Törmäsin taas Nietzscheen. Äijään ei voi olla suhtautumatta samanaikaisesti ihailevasti ja halveksuvasti. Miten voi olla samaan aikaan niin oikeassa ja niin väärässä?

Yksinkertaisimmillaan oppi (jos sellaisesta nyt voi edes tässä yhteydessä puhua) on helppo: Jumala on kuollut. Myytti on paljastettu historialliseksi, eikä siihen enää uskota "oikeasti". Mitä se tarkoittaa?

Tässäkin nietulla on astevaihtelua: joka tapauksessa usko filosofian kielioppiin ei ole kuollut. Jako subjektiiviseen ja objektiiviseen säilyy (kuten säilyy myös jako käytäntöön ja teoriaan, sisäiseen ja ulkoiseen, minään, persoonaan ja niin edelleen).

Ongelma on se, että jos otamme kuoleman tosissamme, niin emme voi uskoa enää jakoon tämänpuoleiseen ja toispuoleiseen. Molemmat täytyy hylätä. Nietun mukaan tarvitsemme uuden kieliopin olevasta puhumiseksi. Tässä kieliopissa keskeinen tekijä on tahto, jota siis ei voi palauttaa jo hylättyyn yksilöön. Ja sangen keskeinen motiivi on vastaus kysymykseen mitä "meidän" tulee tehdä?

Nietun suhde uskontoon oli muutenkin monimutkaisuudessaan mielenkiintoinen: hän näki sen oman projektinsa kilpailijana. Mutta kuten kreikan agonissa, kilpailua tapahtuu vain samanarvoisten välillä. Nietzsche siis myönsi kilpailijalleen tietyn sangen korkean statuksen, koska pitihän mies itse projektiaan sangen erikoislaatuisena.