Muutama teema on pyörinyt tässä viime päivinä mielessä. Ehkä niistä olisi syytä raapaista pari riviä näin joulun kunniaksi.

Olen miettinyt tuota talouskriisiä nyt suhteellisen paljon ja jotenkin hahmottanut syvemmin, että sitä oli itsekin jotenkin mennyt mukaan tuohon libertaarievankelistien ajatteluun tai ainakin ottanut sen ihan varteenotettavaksi teoriaksi maailmasta. Vaikka Fin-libin apinahäkistä ei tunnuta kovin usein (onneksi) pääsevän saastuttamaan internettiä, niin ilmeisesti liikaa kuitenkin.

Sinällään järjestelmä, joka kokee toimivansa moraalisessa tyhjiössä ainoana ohjeenaan osakkeenomistajan suurin mahdollinen tuotto hinnalla millä hyvänsä lienee jo määritelmällisesti umpikujassa. Ehkä oireellisena olisi pitänyt pitää jo sitä, että sen älylliset ikonit olivat keskinkertainen emigraattirunoilija ja todellisuudentajunsa menettänyt valtiotavihaava anarkistimonarkisti.

Nopeasti liikkuvan pääoman kaikennielevä voittovaatimus tuottaa inhimillistä epävarmuutta ja elämän epävakautta: suunnittelu muuttuu mahdottomaksi työn muuttuessa ennakoimattomaksi ja tuotantopaikan muuttuessa virtuaaliseksi. Työelämä valtaa muulta elämältä tilaa ja vapaa-ajastakin tulee paikka uudentaa työvoimaansa punttisalilla ja lenkillä tai vaihtoehtoisesti hankkia uusia taitoja ja kulttuurielämyksiä, joiden avulla voi taas kiipiä paremmin päivätöissään.

Työelämän muutos ei sinällään ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, mutta yhdistettynä kaikennielevään voittovaatimukseen se tekee työstä ja sen kautta elämästä sietämätöntä. Mikään ei riitä. Koko valveillaoloaika tulee käyttää siihen, että tekee jostakusta muusta työvälineestä viisveisaavasta tahosta mahdollisimman rikkaan, hinnalla millä hyvänsä. Mitä järkeä siinä sitten on? Ei tietenkään yhtään mitään. Juuri se johtaa elämänilon ja elämän merkityksen katoamiseen, burnouttiin ja järkkyvään mielenterveyteen. Vieraantuminen johtaa sitten siihen, että ihmiset täyttävät merkitynsä menettäneinä elämänsä passiivisilla ja passivoivilla korvikkeilla: pakonomaisella kuluttamisella, päihteillä ja liiallisella televisiolla.

Pankkikriisi on tavallaan puhkaissut uusliberalistisen maailmankuvan lupauksen: se ei johdakkaan varmasti ja erehtymättömästi kohti kasvavaa hyvinvointia, demokratiaa ja maailman pelastumista. Sen sijaan horisontissa näkyy köyhyyttä. Politiikka on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi, kun uusliberalismin valhe ei ole enää kenenkään ajattelevan ihmisen uskottavissa.

Toistaiseksi rahansa ja työnsä ovat menettäneet ne, jotka ovat keinotteluillaan saaneet aikaan menneinä vuosina sangen paljon kärsimystä. Tunnen vain vähän sympatiaa työpaikkansa menettäneen golffaamaan hymyillen lähtevän pankkiirin puolesta. Enemmän tunnen niiden puolesta, jotka kiroillen ja itkeskellen menevät työnsä menettäneinä kotiin kertomaan, että pankki on ottanut talon pakkolunastukseen.

Pankkiireja pelastavia poliitikoita en rehellisesti ymmärrä. Miten ylipäänsä yksityinen pankkitoiminta voi olla sallittua, jos oletus on se, että hätätapauksessa valtio tulee kuitenkin pelastamaan pankit? Mikä on näiden pankinjohtajien hyvinä aikoina nostamien kohtuuttomien palkkioiden oikeutus? Ei sitä ole. Omassa ajattelussani valtion tulisi suojella heikkoja, ei vahvoja.

Nyt erilaiset parasiitit kuten Suomen yrittäjien Jussi Järventaus (16700 euroa/kk plus autoetu) ovat vaatimassa määrä-aikaisten työntekijöiden palkkaamisen helpottamista ja paikallisia palkanalennuksia "kriisin ajaksi". Miksihän Järventaus ei ole vaatimassa ihan yhtä perusteltua palkkakattoa vaikkapa 4000e/kk tai osingonmaksun rajoittamista? Miten epävarmuuden lisääminen ja tulojen leikkaaminen ihmisten elämään asuntolainan korkokulujen noustessa muka auttaa yhtään ketään? Eikö ensiksi pitäisi ottaa niiltä nousukauden miljönääreiltä, jotka ovat ulosmitanneet muiden työtä tässä miljoonapalkoillaan jo vuosia?

Toinen idiotismin huippu on tämä valtion "tuottavuusohjelma". Jätetään sen laajamittainen kritiikki ja yleinen turhuus tilanpuutteen takia pois ja keskitytään sen täydelliseen soveltumattomuuteen nykyiseen taloustilanteeseen. Ohjelman ajatus on vähentää 14500 työpaikkaa taka-ajatuksella, että ikäluokkien pienentyessä nämä ihmiset menisivät yksityiselle sektorille töihin. Nyt tilanne on kuitenkin se, että nähtävässä lähitulevaisuudessa yksityinen sektori ainoastaan vähentää työntekijämääräänsä, joten ohjelman kohteet eivät siirry yksityiselle sektorille vaan kortistoon. Tässä ei ole järjenhäivääkään - se ainoastaan pahentaa lamaa. Tätä ei kuitenkaan ole ilmeisesti huomattu Kokoomuksen puoluetoimistossa, koska siellä yksi Jaska(ri)n kaveri kerran puolueohjelmakeskustelussa sanoi, että julkinen sektori on tehoton ja täynnä vasemmistolaisia. Kukaan ei sen jälkeen ole uskaltautunut käymään katsomassa.

Myös vaalit ovat mietityttäneet. Tuntuu vaikealta uskoa, että vaalivoittoja voidaan ottaa lähinnä hyödyntämällä rehottavaa rasismia tai olemalla lupaamatta juuri mitään ja samaan aikaan ratsastamalla yleisellä politiikanvastaisuudella. Enkä edes aloita ihan silkasta epärehellisyydestä (esim. eräiden Toivo-kampanja, jonka seurauksena kasvatetaan tuloeroja, lisätään köyhyyttä, ja ajetaan ihmisiä epätoivoon).

Talouden romahdettua kaikki antavat lisää tilaa politiikalle. Tapahtuipa se sitten puolueiden kautta tai todennäköisemmin niiden ulkopuolella.

Oho, tulipas pitkä postaus. Selkeästi pitäisi olla useammin aikaa blogata.