SOTA

Iskiessään Georgiaan Venäjä palasi ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin juuri sellaiseksi alueellista hegemoniaa tavoittelevaksi suurvallaksi, josta Neuvostoliitto kahdeksankymmentäluvulla yritti irti. Samalla palattiin takaisin kylmään sotaan. Georgian Sarasvuo pelasi uhkapelin lainarahalla ja rupesi etnisiin puhdistuksiin Ossetiassa. Miehen puheet CNNllä ja netissä vaikuttavat miehen karanneen täysin tästä todellisuudesta. Ossetian kapinalliset olivat toki saaneet materiaalista ja varmasti myös sotilasneuvonantaja-apua venäjältä kiihdyttääkseen hyökkäyksiä Georgian hallintoa vastaan. Tarkoituksena arvatenkin maan nykyjohdon heikentäminen ja sitä kautta autonomia.

Georgia provosoitui ja rikkoi sopimansa aselevon, vaikka vielä hyökkäystä edeltävänä päivänä Yhdysvaltain kehotti sitä olematta hyökkäämään Etelä-Ossetiaan. Jenkit eivät sattuneesta syystä tahdo joutua osaksi edes alueellista suursotaa ydinasevallan kanssa (ja itse asiassa varmaan olisivat halunneet mielellään pitää myös varustamansa Georgian 2000 sotilasta Irakissa). Georgia aloitti puhdistukset, surmasi venäläisiä rauhanturvaajia ja tulitti kohti venäläisiä koneita antaen Venäjälle Casus Bellumin. Seuraavaksi katsottiinkin sitten taas venäläistä tankkirallia kohti Tbilisiä.

Karttaa katsomalla selviää pian miksi Georgia on taloudellisesti niin mielenkiintoinen kohde: venäläiset (valtiolliset) öljy-yhtiöt siirtävät tuotteensa sitä kautta merelle, vaikkei maassa itsessään olekaan juuri luonnonvaroja. Itäisellä Mustamerellä on kuitenkin vain kolme valtiota: Venäjä, Turkki ja Georgia (sekä toki kytevät Abhasia, Etelä-Ossetia ja Ajaria). Sinällään sota ei ole mitenkään uusi ajatus Mustallamerellä. Le Monde Diplomatique arvaili öljysotaa alueella jo viime vuonna Kosovon itsenäiskeskustelujen seurauksena Venäjän alkaessa sekaantua voimakkaammin naapuriensa asioihin.

Halutessaan Venäjän toimia voi yrittää ymmärtää sen historian kautta. Suurvaltakrapula on haihtunut maan kamppaillessa korruption, autoritaarisuuden ja talousongelmien parissa. Köyhyys, rosvokapitalismi ja aivokuolleet lännestä viedyt yksityistämispoliikat ovat luoneet ongelmia, jotka on taas kerran ratkaistu totalitarismilla: poliisivaltiolla, kasvatetulla kansallistunteella, rasismilla, militaristisella ulkopolitiikalla ja sisäisen keskustelun kontrollilla. Nämä ilmiöt ovat olleet luettavissa jo jonkin aikaa Venäjällä siellä käyneille. Valtavat raaka-ainevarat ja antelias geopoliittisen asema ovat palauttaneet sen kuitenkin diplomatian pelipöytään. Keskittymällä ulkoisten uhkien demonisointiin ja räjäyttämiseen Venäjän (ja Georgian) johtajat vaikuttavat tekevän jotain ja sisäpoliittinen valtakamppailu sysätään hetkeksi syrjään (salaliittoteoreetikot veikkailevat, että kohta koko Venäjän presidentti). Toinen suosittu selitys on se, että venäläiset tuntevat olonsa uhatuksia ja voimattomaksi Naton tunkiessa sotilastukikohtia ja ohjuspuolustusta sen etupiirille. Eikä ehkä niin ihmekään, kun Venäjän naapurimaat Euroopassakaan ole aina malttaneet pidätellä hinkuaan ottaa revanssia muutamasta menneestä jutusta.

Ehkä kaikkein latistavinta on se, että emme ole tuntuneet oppineen juuri mitään menneistä. Sotilasliittoja tarjotaan vastaukseksi Venäjän uhkaam, vaikka juuri ne tekevät alueellisista konflikteista globaaleja. Samalla luodaan koneistoja, jotka joukkojen varustelu-, liikekannallepanokierteen sekä sotaretoriikan ja sotaa tukevien mielenosoitusten käynnistettyä eivät enää ole yhdenkään osapuolen pysäytettävissä. Juuri näin kävi esimerkiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Poliitikot ruokkivat kansallistunnetta kuten aina ennenkin sekä varustautuvat tulevaan suursotaan. Vielä pahempampaa on se, että oikeiden ongelmien (köyhyys, erillistämispolitiikka, muukalaisvastaisuus) sijaan konfliktien osapuolet näkevät sodan yhtenä ja lopullisena tapana ratkaista ongelmia sen sijaan että nähtäisiin sen vain aiheuttavan niitä lisää.

Kiistämätöntä on myös se, että Georgian tapahtumat käynnistävät voimakkaan Venäjän vastaisen reaktion maailmalla, johon se vastaa varmaankin eristäytymällä kuten aina ennenkin. Suomen puolustuspoliittisesta selonteostakin puhutaan taas eri sävyyn: tulee varmaan tosi hyvä, jos meidän omat Tohtori Outolempemme päästetään kirjoittamaan sinne hyökkäyssuuntia. Toivottavasti en elä näkemään sitä päivää, kun viides artikla lähettää suomalaiset rajan yli kohti Pietaria - mikä muuten olisi voinut olla seuraus jo tästä kriisistä, jos olisimme olleet jäseniä sotilasliitossa.