Juhon Kapitalismin loppu -maailmankiertue: Amerikka

Amerikan Yhdysvaltoihin suuntautunut matkani oli eräänlaista epäsuoraa jatkoa viime kesänä itäisen Keski-Euroopan matkalleni. Lensin New Yorkiin ja siirryin sieltä Manhattanin, Brooklynin ja Queensin kautta Pensylvanian asemalle suuntana 150 km etelään sijaitseva Philadelphia. New York oli kuin suoraan elokuvista, amerikkalaiset kultturelleja ja laittautuneita.

Minulle retki oli henkisesti aika hankala. En varsinaisesti ole mikään amerikkalaisen yhteiskuntajärjestyksen ylin ystävä ja on pakko sanoa, että matka valitettavasti vahvisti ennakkoluulojani. Tapasin monia todella mukavia ja sympaattisia ihmisiä, jotka olivat vilpittömän ilahtuneita tavatessaan uusia ja erilaisia ihmisiä. Tapasin myös small talkia ja teeskentelyä. Monellakin tapaa valtaetäisyydet tuntuivat suurilta ja vaikkapa opiskelijoiden kanssa tapahtuva alkoholin kohtuukulutus tuntui olevan esimerkiksi muille laitoksille toimiville tai jatko-opiskelijoille täysin vierasta. Kummaa.

New Yorkia on oikeastaan pakko verrata Lontooseen, jossa tätä entryä siis kirjoitan. Molemmat ovat tietynlaisia imperiumin pääkaupunkeja (vaikka Washington on nimellisesti, niin mielestäni New York noin niin kuin taloudellisesti (Wall Street) ja kulturellisesti (Broadway). Tai ehkä olisi sanottava olivat kansainvälisen imperiumin pääkaupunkeja, koska haalistuvan amerikkalaisen unelman sirpaleita oli kyllä havaittavissa. Lontoo tuntuu potkivan edelleen vaikka ihmiset juoksevat joka paikassa pakoon (elämäänsä?) eivätkä hymyile tai ehdi nauttia elämästään.

Molemmat paikat tuntuivat jotenkin odottavilta ja molemmissa laman jäljet näkyivät kuten bailout-packagen mainoksina seksikaupassa, credit crounch haircutissa tai cityn autioituvassa ilmapiirissä. Bileet on pidetty, kamat kasassa, viimeinen sammuttaa valot.

Olin majoittuneena Philadelphian Temple Universityn kampushotelliin. Kampus oli laitettu ja hieno, vanhoja todella korkeita taloja kunnostettu, kulissat kunnossa, kaikki palvelut kävelymatkan päässä. Philadelphian keskustaan oli kolmisen kilometriä matkaa suoraan slummin läpi. Koska halusin nähdä muutakin kuin sitä unelmaa, päätin kävellä matkan keskustaan. Ajattelin vähän silleen, että tuskin siihen kuolisi ihan heti.

Heti kampusalueen ulkopuolella seutu oli todella köyhää. Kampuspoliisi vartioi sisäänkäyntiä kampukselle. Tiellä tyhjillään seisovia (uusia) liittovaltion lunastamia vuokrataloja, puoliksi autioituneita kerrostaloja kuin Beirutista ja poltettuja autonrämiä tienvarsilla. Seutu oli köyhempää kuin Puolan maaseudulla. Ainoana valkoisena miehenä sain pariikin otteeseen sankareita haastamaan kanssani riitaa. En ymmärrä miten ihmiset suostuvat jäämään sinne. Tai valitettavasti ymmärrän kyllä (kts. edellinen entryni), jenkeissä huumeiden ja television lisäksi pakotienä toimivat myös perinteiset uskonnot ja erityinen rahan kultti.

Kirjallisen edelläkävijän Edgar Allan Poe asuttama talo oli tuossa slummissa ja sitä vartioivat liittovaltion metsänvartijat. Poe oli asunut vanhassa talossa 1830-jotain viiva 1840-jotain ja kirjoittanut siellä muun muassa tarinoistaan Mustan kissan ja runoistaan Korpin. Miehen traaginen elämäntarina ja hämäräperäisissä oloissa tapahtunut kuolema Baltimoressa tuntuivat sopivan ränsistyneeseen seutuun kuin nenä päähän. Pakollisista nähtävyyksistä Philadelphiassa vierailin myös vapauden kellon (mitä soitettiin jenkkien itsenäistyessä), Rocky-patsaan ja itäisen valtionvankilan (?) (esim. Al Capone) luona. Vierailin myös paikassa, missä ensimmäinen lisäys Yhdysvaltain perustuslakiin oli allekirjoitettu. Paikalliset eivät ymmärtäneet vitsiäni, kun yritin kysellä missä ja millä toinen lisäys oli allekirjoitettu.

Niin töitä. Teimme perustavaa työtä luodaksemme AIS (tieteenalani globaali kattojärjestö) opiskelijajaoston. Olimme aika yhtä mieltä monesta asiasta, kun loppupeleissä opiskelijatoiminta on aika samankaltaista paikkaan katsomatta. Koitimme tuoda kokoukseen vähän eurooppalaisen opiskelijatoiminnan särmää ja asennetta (?). Eiköhän siitä ihan hyvä tule.

Paluumatkalla vierailin vielä New Yorkin NUY Polylla ja Stern Business Schoolissa ihan noin ammatillisista syistä tapailemassa amerikkalaisia tieteenalan teräviä kulmia ja muita huippuja. Kävin myös tsekkaamassa elektronista musiikkia luukuttavan Cielo-klubin, hortoilemassa Broadwaylla, juomassa teetä Sohossa Mobyn kahvilassa ja lukemassa Imperiumia Manhattanin yllä ja Pääomaa Bronxissa.

Amerikkalaisten usko unelmaansa on jotenkin pelottava. Kai siihen on pakko uskoa, että kestää asua kapseloituneena kaiken sen kurjuuden keskellä. Lähes kaikki menestyneet ynnä imigrantit, joiden kanssa asiasta väänsin, tukivat sumeilematta amerikkalaista unelmaa. "Kyllä täällä voi heikoistakin asemista päästä sosiaaliseen nousuun." Eivätkä varmasti menisi edes autollaan Pohjois-Philadelphiaan. Pidin yhtälöä jotenkin äärimmäisen vaikeana. Erityisesti tulivat mieleen Galbraithin sanat siitä, että aina kun ihmiset alkavat juhlia uutta universaalista varakkuuden aikakautta on aika alkaa etsiä pommisuojaa.

Suomeen palaaminen tuntui hyvältä. Seuraavassa entryssä Lontoo lamassa.

Palasin keskiviikkona Jenkkilästä, joten pinnalla siihen liittyviä ajatuksia. Tämä postaus alkaa jo matkaa edeltävistä tapahtumista.

Kävin katsomassa Kom-teatterin Kalavaleen (Kalavale - kansalliseepos). Kyseessä on edesmenneen Arto Salmisen viimeiseksi jäänyt teos, joka ottaa hyvin kriittisesti kantaa nykymenoon viitaten taaksepäin Tohtori Lönnrotiin ja eteenpäin ns. tosi-tv genreen. Alla saattaa olla spoilereita, vaikken tarkoituksella niitä sinne kirjoittanutkaan. Jos tämä ei ole ilmiselvää, niin yritän kirjoittaa omasta tulkinnastani teoksesta pikemmin kuin siitä mitä kirjoittaja tai näyttelijät halusivat näytelmällä sanoa.

Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, että maailmaa voi katsoa enemmän tai vähemmän kyynisesti. Asiat voi selittää hyväntahtoisesti sattumien summana ja yksinkertaisten joskin erehtyväisten ihmisten toimina. Asiat voi selittää myös pahantahtoisena salaliittona, joka vain nopeuttaa ihmiskunnan vajoamista tarkoituksellisesti luotuun kastijärjestelmään, ympäristökatastrofiin ja ihmiskunnan päiviltä päästävään ydintuhoon. Nämä eri tarkastelutavat ovat mielestäni toisiaan täydentäviä. Niitä tulisi tarkastella pikemminkin jatkumona, ei vaihtoehtoisina.

Minun lähtökohtani on se, että tieto _pakottaa_ toimimaan. Toisaalta ilman totuuden hahmottamista maailmaa ei voi muuttaa paremmaksi. Jossain määrin tieto (erityisesti ihmisen toiminnasta) ei myöskään ole yksinkertainen joko-tai kysymys vaan liikkuu jatkumolla subjektiivisesti objektiiviseen. En takerru tähän kysymykseen tässä kohtaa sen enempää vaan tyydyn kommentoimaan, että täten tarkastelun kyynisyyden aste (jatkumolla) määrittää sen miten hyvin epäkohtiin voi tarttua.

Erityisesti vastustan naivia uskoa maailman hyvyyteen: että tiedän epäkohtia olevan, mutta jos vain uskon (tai kollektiivisesti uskomme) jotain naminami tai höpönlöpöä, niin minä pystyn pitämään oman elämäni kulissit pystyssä. Tämä on minusta itsepetosta. Rooma on jo tulessa ja sen kieltäminen vain haittaa sammutustyötä.

Kalavale kertoo luokkanousun valheesta. Miten alemmat sosiaaliluokat (käytän tässä luokka-sanaa tarkoituksellisen laajassa merkityksessä tarkoituksenani yksinkertaistaa) pyrkivät keskiluokan laitumille, jotka alkavat olla täynnä ja veräjät lukossa. Miten yläluokka tietäen ja keskiluokka huijattuna käyvät sotaa alempaa yhteiskuntaluokkaa vastaan. Monella köyhällä, sairaalla, vanhalla, nuorella tai muuten vähemmistöön kuuluvalla enemmistöläisellä ei ole yhteiskunnassamme enää todellisuudessa juurikaan toivoa muuttaa olosuhteitaan paremmaksi. Ei koulutuksella eikä työn avulla.

Tämän hyväksyminen on kuitenkin yhteiskunnallisesti vaarallista jalkoihin jääneille. He voisivat ymmärtää, että heitä käytetään hyväksi. Samoin keskiluokalle olisi kiusallista myöntää olevansa hyväksikäyttäjiä. Toivoton tilanne pitää naamioida. Tarvitaan ns. amerikkalainen unelma.

Totuus naamioidaan joukkoviestimien ja päihteiden avulla. Metaforana on urheilukilpailu, jossa voittoa tavoitellaan keinolla millä hyvänsä - ja vain voitto palkitaan. Voitto on myös moraalinen, sillä sen avulla jäsen voi lunastaa yhteiskunnan ja lähimmäistensä kunnioituksen. Mukamas päästä keskiluokkaan. Maamme laulu lauletaan seisaaltaan ja pää paljaana. Tähän kilpailuun on valmennettu koko yhteiskunta koulusta armeijan kautta työelämään. Voittaja saa kaiken eikä kaverille jätetä. Suurimmista sankareista tulee "julkkiksia", joiden elämä on kiinnostavaa ja joista osa voi ehkä nousta keskiluokkaan. Tai niin heille ja katsojille ainakin luvataan.

Kilpailun yksi vastenmielisimmistä puolista ovat ns. tosi-tv ohjelmat, joiden toimintaan on orkestroitu samoissa mediakorporaatioissa toimivan iltapäivälehdistön kanssa. Ohjelmien avulla ruokitaan valhetta sosiaalisesta noususta. Niihin valitaan hyvännäköisiä, mutta yksinkertaisia alimpien sosiaaliluokkien jäseniä. Voittajalle luvataan julkisuutta, joka voi ehkä muuttua myöskin toimeentuloksi tai luokkanousun välineeksi. Heidän kustannuksellaan saadaan hyvät naurut. Heidän elämäänsä hyväksikäytetään iltapäivälehdistön kertakäyttömateriaalina. Mitä törkyisempiä ja hurjempia tarinoita saadaan kehitettyä, sitä tyytyväisempiä ovat keskiluokkaiset ja alaluokkaiset median kuluttajat. "Huolimatta typeryydestään tuokin pärjää". "Onneksi minulla ei sentään mene noin huonosti". Samalla voi hymistellä omalle erinomaisuudelleen sekä vertailla omaa pärjäämistään sekä ylläpitää valhetta siitä, että ohjelmien sankareilla olisi juurikaan toivoa.

Kaikkein hurjinta on se, että "julkkikset" luulevat tekevänsä hyvät kaupat alistaessaan elämänsä suurennuslasin alle. Siksi Mikkoset, BBt, Ruususet ja Tukiaiset suostuvat tekemästään elämästään törkyä. Samat puolilämpimät valheet eri kuorissa: työnteolla voi rikastua tai koulutus kannattaa. En enää viitsi tehdä heistä enää edes pilkkaa camp-hengessä tai älyllistettynä, koska ovat tässä oikeastaan ne heikompiosaiset, joita vastenmielisesti käytetään hyväksi sosiaalisen pornon kohteina.

Seuraavassa postauksessa Amerikan Yhdysvallat. Ihanuuksien ihmemaa.