SUBJEKTIIVINEN JA OBJEKTIIVINEN

Ajattelin aloittaa näin gradulle korvaavana tekemisenä kirjoitussarjan subjektiivisesta ja objektiivisesta. Siitä on ollut taas välillä puhetta saunoissa ja muissa tiloissa. Aloitan tieteenfilosofiasta, mutta laajennan tapojeni mukaan myöhemmin kaikkeen inhimilliseen elämään. Kirjoituksesta taisi tulla vähän sekava, mutta lukijan omalla vastuulla.

Kovin moni ei tunnustaudu tieteessä enää positivistiksi, koska sen oletuksia on haukuttu kohta reilu viisikymmentä vuotta. Silti moni haluaa säilyttää tieteessä jaon subjektiiviseen ja objektiiviseen, vaikka sitä jakoa on haukuttu jo monta sataa vuotta. Miksi?

Vastaushahmotelmia on monia, mutta yksi oleellisimmista liittynee siihen tapaa, jolla tiede on institutionalisoitu yhteiskunnassa tai yliopistoissa. Ennen kaikkea siihen, että sen avulla tiedeyhteisössä vallassa olevat intressipiirit ja klikit pystyvät pönkittämään omaa asemaansa, haalimaan resursseja sekä totta kai sortamaan muita.

Yliopiston sisällä objektiivisuuden väite hämärtää tieteidenvälisiä eroja ja luo eräänlaisen uuspositivistis-mystisen tieteenfilosofisen ohjelman, joka perustuu eräiden matemaattisten luonnontieteiden väitettyyn samankaltaisuuteen. Tämä hämärrys on siinä mielessä onnistunut tiedepoliittinen ja retorinen liike (vastaavia liikkeitä kts. teknologia ja innovaatio), että se antaa muka-selkeän tieteenfilosofisen ohjelman ja joukon sitä toteuttavia tieteitä. Ohjelma rakentuu tieteiden itseymmärrykseen voimakkaan objektiivisuuden käsitteen kautta. Se rakentaa kuvaa tieteenalasta ja antaa tutkijoille identiteetin.

Toisaalta siirto on onnistunut myös toisella tapaa, koska se tarjoaa kaikille tulkitsevaa tutkimussuuntaa harjoittaville yhteisen vihollisen samaisen helposti maalitauluksi joutuvan objektiiviseen käsitteen takia. Myös se antaa tutkijoille ryhmärakennetta ja identiteetin.

Bonuksena se on sotkenut koko kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen keskustelun täysin. Vuoropuhelun sijaan on syntynyt vain konfliktia ja ennen kaikkea ohipuhumista.

Jos tiedettä voidaan ulkomaailmalla kaupitella vakavalla naamalla objektiiviseksi, voi tiede lunastaa yhteiskunnallisen tehtävänsä totuuden tuottajana. Se voi kertoa uusia hienoja asioita, joita ihmiset kuuntelevat, koska se on totta. Vaikka usein totuuden takaajana ei olisikaan kuin pieni joukko saman tieteenalan tiedeuskovaisia ? ja toki suurempi joukko niitä, joiden mielestä totuusleikkiä ei kannata pilata, niin kauan kuin sen avulla voidaan saada resursseja ja oikeuttaa erilainen puuhastelu.

Miksi subjektiivinen ja objektiivinen ovat tieteessä ongelmallisia?

1. Koko jako subjektiiviseen ja objektiiviseen on sosiaalisesti välittynyt. Se on pikemminkin kulttuurinen ilmiö, kuin minkään sortin fakta. Monet (esim. Husserl) on väittänyt että ns. objektiiviset käytännöt ovat huomattavasti alttiimpia syytteille subjektivismista kuin monet ns. subjektiiviset käytännöt.

2. Objektiivisessa tutkimuksessa objektiivisuus pyritään saavuttamaan eristämällä tutkimus ulkomaailman saastuttavalta vaikutukselta. Tehtävä, joka on teoreettisesti ja käytännöllisesti mahdoton.

3. ?Puhdistettu? sosiaalitutkimus kohtaa väistämättä samat ongelmat. Se joutuu nojaamaan koko joukkoon tutkimuksesta piiloon jääviä kulttuurisia oletuksia ja sosiaalisia konventioita ? joita on siis paitsi tutkimuskohteella, myös kirjoittajalla ja tutkimuksen lukijalla.

4. Tutkimuksen sosiaalisen luonteen kiistäminen taas piilottaa samalla tavalla tutkijasta riippuvat asioita objektiivisuuden kaapuun. Asioita arvoista, politiikasta, virheistä ja oletuksista, jotka tutkimuksen laatijaa jakaa koko hänen noudattamansa tieteen ohjelman kanssa.

5. Tutkijoiden subjektiiviset yritykset ymmärtää muuttajia ja tutkimuskehikoita tekevät tieteestä mielenkiintoista, eivät objektiiviset tutkimusohjelmat. Lainomaiset, tai tilastolliset, väitteet ovat tietyn samoihin asioihin uskovien käyttämiä kielipelejä (jotka toki luovat ja jäsentävät tätä ryhmää). Vaikka tämä ryhmä olisi samaa mieltä asioista, se ei tarkoita, että heillä olisi jotain luonnollista tai etuoikeutettua pääsyä kiinni objektiiviseen todellisuuteen.

6. Tutkimuskysymyksen asettamiseen ja tutkimustuloksen merkittävyyteen liittyvät kysymykset ovat aina olleet arvoladattuja ja etupiirejä luovia kysymyksiä, jopa kaikkein objektiivisimmiksi julistautuneissa tieteissä. Kuten myös ylipäänsä tiedon tuominen takaisin lukijalle, tieteen asiakkaalle tai kenelle sitä milloinkin on tavattu välittää.

7. Tahto hallita tiedon avulla luontoa voidaan aina nähdä myös tahtona kontrolloida jotain heikommassa asemassa olevaa ryhmää myös institutionaalisen kehyksen sisällä. Väite, jonka naistutkimus on pystynyt tuomaan keskusteluun. Tässä mielessä objektiivisuuden väite on myös samalla ele kontrolloida subjektiivista tutkivaa ryhmää.

Joka tapauksessa subjektiivisen ja objektiivisen korostamista tieteessä kannattaisi tarkastella ensisijaisesti retorisena liikkeenä, joka liittyi instituutioihin tai vaihtoehtoisesti keskusteluun oikeutuksesta oleellisemmin kuin kuvauksena tieteistä. Tieteiden tarkastelussa se ei oikeastaan ole edes haitallinen jaottelu. Pikemminkin se vain ei ole niin mielenkiintoinen.