- No, haudatkaa sydämeni Piritorille

Lueskelin vähän noin isoon G:hen liittyen Fullerin (ressuu) Thomas Kuhn -teosta. Fuller juttelee jänniä historian ja tieteen suhteesta. Yksi tieteenfilosofian ja tieteen ja filosofian ongelmista on se, että mennyt tiede on osoittautunut "vääräksi" ja uudemmat tulokset ja teoriat ovat korvanneet vanhat. Miten siis voimme luottaa nykyiseenkään tieteeseen? Tämä on erityisen selvä ongelma vanhemmissa tieteissä kuten matemaattiset luonnontieteet.

Fuller jakaa vaihtoehdot tähän ongelmaan suhtautumiseen:

1) Vanhempi tiede oli väärässä. Tieteenhistorian tehtävä on oikeuttaa nykymuotoinen tiede. Tieteen aikaisemmat saavutukset tuomitaan historian tuomioistuimessa ja sitä katsotaan nykyisestä tieteestä käsin. Tämä on usein se näkökulma, jota tieteet yleensä käyttävät itseymmärrykseensä. Ja muuten ensimmäiset (tieteen) historioitsijatkin.

2) Vanhempi tiede oli periaatteessa ihan oikeassa. Sen teoriat ja tulokset johtuivat erilaisista oletuksista ja maailmankuvista. Meidän tulee ymmärtää miten menneen tiedemiehet tulivat tuloksiinsa. Heidän teoriansa eivät ole sen huonompia kuin uudetkaan, ne ovat vain erilaisia. Historioitsijat ottavat usein tämän lähestymistavan.

3) Kohtaa kaksi käytetään hyökkäämään kohtaa yksi kohtaan eli käytännössä osoitetaan, että kaikki aina kun joku väittää tieteen olleen oikeassa osoitetaan kyseisen käsityksen virhellisyys empiirisesti/historiallisesti. Samalla pidetään oma (tiede/poliittinen agenda) piilossa. Tämä on tieteenfilosofian johtava lähestymistapa. Tämän käsityksen ongelmana on se, että keskittymällä häviäjien historiaan tämä asenne estää historiallisten toimijoiden revanssin.

Ongelmana ei ole niinkään kontekstualismi vaan sen mukana kuljetettu perverssi moraalipsykologia, joka lähtee käsityksestä, että älyllinen erimielisyys - ja siitä seuraava keskustelu on periaatteessa turhaa eli että se ei voisi johtaa mihinkään.

Tällöin historioitsijan tehtäväksi jää vain osoittaa, että jokainen käsitys on järkevä oman uskomusjärjestelmänsä sisällä ja erimielisyys johtuu vain siitä, että osapuolet eivät voisi hyväksyä joitain toisen lähtökohtia. Monet historian häviäjät voidaankin ymmärtää juuri näin (Esim. Descartesin mekaniikka tai Leibnizin monadit).

_MUTTA_ Descartes ja Leibniz eivät olisi missään tapauksessa hyväksyneet oman agendansa ja erimielisyyden ymmärtämistä osana maailmankatsomusta (perinnettä tai hyi ******* paradigmaa). Kummallekaan historia ei ollut tiede, joka olisi mitenkään voinut olla tärkeämpää kuin sisällöllinen metafyysinen keskustelu maailmankaikkeuden luonteesta. Käytännössä tieteenhistorioitsija nimittäin sanoo, että heidän tärkein kontribuutionsa, keskustelu maailmasta, on turhaa ja erilaiset käsitykset olisivat yhtä hyviä. Historiallinen "ymmärtäminen" on itse asiassa suurinta mahdollista ymmärtämättömyyttä.