Palasin keskiviikkona Jenkkilästä, joten pinnalla siihen liittyviä ajatuksia. Tämä postaus alkaa jo matkaa edeltävistä tapahtumista.

Kävin katsomassa Kom-teatterin Kalavaleen (Kalavale - kansalliseepos). Kyseessä on edesmenneen Arto Salmisen viimeiseksi jäänyt teos, joka ottaa hyvin kriittisesti kantaa nykymenoon viitaten taaksepäin Tohtori Lönnrotiin ja eteenpäin ns. tosi-tv genreen. Alla saattaa olla spoilereita, vaikken tarkoituksella niitä sinne kirjoittanutkaan. Jos tämä ei ole ilmiselvää, niin yritän kirjoittaa omasta tulkinnastani teoksesta pikemmin kuin siitä mitä kirjoittaja tai näyttelijät halusivat näytelmällä sanoa.

Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, että maailmaa voi katsoa enemmän tai vähemmän kyynisesti. Asiat voi selittää hyväntahtoisesti sattumien summana ja yksinkertaisten joskin erehtyväisten ihmisten toimina. Asiat voi selittää myös pahantahtoisena salaliittona, joka vain nopeuttaa ihmiskunnan vajoamista tarkoituksellisesti luotuun kastijärjestelmään, ympäristökatastrofiin ja ihmiskunnan päiviltä päästävään ydintuhoon. Nämä eri tarkastelutavat ovat mielestäni toisiaan täydentäviä. Niitä tulisi tarkastella pikemminkin jatkumona, ei vaihtoehtoisina.

Minun lähtökohtani on se, että tieto _pakottaa_ toimimaan. Toisaalta ilman totuuden hahmottamista maailmaa ei voi muuttaa paremmaksi. Jossain määrin tieto (erityisesti ihmisen toiminnasta) ei myöskään ole yksinkertainen joko-tai kysymys vaan liikkuu jatkumolla subjektiivisesti objektiiviseen. En takerru tähän kysymykseen tässä kohtaa sen enempää vaan tyydyn kommentoimaan, että täten tarkastelun kyynisyyden aste (jatkumolla) määrittää sen miten hyvin epäkohtiin voi tarttua.

Erityisesti vastustan naivia uskoa maailman hyvyyteen: että tiedän epäkohtia olevan, mutta jos vain uskon (tai kollektiivisesti uskomme) jotain naminami tai höpönlöpöä, niin minä pystyn pitämään oman elämäni kulissit pystyssä. Tämä on minusta itsepetosta. Rooma on jo tulessa ja sen kieltäminen vain haittaa sammutustyötä.

Kalavale kertoo luokkanousun valheesta. Miten alemmat sosiaaliluokat (käytän tässä luokka-sanaa tarkoituksellisen laajassa merkityksessä tarkoituksenani yksinkertaistaa) pyrkivät keskiluokan laitumille, jotka alkavat olla täynnä ja veräjät lukossa. Miten yläluokka tietäen ja keskiluokka huijattuna käyvät sotaa alempaa yhteiskuntaluokkaa vastaan. Monella köyhällä, sairaalla, vanhalla, nuorella tai muuten vähemmistöön kuuluvalla enemmistöläisellä ei ole yhteiskunnassamme enää todellisuudessa juurikaan toivoa muuttaa olosuhteitaan paremmaksi. Ei koulutuksella eikä työn avulla.

Tämän hyväksyminen on kuitenkin yhteiskunnallisesti vaarallista jalkoihin jääneille. He voisivat ymmärtää, että heitä käytetään hyväksi. Samoin keskiluokalle olisi kiusallista myöntää olevansa hyväksikäyttäjiä. Toivoton tilanne pitää naamioida. Tarvitaan ns. amerikkalainen unelma.

Totuus naamioidaan joukkoviestimien ja päihteiden avulla. Metaforana on urheilukilpailu, jossa voittoa tavoitellaan keinolla millä hyvänsä - ja vain voitto palkitaan. Voitto on myös moraalinen, sillä sen avulla jäsen voi lunastaa yhteiskunnan ja lähimmäistensä kunnioituksen. Mukamas päästä keskiluokkaan. Maamme laulu lauletaan seisaaltaan ja pää paljaana. Tähän kilpailuun on valmennettu koko yhteiskunta koulusta armeijan kautta työelämään. Voittaja saa kaiken eikä kaverille jätetä. Suurimmista sankareista tulee "julkkiksia", joiden elämä on kiinnostavaa ja joista osa voi ehkä nousta keskiluokkaan. Tai niin heille ja katsojille ainakin luvataan.

Kilpailun yksi vastenmielisimmistä puolista ovat ns. tosi-tv ohjelmat, joiden toimintaan on orkestroitu samoissa mediakorporaatioissa toimivan iltapäivälehdistön kanssa. Ohjelmien avulla ruokitaan valhetta sosiaalisesta noususta. Niihin valitaan hyvännäköisiä, mutta yksinkertaisia alimpien sosiaaliluokkien jäseniä. Voittajalle luvataan julkisuutta, joka voi ehkä muuttua myöskin toimeentuloksi tai luokkanousun välineeksi. Heidän kustannuksellaan saadaan hyvät naurut. Heidän elämäänsä hyväksikäytetään iltapäivälehdistön kertakäyttömateriaalina. Mitä törkyisempiä ja hurjempia tarinoita saadaan kehitettyä, sitä tyytyväisempiä ovat keskiluokkaiset ja alaluokkaiset median kuluttajat. "Huolimatta typeryydestään tuokin pärjää". "Onneksi minulla ei sentään mene noin huonosti". Samalla voi hymistellä omalle erinomaisuudelleen sekä vertailla omaa pärjäämistään sekä ylläpitää valhetta siitä, että ohjelmien sankareilla olisi juurikaan toivoa.

Kaikkein hurjinta on se, että "julkkikset" luulevat tekevänsä hyvät kaupat alistaessaan elämänsä suurennuslasin alle. Siksi Mikkoset, BBt, Ruususet ja Tukiaiset suostuvat tekemästään elämästään törkyä. Samat puolilämpimät valheet eri kuorissa: työnteolla voi rikastua tai koulutus kannattaa. En enää viitsi tehdä heistä enää edes pilkkaa camp-hengessä tai älyllistettynä, koska ovat tässä oikeastaan ne heikompiosaiset, joita vastenmielisesti käytetään hyväksi sosiaalisen pornon kohteina.

Seuraavassa postauksessa Amerikan Yhdysvallat. Ihanuuksien ihmemaa.