Innovaatio
Kas siinäpä pulma, ainakin jos kuuntelee poliittista puhetta siitä, miten tulevaisuuden uusi uljas Suomi pystyy vastaamaan globaaliin kilpailuun. Se kilpailun globaali luonne tai innovaatioiden liittyminen koko asiaan jää usein vähän hämäräksi, mutta ei nyt mennä tässä siihen.
Innovaatio lienee noin karkeasti määriteltävissä tarkoittamaan kaupallistettua, tai edes potentiaalisesti kaupallistettavaa, uutta, "keksintöä" tai teknologiaa. Esimerkiksi innovaatioyliopisto tuottaisi tällaisia keksintöjä, muiden tieteellisten tavoitteiden lisäksi. Innovaatiotalous olisi sitten talousjärjestelmä, joka pyörisi moisten uutuuksien ympärillä.
Yritysten rooli on nähty innovaatiotoiminnassa keskeiseksi, koska, niin väitetään, ne osaavat allokoida resurssit siten, että innovaatio saadaan tehokkaalla tavalla myytyä ja markkinoitua kuluttajalle eli kaupallistettua.
Tässä on jäänyt huomaamatta, että tämä käsitys yrityksistä politiikan pohjana on vanhentunut. Vielä 70-luvulla uutta luovat yritykset toimivat tehdasmallilla, jotka perustuivat kolmeen mantraan:
1) Hanki välkyimmät kaverit omalle tutkimusosastollesi
2) Ole näiden avulla ensimmäisenä markkinoilla ja varaa sopivat paikat
3) Suojaa tuotteille valtaamasi paikat ja pullonkaulat vahvalla IPR:llä.
Ensimmäiseksi vanhentui kohta kaksi. Huomattiin, että usein menestyneimmät yritykset eivät olleet niitä, jotka olivat ensimmäisenä paikalla. Sen sijaan ne menestyivät, jotka odottivat markkinoiden kypsymistä ja antoivat ensimmäisten paikalle rynnänneiden tehdä kalliit virheet.
Sitten vanhentui kohta yksi. Vaikka hankkisi kuinka paljon välkkyjä töihin, niin suurin osa innovaatioista tapahtuu silti muualla. Keskeisintä on verkostoitua siten, että pystyy matkikaan ja kopioimaan muiden menestystä nopeasti ja tehokkaasti. Yritysten väliset aidat ovat madaltuneet koko ajan: alihankinta on lisääntynyt samoin kuin konsultointi, omistusjärjestelyt kasvattaneet tutkimusyksiköiden kokoja ja projektoituneen työelämän työsuhteet lyhentyneet, mikä edelleen johtaa osaamiseen vuotoon oman organisaation ulkopuolelle. Sen lisäksi erilaiset yhteistyöjärjestelyt jakavat tietoa organisaatioiden, ensikäyttäjienja kuluttajien välillä. Informaatio- kommunikaatioteknologian kehitys on rikkonut norsunluutornit yrityksistä: tieto vuotaa ja liikkuu.
Viimeiseksi ovat murtumassa vahvat IPRt. On havaittu, että niitä käytetään vain markkinoiden suojaamiseen. Se johtaa isojen yritysten voittojen kasvuun pienempien kustannuksella. Vielä ongelmallisemmin se johtaa innovaatioiden vähentymiseen, koska IPRt rajoittavat käyttöä ja uuden keksimistä, eivät kannusta siihen. Teknologian kehitys ja digitaaliseksi muuttuvat kulttuurituotteet ovat muuttamassa työelämää, ylipäätänsä koko tuotantojärjestelmää (ja tuotantosuhteita), mutta tärkeimmin omistusta: miten kukaan voi omistaa jotain sellaista, jonka arvo kasvaa jakamalla ja jonka käyttö ei ole keneltäkään pois?
Summa summarum: perinteinen kuva yhteiskunnan hyvää resurssit tehokkaasti allokoimalla toimivasta yrityksestä on vanhentunut - ja innovaatiopolitiikka, joka nojaa siihen, ei ole ainoastaan tyhjänpäivästä vaan myös tehotonta. Uudessa toimintaympäristössä innovaatiojärjestelmän rakenteet pitäisi pistää uusiksi vastaamaan digitaalisen ajan vaatimuksia: enemmän yhteistä ja julkista luovaa toimintaa, vähemmän vanhentuneelle tuotanto- ja pääomajärjestelmälle nojaavaa innovaatiopuhetta.
Kas siinäpä pulma, ainakin jos kuuntelee poliittista puhetta siitä, miten tulevaisuuden uusi uljas Suomi pystyy vastaamaan globaaliin kilpailuun. Se kilpailun globaali luonne tai innovaatioiden liittyminen koko asiaan jää usein vähän hämäräksi, mutta ei nyt mennä tässä siihen.
Innovaatio lienee noin karkeasti määriteltävissä tarkoittamaan kaupallistettua, tai edes potentiaalisesti kaupallistettavaa, uutta, "keksintöä" tai teknologiaa. Esimerkiksi innovaatioyliopisto tuottaisi tällaisia keksintöjä, muiden tieteellisten tavoitteiden lisäksi. Innovaatiotalous olisi sitten talousjärjestelmä, joka pyörisi moisten uutuuksien ympärillä.
Yritysten rooli on nähty innovaatiotoiminnassa keskeiseksi, koska, niin väitetään, ne osaavat allokoida resurssit siten, että innovaatio saadaan tehokkaalla tavalla myytyä ja markkinoitua kuluttajalle eli kaupallistettua.
Tässä on jäänyt huomaamatta, että tämä käsitys yrityksistä politiikan pohjana on vanhentunut. Vielä 70-luvulla uutta luovat yritykset toimivat tehdasmallilla, jotka perustuivat kolmeen mantraan:
1) Hanki välkyimmät kaverit omalle tutkimusosastollesi
2) Ole näiden avulla ensimmäisenä markkinoilla ja varaa sopivat paikat
3) Suojaa tuotteille valtaamasi paikat ja pullonkaulat vahvalla IPR:llä.
Ensimmäiseksi vanhentui kohta kaksi. Huomattiin, että usein menestyneimmät yritykset eivät olleet niitä, jotka olivat ensimmäisenä paikalla. Sen sijaan ne menestyivät, jotka odottivat markkinoiden kypsymistä ja antoivat ensimmäisten paikalle rynnänneiden tehdä kalliit virheet.
Sitten vanhentui kohta yksi. Vaikka hankkisi kuinka paljon välkkyjä töihin, niin suurin osa innovaatioista tapahtuu silti muualla. Keskeisintä on verkostoitua siten, että pystyy matkikaan ja kopioimaan muiden menestystä nopeasti ja tehokkaasti. Yritysten väliset aidat ovat madaltuneet koko ajan: alihankinta on lisääntynyt samoin kuin konsultointi, omistusjärjestelyt kasvattaneet tutkimusyksiköiden kokoja ja projektoituneen työelämän työsuhteet lyhentyneet, mikä edelleen johtaa osaamiseen vuotoon oman organisaation ulkopuolelle. Sen lisäksi erilaiset yhteistyöjärjestelyt jakavat tietoa organisaatioiden, ensikäyttäjienja kuluttajien välillä. Informaatio- kommunikaatioteknologian kehitys on rikkonut norsunluutornit yrityksistä: tieto vuotaa ja liikkuu.
Viimeiseksi ovat murtumassa vahvat IPRt. On havaittu, että niitä käytetään vain markkinoiden suojaamiseen. Se johtaa isojen yritysten voittojen kasvuun pienempien kustannuksella. Vielä ongelmallisemmin se johtaa innovaatioiden vähentymiseen, koska IPRt rajoittavat käyttöä ja uuden keksimistä, eivät kannusta siihen. Teknologian kehitys ja digitaaliseksi muuttuvat kulttuurituotteet ovat muuttamassa työelämää, ylipäätänsä koko tuotantojärjestelmää (ja tuotantosuhteita), mutta tärkeimmin omistusta: miten kukaan voi omistaa jotain sellaista, jonka arvo kasvaa jakamalla ja jonka käyttö ei ole keneltäkään pois?
Summa summarum: perinteinen kuva yhteiskunnan hyvää resurssit tehokkaasti allokoimalla toimivasta yrityksestä on vanhentunut - ja innovaatiopolitiikka, joka nojaa siihen, ei ole ainoastaan tyhjänpäivästä vaan myös tehotonta. Uudessa toimintaympäristössä innovaatiojärjestelmän rakenteet pitäisi pistää uusiksi vastaamaan digitaalisen ajan vaatimuksia: enemmän yhteistä ja julkista luovaa toimintaa, vähemmän vanhentuneelle tuotanto- ja pääomajärjestelmälle nojaavaa innovaatiopuhetta.
2 Comments:
Ihan hyvä kirjoitus, mutta pari kommenttia heitän kuitenkin.
Väität vahvojen immateriaalioikeuksien olevan innovaation este. Kolikolla on kuitenkin toinen puoli; vahvat oikeudet toimivat myös kannustimena siten, että oikeudenomistajalla on laajat kaupalliset oikeudet sekä tehokas suoja loukkauksia vastaan. Eihän kukaan haluaisi innovoida tehdäkseen sitten keksinöllään kaupallista tulosta, mikäli näitä oikeuksia ei mitenkään olisi suojattu. Ongelma onkin oikean tasapainon löytäminen.
Sitten viimeiseen kappaleeseesi... Väittämäsi siitä, että kuva yrityksestä resursseja tehokkaasti allokoivana entiteettinä on vanhentunut, ei millään muotoa ola johdettavissa siitä, mitä edellä esität. T&K -toiminnan osalta tekstissäsi toki on osittain perää, mutta sehän on vain pieni osa yritysten toiminnasta.
By
Anonyymi, at 2:44 ip.
Ensimmäiseen kommenttiisi haluaisin tehdä erottelun: nähdäkseni pitäisi olla eri asia tekeekö innovaation ihminen vai yritys. Monesti yksilöt tekevät (sattumalta) kaupallisestikin merkittäviä innovaatioita ja antavat ne monasti toisten kaupalliseenkin käyttöön ilmaiseksi tai joka tapauksessa innovaatioiden markkina-arvoa pienemmällä hinnalla.
Olen kuitenkin samaa mieltä tasapainon etsimisestä ja löytämisestä. Nähdäkseni lähes minkä tahansa innovaation tuottoajan pitäisi olla korkeintaan muutamia vuosia, jos ei siinä ajassa pysty saamaan hommaa toimimaan, niin silloin se lähinnä haittaa sellaisten toimia, jotka sen saisivat aikaan.
Yksi pointti, jota en lisännyt kirjoitukseeni on se, että innovaatiot eivät synny tyhjästä vaan nojaavat aina aikaisempaan työhön, tutkimukseen, matkimiseen, yhteiseen kulttuuriperimään. Niinpä on arveluttavaa antaa kaupalliselle toimijalla kovin pitkä yksinoikeus siihen, mikä kuitenkin on koko ihmiskunnan yhteistä tai jonka tulisi ainakin sellaiseksi muuttua.
Ja mitä tulee siihen, että vahva IPR auttaa suuria ja hitaasti liikkuvia yrityksiä, niin sen takana seison joka tapauksessa.
Toinen pointtisi pitää paikkansa, johtopäätökseni pitäisi rajautua vain innovaatioita koskevaan politiikkaan. En nyt kuitenkaan lähtenyt muuttamaan tekstiä.
By
Juho, at 3:12 ip.
Lähetä kommentti
Links to this post:
Luo linkki
<< Home