. Ja siitäkin joudumme näköjään taistelemaan.

Minulle p-duuni on aina viitannut työehtoihin, ei työntekijöihin. Se, että joku Katainen sanoo vaaliohjelmassa, että kaikki lähtee työn arvostamisesta tässä yhteiskunnassa on jotenkin niin far out, kuten on koko oikeiston innostuminen työn luomisesta laittamalla fyrkat rikkaiden taskuihin. Juuri ne tahot, jotka ensimmäisenä haluaisivat saattaa muutamien omistukseen kaiken varallisuuden, ovat ensimmäisenä arvostamassa niitä, joilta eniten ryöväävät?

Toinen aika kaksinaismoralistinen lähtökohta on se, että juhlapuheissa samaan aikaan kielletään puhe p-duunista ja kuvataan ylevään sävyyn miten automatisoituminen vapauttaa ?tylsästä rutiinityöstä?. Ei tietenkään juhlapuhujan mielestä niin, että tämä työ olisi mitenkään huonompaa, on vain niin että tylsän rutiinityön sitoma resurssi voidaan nyt paitsi vapauttaa työmarkkinoille niin myös luovuuteen.

Mutta kun huonoja työsuhteita on! Tämän tietää jokainen, joka on joskus joutunut tekemään oikeita töitä. Jopa minä olen tehnyt hommia, joita en haluaisi loppuelämääni tehdä. Ja minä sentään olen usein saanut istua toimistossa.

Suomessa on tässä mielessä edelleen itseään voimistava luokkajako: ne jotka ovat hyvillä työehdoilla töissä kieltävät todellisuudestaan (ja lapsiltaan) ne, jotka ovat syystä tai toisesta heikommilla ehdoilla hommissa.

Nehän (muut, usein köyhät) haluavatkin olla semmoisissa hommissa. Eivätkä ole siksi tosiasiassa heikommassa asemassa. Tuhannen taalan kysymys hyvin nukkuville on: oletteko varmoja? Vastaus on varmastikin: osa on tyytyväisiä, osa ei ole.

Silmät auki, ei se työ niin pyhää ole edes Suomessa, ettei siitä saisi puhua.