Olet VANHALLA sivustolla. -> Linkki UUDEN sivuston Orvo Raippamaan artikkeliluetteloon <-

Orvo Raippamaa

Esitelmä Suomen Parapsykologinen Tutkimusseura ry:n kokouksessa 18.10.1961

AINE JA HENKI - spirituaalinen ilmoitus ja inhimillinen oivallus

Olen ottanut kovin vaikean aiheen selitysyrityksekseni. Se ei ole vaikea vain siksi, että se on elämän peruskysymys, vaan myös sentähden, ettei sille ole mitään yleisesti hyväksyttyä kriteeriä jolla sitä voisi perustella. Ainoa johon voimme vedota, on ihminen, mutta se on toinen yhtä suuri mysteeri, koska ihminen on juuri aineen ja hengen aikaansaannos - osuvimmin sanoen aineen ja hengen ristisiitos, joka etsii itseään. Kysymys on ensi kädessä ihmisen tutkimisesta ja sen avulla perusongelman oivaltamisesta,

Se, että jouduin tätä aihetta ajattelemaan, johtui siitä, että fil.lis. Gösta Lindholm viime keväänä toukokuun kokouksessamme esitelmöi aiheesta "Tieteelliset ESP‑tutkimukset". Hän sanoi mm. että ihminen tieteellisesti katsoen on tällä hetkellä yhtä tuntematon kuin vuosituhansia sitten. Jäin miettimään tuota väitettä. Sehän ei ole tuntematon väite kenellekään. Niin ovat positivistisen naturalismin tutkijat aina väittäneet. Sellainenkin, ehkä aikakautemme suurin ihmistutkija kuin prof. C.G. Jung, on sanonut julki saman toivottoman toteamuksensa. Tieteellisesti ‑ tarkoitan objektiivisen eksaktisti, kuten myös Jung on tarkoittanut ‑ on ihminen tuntematon.

Tulee ajatelleeksi, mitä ovat sitten ne filosofisesti pätevät tiedemiehet, jotka ovat paljastaneet ihmisen salattuja olemuspuolia ja antaneet meille siten valtavan määrän selityksiä, joiden valossa on ajan ja yksilöllisen ymmärryksen asia nähdä koko totuus ihmisestä. Jung itse oli sellainen tutkija, joka kaikesta päättäen yksilönä tiesi ihmisen koko mysteerion. Häneltä vain puuttui todistusarvot, joilla olisi tukenut tietonsa, mutta tiedemiehenä hän sanoi vaatimattomasti: "emme lainkaan tiedä mitä ulottuvuuksia ihmisestä vielä paljastuu".

Jos naturalistinen tiede ei tunne ihmistä, niin mitä sitten ovat ne lukemattomat analogiat, jotka uskontojen nimissä pyrkivät selittämään ihmistä ja ihmiselämän suurta mysteeriota? Mikä arvo on analogioilla yleensä, jos arvojen mittana pidetään objektiivisnaturalistista todistusta? Otan vertauksen, koska koko tämä esitykseni on turhaa, jos analogiaa ei nähdä objektiivisen todellisuuden vastineena.

Kivi ja teräs ovat objektiivista todellisuutta. Kova ja vielä kovempi ovat analogiset kiveen ja teräkseen, joten vaikka ne eivät ole objektiivista todellisuutta, ne ovat todellisuutta abstraktisesti. Tämä toteamus on selvästi tieteellinen tosiasia. Kuitenkin on määrätön määrä asioita, jotka objektiivisen tieteen kriteeriossa menettävät tieteellisen arvonsa. Ja kaikkein hämmästyttävintä on, ettei objektiivinen eksaktikko voi nähdä tajunnan eri tiloissa mitään suurempaa arvoa kuin minkä hän antaa elolliselle yleensä. Ja kuitenkin kaikki se, joka tavalla tai toisella poikkeaa elollisesta sinänsä, olioksi sinänsä, on inhimillisesti arvioiden yläpuolella kaiken objektiivisen naturalismin.

Tietoteoreettinen ajattelu on todennut, että se joka erottaa ihmisen muista eliöistä, on jotain sellaista, joka ei ole kehityksen tulosta. Se on laatunsa ominaisuus, joka on ihmiselle annettu ilman aineen prosesseja. Sen siis täytyy olla aineen ulkopuolelta ja siten aineen kehitystoiminnoista riippumatonta. Muutoinhan samoja ominaisuuksia täytyisi esiintyä eriasteisina myös muissa eläimissä. Juuri se, että ihminen on poikkeuseläin, on ihmisellä tuon ominaisuutensa ansiosta mahdollisuus sellaiseen kehittymiseen, jota muilla laaduilla ei ole. Ihmisellä on kyky kehittyä sivistyksellisesti eli henkisesti, mutta sitä ei synnytä aine, vaan se henkinen prinsiippi, joka muilta eläimiltä puuttuu.

Tietysti on totta, ettei suinkaan kaikki analogiat ole todellisuutta. Esimerkiksi kova, joka on analoginen kiveen, on sana julma analoginen tosin sanaan kova ‑ kovuus, mutta ei enää analoginen kiveen. Tuollainen analogia siirtyy arvoteoreettiseen filosofiaan ja menettää siten todellisuuden. Tietoteoria muuttuu siten moraaliksi ja uskonnoksi. Sellaista analogiaa löytyy uskonnoissa, joiden tarkoitusperät ovat suuremmat kuin todellisuus. Tyypillisen esimerkin voi siepata vaikkapa kristinopin pääuskonkappaleesta: Jeesus Nasaretilainen sikisi Pyhästä Hengestä, joka olisi analoginen sanalle synnittömyys, yhtä kuin puhdas, pyhä henkisyys, mutta se ei kristinopin dogmatiikkaan riitä. Pyhästä henkisyydestä mennään analogian analogiaan ja siten Jeesuksesta tulee Jumalan ainoasyntyinen poika. En tahdo arvostella kristinopin dogmeja, mutta on syytä kiinnittää huomionsa siihen, miksi muuten niin spekuloiva teologia ei ole tahtonut erottaa Kristusta Jeesus Nasaretilaisesta, vaan heistä on tehty sama persoonallisuus, vaikka selvästi sanotaan, että Jeesus sai vasta kasteessa Pyhän Hengen ja siten Jumalan poikuuden. Jos Jeesus ei ollut Joosefin poika, silloin on myös täysin tarpeetonta luetella hänen sukupuutaan aina Aabrahamista asti kokonaista neljäkymmentäkaksi polvea. Näyttää ensikatsannolta siltä, että kristinoppi ei menettäisi mitään, vaikka se tehtäisiinkin luonnontieteellisemmäksi, mutta koska kristinopin tarkoitusperät ovat toiset kuin tietoteoreettisen todellisuuden, niin sen logiikka on myös sen mukainen.

Katson siis, että objektiivinen todellisuus ja sen todistus on tosin tärkeä, koska se on eräänlainen vertailukohde, mutta se ei aina riitä edes kontrolliksi, tarkistukseksi, joten mikään itsevalta tai ehdoton todellisuuden kriteeri se ei ole. On liian monin tavoin todistettavissa, että esim. aistimushavaintoihin perustuvat todisteilta näyttävät ilmiöt eivät sellaisinaan todista yhtään mitään. Suoranaisista hallusinaatioista puhumattakaan, ihminen havaitsee selvästi, että aurinko kiertää maata, mutta sehän ei ole totta. Fil.tri Veli Valpola huomauttaa eräässä artikkelissaan, että "Tähtitieteen puhe taivaankappalten liikunnoista tarkoittaa asiaa, joka perustuu toisenlaisiin seikkoihin kuin suoranaisiin havaintoihin". On itsestään selvää, että ellei aistimushavaintoihin liity muuta kuin se, joka näkyy ja tuntuu, on sellainen havainto itse asiassa todistusta vailla.

Prof. Antero Rinne menee pienessä tutkielmassaan "Epäilyn maailmankatsomus" vieläkin pitemmälle. Hän selittää, ettei ainoastaan ilmiöt sinänsä ole harhaanjohtavia, vaan sitä ovat myös ne filosofiat, jotka perustuvat objektiivisesta eksaktisuudesta kiinni pitäviin johtopäättelyihin. Hän sanoo: "Positivistinen filosofia on epätieteellinen, koska se hylkää metafyysisen tieteellisiin tutkimuskohteisiin kuulumattomana." Se tahtoo sanoa, että tiede, joka tutkii vain materiaa tutkimatta sen seurausilmiöitä, siis myös analogioita, ei ole tiedettä sanan koko laajuudessa.

Katson, ettei minun tarvitse tässä yhteydessä mennä tämän pitempiin selittelyihin kaikista niistä naturalistisiin tieteisiin perustuvista ns. positivistisista filosofioista voidakseni viitata siihen, miten hataralle pohjalle ne ovat rakentaneet kaikki maailmankuvansa. Selvyyden vuoksi on mainittava, että positivistisiin filosofioihin eivät ole suinkaan aina syyllistyneet vain materialistit vaan nimenomaan niin sanotut idealistit. On järkyttävää ajatella, ettei ole kulunut kuin päälle kolmesataa vuotta siitä kun Galilei istui kirkollisen inkvisition vankina koko lopun ikänsä vain siksi, että hän uskalsi väittää, että jumalallinen pannukakku on pyöreä pallo. Sen ajan kirkkoisät pitivät kiinni siitä jumaluudesta, joka näkyi ja kuului, koska heidän jumalansa oli materialistinen.

Historia todistaa monin tavoin, että se suunta, josta käsin on lähdettävä elämän peruskysymyksiä tutkimaan, on vasta aivan viime aikoina tullut tärkeäksi. Maailmankaikkeuden tutkiminen detaljeista käsin on valtavuutensa tähden ihmiselle ylivoimainen, ja kokonaisuuksista lähtien se on ollut jatkuvaa erehdystä ja väärää johtopäättelyä.

Ellei ihmistä tunneta, emme myöskään voi tietää kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Ellemme tiedä miksi ihminen ajattelee ja miten ajatus syntyy, emme myöskään voi tietää mikä arvo on ihmisen ajattelulle annettava. Kaikki ihmiset tosin ajattelevat, mutta läheskään kaikella ajattelulla ei tässä mielessä ole merkitystä, Tämä käsitteiden ja filosofioiden ristiaallokko, jossa maailmamme tällä hetkellä elää, on todistusta siitä, että jokin perusvirhe täytyy olla olemassa, josta kaikki ristiriita on saanut alkunsa. Maapallon ihminen on Jumalan kuva. Se tarkoittaa, että sillä pitäisi olla myös ne mahdollisuudet, jotka todistavat Jumalasta tai Hänen kuvansa kaltaisuudesta. Mutta sen sijaan on syntynyt lukematon määrä toistensa vastaisia käsitteitä, jotka riitelevät keskenään. Jumalia on useita ja historian aikana niitä on ollut määrätön määrä.

Prof. Gerhard Szezenny sanoo kirjassaan "Epäuskon tulevaisuus", joka ilmestyi suomeksi viime jouluna, että maailman uskontoa ei ole vielä syntynyt. Hän selittää osuvasti miten kaukana uskonto ja nimenomaan vanhatestamentillinen kristinoppi on luonnon todellisesta metafysiikasta. Täytyisihän olla niin, että koska me olemme saman pallon asukkaita, meillä pitäisi olla myös sama Luoja, sama Jumala. Mutta niin ei näytä olevan. Se vielä on ymmärrettävää että eri uskonnoissa on erilaiset Jumalansa, mutta kun kuuntelee saman kirkon pappeja tai lukee heidän paimenkirjeitään, niin kummastuu sitä käsitteiden monenkaltaisuutta, jota he esittävät. Yksi sama Raamattu kaikilla, mutta käsitetulokset niin täysin erilaatuiset. Eikö järjellä ajatellen ole niin, että me olemme kaikki kuin samasta muotista, samasta Aatamista, värieroista ja intelligenssistä huolimatta. Sama elämän henki sen täytyy olla, olkoon elämä aineen sattumaa tai sitten ideaa, joka meille on tuntematon.

Miksi me sitten riitelemme siitä, jota tuskin meistä kukaan tietää? Miksi emme voi luopua koko peruskysymyksen tutkimuksesta, koska sen tuloksena on vain ristiriita? Nähtävästi siksi, että juuri tuon peruskysymyksen ratkaisuun perustuu koko olemisemme tarkoitus. Ainakin siltä tuntuu. Ja loppujen lopuksi, silläkään ei ole niin suurta merkitystä minkälaatuinen loppuratkaisu on, tärkeintä tuntuu olevan se, onko tarkoitusta vai eikö ole.

Koska tosiasia ihmisen peruspyrinnöstä on tällainen, niin historia ei ole voinut välttää risteileviä mielipiteitä. Niitä on aina ollut ja tulee olemaan ainakin niin kauan, kun on voitu todeta ja todistaa, että kaikki risteilevät mielipiteet ovat ihmisten tekemiä. Että niinisanotulla Jumalalla kirjaimellisesti ottaen, ei ole ollut sormeansa pelissä kaikissa niissä ilmoituksissa, joita on väitetty tulleen itseltään Kaikkivaltiaalta Luojalta. Tai sitten Hänen ainoa keinonsa ilmaista itseään ihmiselle on ollut näin kovin vaillinainen.

Kumpi näistä näkökannoista on lähinnä oikea? Minun henkilökohtaisen näkemykseni mukaan ei ole täysin oikeaan osunut kumpikaan. Voidakseen ymmärtää kolmatta mahdollisuutta, on syytä palauttaa mieleen ne mahdolliset syyt, miksi vanhoissa mysteerikouluissa elämän peruskysymykset pidettiin salaisuuksina. Kuten tiedämme niitä ei saanut pukea edes hieroglyfeihin, vaan ne annettiin suusanallisesti vain kovan koulutuksen jälkeen parhaalle oppilaalle.

Me voimme helposti oivaltaa, että syyt täytyivät olla joko poliittisia tai psykologisia tai molempia. Joka tapauksessa katsottiin, että ne ovat vaarallisia suurelle yleisölle. Patriarkaaliset hierofantit katsoivat olevansa vastuussa kansastaan ja siksi näkivät viisaaksi vaieta perimmäisistä totuuksista. Ne mahtoivat olla suuria totuuksia, kun vielä tänäkään päivänä ei tarkalleen tiedetä mitä nuo viisaat tiesivät, sillä suurin osa kaikesta siitä mitä on päässyt julkisuuteen on varjostettua symboliikkaa, jonka käsitekielen silloista merkitystä on nykytutkijain melko toivotonta yrittää täysin ymmärtää tai ainakin ristiriitaiset selitteet ovat juuri siten syntyneet. Mutta mitäpä ne saattoivat olla muuta kuin tietoja tai otaksumia elämän peruskysymyksistä, joiden yleiseen tietoisuuteen pääseminen katsottiin kehittymättömille kansoille vaaralliseksi.

Eikä ihmiskunta tänä päivänä ole siinä suhteessa paljoakaan edistynyt. Maailma on jakautunut kahteen ideologiaan., jonka barrikadilla ihmiskunta seisoo kylmän sodan aseissa. Sivistys ja älyllinen kehitys ovat parantaneet alempien kansankerrosten olosuhteita, mutta mitä tulee ideologioihin ja henkisiin tavoitteisiin, ne ovat muuttuneet aatteiden ristiriidoiksi. Ja koska aatteita on helpompi omaksua kuin ideologioita hengen asioista, ovat aatteet levinneet kaikkien kansankerrosten ainoiksi hengen harrastusten vastineiksi. Siten ristiriidoilla on suurempisuuntaiset seuraukset kuin koskaan aikaisemmin. Ainoa etu mikä on tapahtunut nimenomaan elämän peruskysymyksiin nähden, on se, ettei niitä enää oteta vakavalta kannalta ja siksi niistä saa puhua melkein mitä hyvänsä. Maailman aineellistuminen on johtanut siihen että patriarkaaliset viisaat ovat aivan kuin sukupuuttoon kuolleet, niitä ei enää uskota olevan olemassakaan. Ja sikäli kuin sellaisia siellä täällä ilmaantuu, eivät ne herätä sellaista huomiota, että kukaan niitä ottaisi vakavasti huomioon. Ajateltakoon vain sellaisia nimiä kuin prof. Jung, Einstein, Gandhi, Aldous ja Julian Huxley ja vieläpä Charlie Chaplin, miten hitaasti ja vähän he ovat päässeet vaikuttamaan massiiviseen maailmanmenoon.

Tiede tietää maailmasta ja maailmankaikkeudesta jo niin paljon, että se mitä siihen lisätään, katsotaan ilman muuta psykologiseksi ellei suorastaan sairaalloiseksi, niin ainakin uskonnollisuudeksi, joten se jätetään omaan arvoonsa ja kokonaan huomiotta ja tutkimatta. Ainoastaan parapsykologinen tutkimus uskaltautuu sellaiseen, johon arkisivistys ei tahdo puuttua. Parapsykologinen tutkimus ei silti ole uskontoa, vaikka se tutkii uskontoja ja niihin liittyviä paranormaaleja ilmiöitä. Silloinhan myös psykiatri olisi psykopaatti vain siksi, että tutkii psykopaatteja. Mutta me ymmärrämme kyllä, etteivät uskontofilosofiat yleensä voi kiinnostaa ellei ole metafyysistä sieluntilaa. Se on eräs ominaisuus, jota ilman ihminen on kiinnostunut vain materiasta ja sen maailmallisuudesta. Metafyysinen sieluntila on taiteen toinen aspekti. Oikeastaan ensimmäinen, mutta se tulee tietoiseksi vasta taidetietoisuuden jälkeen. Jos ihminen leimataan uskonnolliseksi vain sentähden, että hän tahtoo ymmärtää elämän peruskysymyksiä, niin silloin kaikki uteliaat ihmiset ovat uskonnollisia, eivätkä siitä silloin vapaudu edes aineellisimmatkaan tiedemiehet, sillä kaikki tiede on psyykillisesti tulkittuna uteliaisuutta. Sen oikeampi sanavastine on tiedonjano.

Meidän maailmamme on niin muuttunut, että tosi idealisteja enää tuskin löytää. Ne ateistit, jotka juontavat maailmankatsomuksensa objektiivisista tieteistä, omaavat kyllä ideaaleja mutta ne kohdistuvat aatteisiin, joilla he uskovat parantavansa maailman aineellista hätää ja kieltämättä parantavatkin. Mutta todellinen idealismi on kuollut, koska älyllinen sivistys on ideologioista muokannut aineellisten tavoitteiden aatteita. Luonnontieteiden kehitys on tehnyt myös idealisteista materialisteja ja kristinopin opettama pyyteellinen taivaskaipuu on vahvistanut muitakin minäisiä pyyteitä ja siten sen esoteerinen merkitys on unohtunut.

Koko ihmiskunnan psyykessä on tapahtunut valtava muutos. Tulkitsen sen seuraavasti: Jo siihen aikaan kun isä lampun osti (vertauksellisesti sanoen), valaistus poisti ihmisen alitajunnasta pelon. Päretuikun ja hiilloskulttuurin päättyessä ihminen ei enää kuunnellut ihmistä ‑ tarinoitsijaa, vaan painettua tekstiä. Teksti oli kuin uutta Jumalan ilmoitusta, joka ei tullut ihmisen pimennoista, vaan suoraan valosta ja auringosta. Silloiset idealistit avautuivat materialismille ja materialistit kaikenlaisille ideoille. Kirjallisuus ja valistus opetti ajattelemaan ja suurin osa aistivaraiseen materiaan luottavaisista huomasivat, ettei suinkaan kaikki mikä oli teoriaa ollut uskonnollista idealismia. Tapahtui jonkinlainen varaukseton kirjaviisauden hyväksyminen. Ja koska pelkokomplekseja ei enää ollut, vapautui myös uskonnollinen elämä ja kirjallisuudesta tuli sekaidealismia. Maailma on tällä hetkellä materialistinen, mutta sekaidealismi on sen hallitsija.

Samanaikaisesti kun ihminen vapautui pelosta, tapahtui toinenkin psyykkinen muutos, nimittäin ihmisen herääminen demokratiaan. Tasavertaisuuden aatteet puolestaan loivat uuden politiikan. Auktoritatiivinen valta muuttui enemmistövaltaiseksi (joka tietenkään ei merkitse sitä, että kansa hallitsisi, vaan sitä että vallassaolijat menettelevät nyt uuden poliittisen systeemin mukaisesti käyttäen sen edellyttämiä keinoja).

Demokratian suoma edistyksen vapaus toisaalta ja elämisen rohkeus toisaalta ovat uudistaneet ihmisen sisäistä elämää. Psyyke on rikastanut tajuntaansa ja siten on syntynyt kolmas ihminen. Materialistisen naturalistin ja idealistin rinnalle tai paremminkin väliin on ilmestynyt niinsanottu bifrontalisti, kuten prof Rinne sanoo. Bifrontalisti on itse asiassa yhtä kuin humanistinen idealisti, josta johtuu, että bifrontalisti on kosmopoliitti, maailmankansalainen. Isänmaalliset sanovat sitä kommunistiksi ja kommunistit yhteiskuntaliberalistiksi. Molemmissa tapauksissa tahdotaan nähdä humanistinen idealisti itsekeskeiseksi, jopa nihilistiseksi. Totuus kuitenkin on, että uusi arvojen taju on syntynyt. Se etsii ilmaisua ja ilmenee siksi monin eri harrastuksin ja siten synnyttää ankaraa arvostelua.

Bifrontalistinen humanismi on tällä hetkellä taisteluasenteessa. Se ei vielä edusta omaa lähtökohtaansa. Vastustus, kaikkialla aikaansaa sen, että itsepuolustus on välttämätöntä. Maailmankirjallisuudessa niinsanotut "vihaiset miehet" ovat barrikadeilla. He osittain sulkevat tien myös oikeilta humanisteilta. Samaa täytyy sanoa kuvataiteesta. On innostuttu yli alkuperäisten tarkoitusperien.

Maailman nuoriso kaikkialla maailmassa on liikehtinyt siihen suuntaan, että se heikoimmissa yksilöissä on herättänyt aggressioita, jotka ovat johtaneet niinsanottuun lättähattuisuuteen. Mutta kokonaisuuden ottaen on syytä ottaa huomioon nuo reaktiot paljon syvällisempinä ilmaisuina kuin mitä niistä on luultu. Nuoriso itse asiassa on paljon älykkäämpää polvea kuin me ja meidän edeltäjämme. Tämä uusi psyyke kieltäytyy palvomasta. Se ei halua tunnustaa sellaista jumalaa, joka kerjää itselleen arvovaltaa tai ruoskii omia luotujaan. Nykynuoriso vaistoaa aivan oikein, että rakkaus, jos sitä yleensä on, on kuin aurinko joka paistaa niin huonoille kuin hyvillekin. Rakkaus ei vaadi, se odottaa. Nykynuoriso on huomannut, että rakkautta ei ole. Sillä jos maailmassa olisi rakkautta ollut, se ei olisi päätynyt näihin hirvittäviin sotiin. Sitä paitsi nuoriso ymmärtää, että juhlakulkue on valhetta, koristeellinen kauneus on petosta, ihanteellinen onnen unelma on yksinkertaisuutta. Samoin Jumala, joka puetaan ulkonaisiin juhlavaatteisiin ja kaapuihin, on ihmisten keksimää teoriaa. Maailma on nykynuorison silmällä katsottuna valkoiseksi kalkittu hauta, jonka sisällä on kuolleitten luita.

Uusi psyyke nousee tosin itsekeskeisyydestä. Mutta se etsii sitä nollapisteestä, josta se on lähtöisin. Se vaistoaa, että minä olen maailma. Ilman minua ei ole olemassaoloakaan. Näin ollen, mitään tosiolevaista ei ole minun ulkopuolellani, vaan jos jotain tapahtuu tässä tai toisessa maailmassa, sen täytyy tapahtua myös minussa.

Ero siis vanhan ja tämän uuden psyyken välillä on se, että vanha oli kuin lauma lapsia lastentarhassa, jossa täti opetti heitä leikkimään. Täti oli tietoinen siitä, että leikki oli vain signaalia tulevaa talouselämää varten, mutta lapsille se oli todellisuutta. Uusi psyyke ei ole enää lastentarhassa. Kuten on havaittavissa, vain ani harvat lapset enää leikkivät siten kuin me ja meidän vanhempamme. Uusi psyyke ei opiskele, se joko osaa tai on osaamatta. Se tahtoo elää todellisuutta ilman vertauksia.

Todellisuus tässä ja nyt sellaisena kuin se on, on lähtökohtana. "Me olemme maailma", sanoo Krishnamurti, jolla hän tarkoittaa, että maailma on sellainen minkälaisia me olemme. Jos se on huono, on syy meissä eikä maailmassa. Jos maailman ruhtinas on belsebuubi, kuten Jeesus sanoi, sen ruhtinaan todellinen asunto on meissä eikä maailmassa, joka on ulkopuolellamme.

Ymmärtääksemme syvimmät syyt mitä historia todistaa ja mitä parhaillaan ympärillämme tapahtuu, me emme voi päästä tuloksiin minkäänlaisella omalla oikeustajullamme, joka mielellään jakaa vuohet ja lampaat. Jättämällä syrjään hyvän ja pahan, oikean ja väärän käsitteet meille aukeaa aivan uusi kriteeri, uusi tapa nähdä asioiden suhdanteet. Silloin ne vuohet, jotka erotamme lampaista, ovat vain laadullisesti havaittavia, eivät siksi että kysymyksessä olisi korkeammat ja alemmat, ansioituneet ja ansioitumattomat. Kaikki elämän tosiasiat ovat suhteellisia ja vuorovaikutuksessa toisiinsa. Ellei ole edelläkävijää, ei olisi seurausta, joten syy on samanarvoinen seurauksen kanssa, eikä missään tapauksessa sen pienempi tai suurempikaan

Ennen kuin tähän ajatuspohjaan perustuen yritän esittää analogian, jonka muotoilulla koetan saada tulkituksi ne syyt, joista johtuen elämä on sitä mitä se on, minun pitäisi pitää kokonaisen illan esitelmä erikseen kristinopista, mutta olen sen poistanut ja viittaan siihen vain lyhyesti.

Kristinoppi, sellaisena kuin se meille on tarjoiltu, on tarkoitettu psykologiseksi menetelmäksi ihmisen ja siten koko maailman pelastamiseksi pahasta. Ei niin, että kaikki ihmiset pelastuisivat, vaan siten että ne, jotka uskovat, pelastetaan. Ja viimeisenä päivänä epäuskoiset heitetään ikuiseen pimeyteen. Osa tämän planeetan ihmisistä on siis etukäteen tuomittu, koska tieteen tutkimuksen mukaan sekä myös kristinopin oman tulkinnan mukaan usko on mahdollista vain niille, jotka ovat valitut. "Kaikki ovat kutsutut, mutta harvat valitut". Tuntuu hirvittävältä ajatella, että on olemassa Kaikkivaltias, joka rakkaudestaan huolimatta on suunnitellut sellaisen menetelmän, jonka mukaan Hän etukäteen on päättänyt heittää osan luomuksistaan kuin rikkaruohot menemään. Ihmisen sydän tässä suhteessa saattaa olla suurempi kuin sellaisen Jumalan.

Tällaisessa opissa täytyy olla jokin perusvirhe. Virhe, jolla on tietysti jokin tarkoitus, sillä en usko, että maailmankaikkeuden luonnonlain taloudessa on syntynyt mitään sellaista, jolla ei olisi jokin merkitys. Me ihmiset vain emme kaikkea ymmärrä ja siksi joudumme ristiriitaan ja väittelyyn.

Kristinopin esoteerinen merkitys on toistaiseksi salaisuus. Sen pitää synnyttää ristiriitaa, koska se on psykologinen uskonto. Tuo ristiriita jakaa eri tavoin ajattelevat eri seurakuntiin ja siten mahdollisimman monen tasoiset ihmiset löytävät kukin intelligenssinsä mukaisen selityksen. Paavalin ja kirkon seurakunta-aate viittaa salaisesti johonkin sellaiseen, joka kenties joskus selittää myös sen ristiriidan, miksi Jeesus viimeisellä aterialla sanoi Juudas Iskariotille: "Minkä teet, tee pian", joka kehotus ei ollut pelastajan suusta, vaan antaa vihjeen kohtalonlain täyttämisestä ja siten koko ihmiskunnan kehityksestä jotain tulevaisuudessa tapahtuvaa kristusmysteeriota varten.

Se, ettei kristinoppi ole kantanut sitä hedelmää, jota se sisimmältään tarkoittaa, on siinä, että pahan käsite on meille tulkittu voiton ja tappion psykologialla. Siitä on syntynyt pyyteen kilvoittelu hyvän perään, kuten kaikessa kilpailussa. Siten hyvyys on menettänyt sisältönsä ja siitä on tullut nuhteettomuuden tavoittelua. Mutta nuhteettomuus sinänsä ei ole hyvyyttä. Se on helposti itsepetoksellinen, joka johtaa henkiseen kuolioon. Pahan käsite kristinopissa on sen kompastuskivi.

Kun me nyt toteamme, että maailma on paha, vaikka meillä on ollut hyvä tarkoitus, pitäisi meidän myöntää, ettei kannettu vesi pysy kaivossa. Ellemme syvennä pohjaa, voi vesi loppua. Ellei kristinopissa tapahdu mitään uutta, jonka myös uusi psyyke voisi vastaanottaa, tapahtuu katastrofi.

Prof. Jung sanoo teoksessaan "Nykyhetki ja tulevaisuus": Meidän päivinämme on suurempi vaara kuin milloinkaan aikaisemmin, että kirkon opin omaksuma sanatarkasti käsitetty mytologia yhtäkkiä saa osakseen joukkotuomion. Eikö olisi jo aika käsittää kristillinen mytologia vertauskuvallisesti eikä karsia sitä jatkuvasti?

Viime jouluksi ilmestynyt Gerhard Szczesnyn kirja selittää tyhjentävästi samaa. Hänellä on jonkinlainen universaalinen käsitys samaan tapaan kuin aikamme suurimmilla ja henkisesti korkeimmilla tiedemiehillämme, kuten esim. Einsteinillä oli.

Näyttää siltä, että vihdoinkin on sarastelemassa se aika, jolloin inhimillinen ymmärrys luo uuden uskonnon. Ja kaikesta päättäen, ellei niin tule tapahtumaan, ei maailma koskaan pääse vapautumaan niistä keskenään riitelevistä jumalista, jotka ovat syntyneet spirituaalisella tavalla.

Se mitä tieteellisesti ihmisestä tiedetään, on tosin vain pintakerrostumaa eli se mikä näkyy, tuntuu ja jota voidaan todeta kokeellisesti. Mutta toisaalta se ei ole lainkaan mitään vähäistä, kun ottaa huomioon miten mutkallinen ja yllättävä ihmisolento on. Nykypsykologia on jo paljastanut kokonaishahmon ja alitajunnan risteilevät vektorit. Sieltä syvyyden tiedottomasta on vedetty esiin asioita aina Aatamista asti. Siellä on symbolitajunta ja perinnöllisten tekijöitten kollektiivinen viisaus. Siellä on jopa sellainenkin vektori, joka hakeutuu kohti Jumalaa, toisin sanoen sitä viisauden ääntä kohti, joka paljastaisi totuuden kuin jonkinlaisen taivaanpuhelimen avulla. Sitä voisi hyvällä syyllä sanoa latinalaisittain spiritus rectoriksi, johtavaksi hengeksi, joka aivan kuin personoituu määrääväksi sisäiseksi ääneksi. Parapsykologisessa tieteessä sitä sanotaan psi‑tekijäksi. Kerrotaan, että alkuihmisillä oli tuollainen taivaanpuhelin luonnostaan niin selkeä, että he suorastaan seurustelivat itsensä Jumalan kanssa. Niin Aatami, Nooa, Mooses ja monet muut. Tiedetään, että vielä tänäkin päivänä löytyy ihmisiä, joilla on sellainen aisti, jota hyvällä syyllä voidaan verrata raamatunajan patriarkaalisten sisäiseen puhelimeen.

Miten tuollainen on mahdollista, tuntuu melkein käsittämättömältä, mutta tuskin se sitä sentään on. Ihmisestä tiedetään jo niin paljon, että voidaan melkein tarkasti määritellä sen sisäiset kerrostumat. Tiedetään, että alitajunnan takimmaisessa kammiossa on latautuneena ihmisen perus ja sen lähtökohta. Siellä on mainitsemani spiritus rector, joka hakeutui erästä limarauhasta kohti väliaivoissa ja saa siten yhteyden käpyrauhaseen. Näiden yhteistoiminta saa aikaan selvänäköisyyttä, enemmän tai vähemmän päivätajunnan tahtoluonnosta riippumatonta toimintoa.

Meidän täytyy lähteä siitä Freudin olettamuksesta, että alitajunnan vektoreista voimakkain on libido, sukupuolivietti. Se tiedottaa ensimmäisenä perustarpeet ja synnyttää siten suuren määrän muita vektoreita. Siten syntyy lopulta psyyke, joka ensin minäisyydestään tietämättä hakeutuu tiedoitsemista kohti. (Se on se vektori, joka etsii Jumalaa.) Vähitellen syntyvät aivot ja niiden kehityttyä yksilöllinen tietoisuus minästä. Mutta ennenkuin minä on täysin personoitunut, se on täysin psyykensä eli alitajuisten vektoreittensa armoilla. Ne sanelevat kehittyvälle ihmiselle kaiken mitä hän tarvitsee. Ja nimenomaan niin kauan kun minä ei vielä ole täysin herännyt, yksilö toimii psyykensä neuvojen mukaan. Eläin esim. elää tyypillisesti tuossa tilassa. Me emme tiedä missä määrin eläin keskustelee psyykensä kanssa, mutta ihminen sarastavan minänsä vaiheissa tekee niin. Hänen aivonsa kykenevät kysymään ja vastaamaan kuin kysymyksessä olisi kaksi persoonaa. Voisimme ainakin vertauksen vuoksi väittää, että Adam, Nooa, Mooses ym. olivat tuon kehitysvaiheen ihmisiä. Minän hajautumisyksilöitä on vieläkin olemassa, vaikkakaan emme voi väittää, että he olisivat yhtä kuin Mooseksen aikalaisia. Vastaus tähän ihmeelliseltä vaikuttavaan kykyyn puhua spiritus rectorin kanssa on täten tullut ymmärrettäväksi. (Että en loukkaisi mediumistisia kykyjä omaavia henkilöitä, on huomautettava, ettei tämä lainkaan tarkoita sitä, että mediumismi sinänsä olisi vain yksinomaan primitiiviseen ihmiseen verrattavaa. Päin vastoin spiritus rectorin herättäminen tai herääminen, on hyvin monessa tapauksessa minäisyytensä hallitsemista, joten se silloin on kyky, joka on enemmän kuin tavallisen ihmisen viisi aistia.)

Spiritus rector ei ole mikään tieteen puuttuva rengas. Kyllä se on tunnettu ja todettu. Psykiatria määrittelee tarkoin sen erilaiset ilmenemismuodot. Siinä on vain eräs ongelma, nimittäin se, ettei läheskään kaikkia ilmoituksia voida sovittaa asianomaisen omaan intelligenssiin. Siihen ei riitä vastaukseksi edes prof. Jungin kollektiivinen tajunta. Tai se riittäisi kyllä, jos voitaisiin todistaa, että kollektiivinen tajunta ei ole ainoastaan perinnöllisissä tekijöissä, vaan sen lisäksi se on jotain universaalista ja siten telepaattisesti siepattavissa mistä hyvänsä. Ajatushan siirtyy jonkinlaisena mentaalisena värähtelynä eetteri‑elonainesta käyttäen, kuten monet tutkijat väittävät, mutta kuinka ovat selitettävissä ilmoitukset, joita ei vielä koskaan edes ole ajateltu, lausuttu tai joiden tapahtuma on kymmenien vuosien etäisyydessä edessäpäin? Mielestäni selvänäköisyys voi hyvin olla telepatiaa, mutta ehdolla, ettei telepatia olekaan sitä miksi sitä on luultu. Puhutaan yleensä säteistä ja värähtelyistä, joita tietysti on olemassa, mutta katson etteivät ne riitä koko vastaukseksi. Samaa täytyy sanoa psykometriasta eli psykoskopiasta. Esine säteilee asioita, joiden yhteydessä se on ollut satoja vuosia sitten. Se saattaa ilmaista meediolle kokonaisia maisemia ja siinä tapahtuvia kohtalodraamoja jopa asianomaisten ihmisten ajatuksiakin. Sellainen on mielestäni liian monitahoinen ja monimutkainen toiminto voidaksemme ajatella sitä yksinomaan säteiden ja sähkömagneettisten värähtelyjen alaiseksi. On kuviteltu suunnilleen siten, että sormus on katsellut emäntänsä edesottamuksia kuin elävä olento ja painanut ne ikuisesti mieleensä ja sitten kertonut ne satojen vuosien kuluttua jollekin selvänäkijälle. Eikö olisi paljon yksinkertaisempaa kuin säteilyteoria, jos ajattelemme esinettä jonkinlaiseksi kontaktin välittäjäksi. Sekin on jo sinänsä jonkinlaista säteilyä. Sormus, joka on ollut jossakin, antaa selvänäkijälle yhteyden johonkin määrättyyn ajankohtaan ja virittää spiritus rectorin etsimään vastausta kysymyksessä olevasta asiasta samalla tavalla kuin esimerkiksi radiovastaanotin, joka viritetään määrättyyn aaltopituuteen. Nyt varmaan sanotaan, että yhtä vähän kuin ääni kulkee ilman radioaktiivisia aaltoja, yhtä vähän psykoskopia toimii ilman sähkömagneettista värähtelyä. Tässä panisin vastaan. Käsitykseni mukaan viritykseen tosin tarvitaan jonkinlaista värähtelyä aivan samalla tavalla kuin tarvitaan totuuden oivaltamiseen eräänlaista valmiutta. Mutta säteily ei ole kappaleissa ja esineissä jonkinlaisena imupaperin kaltaisena tapahtumia itseensä imevänä muistin säilyttäjänä. Yhteyden tapahtumiin saa meedio kokonaan toista tietä kuin esineen säilyttämän niin sanotun "säteilymuistin" avulla. Täysin samaa sanoisin myös niin kuuluisaksi tulleesta De la Warrin parafyysisestä laitteesta. Sekin on eräänlainen virittäjä, jonka välityksellä saadaan yhteys, ‑ ei suinkaan siihen kappaleeseen, ihmiseen tai ihmisen elimistöön, jota halutaan tutkia ‑ vaan yhteys tutkijan omaan mentaaliseen näkökykyyn tai eetteriseen kaksoispuoleen, jota kautta tapahtuu sähköinen isku meediona toimivan käteen tai johonkin lihakseen. Kojeen avulla viritetään sähköinen värähtelylukema, joka vapauttaa tutkijan näkökyvyn juuri siihen keskityskohteeseen, josta kulloinkin on kysymys. Keskityskohde on aina laadustaan riippuen hiukan erilaisten sähkömagneettisten latausten alainen. Kun tuo määrätty värähtely‑yhteys on saatu, se avaa näkökyvyn tai muun fyysisen yhteyden toivottuun kohteeseen, joka itseasiassa tapahtuu täysin "langattomasti" eli vailla minkäänlaista sähkömagneettista säteilyä. Kysymyksessä näin ollen on vain uusi nykyaikaisempi laite kuin Israelin rabbien otsa- ja rintakilvet. Se on vain eräs uusi automaattikirjoituksen muoto, joka jossain määrin yhdistää tavalliseen mediumismiin fyysisiä tekijöitä.

On hyvin paljon luultavaa, että nuo kuuluisiksi tulleet sähkömagneettiset kentät tulevat pian tutkituiksi. Niillä saattaa olla suuri tulevaisuus ajatusenergian hyväksi käyttämisessä. Mutta uskon toistaiseksi, että kysymyksessä on vain uusi ulottuvaisuus eikä se alkuenergia, josta kaikki fyysinen voima aineellistuu.

Aineen ja Hengen, todellisen Hengen, isolla kirjaimella, ymmärtäminen siten kuin se ihmiselle on mahdollista, on mielestäni paljon tärkeämpää kuin mitä siitä alkuunsa voisi luulla. Nimittäin koko maailmankaikkeuden kuva muuttuu kokonaan toiseksi, jos pääsemme selvyyteen siitä, mikä ero on aineen ja Hengen välillä ja missä suhteessa ne ovat yhteydessä toisiinsa.

Ottaisin vertaukseksi pesusienen. Aine suhteessa Henkeen on yhtä kuin pesusieni veteen. Kaikki ainemassat maailmankaikkeudessa ovat kuin sienet vedessä. Ne ovat jokaista huokostaan myöten veden täyttämät. Pesusieni voidaan ottaa sangosta ja puristaa tyhjäksi, jolloin sieni ja vesi ovat täysin kaksi erilaista ainetta, joilla ei ole mitään yhteistä. Mutta ainetta hengestä ei voi siten tyhjentää, koska henki ei ole missään ammeessa, vaan se on äärettömyydessä, jonka ulkopuolelle olisi päästävä ennenkuin aine vapautuisi hengestä. Koska sellaista mahdollisuutta äärettömyydessä ei ole, ei myöskään ainetta koskaan voi puristaa hengestä tyhjäksi. Tällä tavoin me huomaamme, että vaikka aine on täysin erillinen itseolevainen, se ei kuitenkaan voi koskaan olla ilman Henkeä. Se käsitys, että aine olisi yhtäkuin Hengen variaatio, ei varmaankaan voi olla aivan oikea oivallus, vaikkakin on hyvin ymmärrettävä, että sellainen otaksuma helposti syntyy. Szczesny sanoo, että "Fyysinen ei ole metafyysisen ainesta, vaan sen meedio". Metafyysinen on fyysisen ydin, juuri ja lähde. Fysiikka on meille tie lähestyä metafysiikkaa." Nuo lausunnot viittaavat selvästi siihen, että aine on Henkeä, mutta Henki ei ole ainetta. Tämä on lähellä sitä, jota tarkoitan: Henki on aineessa, koska aine on Hengessä, mutta ne ovat kaksi erillistä prinsiippiä. Siten myös voi sanoa, että metafyysinen on fyysisen ydin, mutta se ei tarkoita sitä, että fyysinen olisi Hengen ydin. Olisi erittäin valaisevaa esittää erästä intialaista filosofiaa, jonka lähtökohtana on kaksi prinsiippiä, aine ja Henki, prakriti ja purusha[_1] , jotka luovat kolmannen aidon, nimittäin buddhin. Se olisi mielenkiintoinen rinnastus kristinopin kolminaisuuteen ja siihen miten saatana on saatu syntymään. Mutta se laajentaisi tätä esitystäni niin pitkälle, että aika ei siihen riitä. Tärkeätä on tässä kohden se, että pääsemme jonkinlaiseen käsitykseen, ettei aine ole mitään muuta kuin eräs ulottuvaisuus, jokin kenttä, jonka kenties Henki itse, Elämän Henki tai jokin Parabrahman on luonut. Mutta se on vain keinotekoinen kenttä, Hengen ilmenemismuoto. Samanlaisia kenttiä kaikesta päättäen on muitakin kuin fyysinen. Sellaisista tasoista puhuvat Salainen Oppi ja teosofia.

Kun nyt ymmärrämme millä tavoin aine on erillinen Hengestä ja millä tavoin se toisaalta on kokonaan riippuvainen Hengestä, niin käsitämme, mikä on se tiehyt, jonka välityksellä aineen eri tasot sekä aineen kappaleet yleensä ovat yhteydessä toisiinsa. Olkoon, että Henki on perusolemukseltaan eräänlaista säteilyä tai värähtelyä (Joka on vain arvailua) se joka tapauksessa on jotain, joka menee niin yli meidän järkeilymme, että siitä on turhaa puhua. Meille on tärkeätä tietää vain se, että yhteys Henkeen on kaiken olevaisen a ja o. Kun yhteys Henkeen on saatu, on myös selvänäköisyys mahdollista. Koska henki on ajaton ja paikaton, se myös on kaikkia rajoituksia vailla. Koska Hengessä ei ole alkua eikä loppua, et siinä myöskään ole jotain, joka oli tai tulee tuonnempana olemaan, vaan se on ikuista nykyhetkeä. Siten sata vuotta sinne tai tänne on selvänäkijälle yhtä lähellä.

Tässä kohden olisi syytä selostaa lähemmin, mitä osaa edustaa niin sanottu sielunmaailma fyysisen aineen ja Hengen välillä. Se on kaikesta päättäen eräs ulottuvuus, joka on rajallinen kuten fyysinenkin ulottuvuus. Raamatusta voi saada lauseen tukemaan tätä väitettä. Siellä sanotaan, että sekä ruumis että sielu ovat kuolevaisia, mutta henki on kuolematon. Henki, jossa ruumis ja sielu ovat, on se perus, jossa ilmiöt esiintyvät. Fyysinen aine on tarvepyyteiden maailma, fysikaalisten lainalaisuuksien prosessi. Psyykkinen eli sielullisten seurauksien tunnetila on mielenpyyteiden maailma. Nämä molemmat ovat äärellisiä ominaisuusmaailmoita ja sen tähden riippuvaiset ajasta eli kokoomuksensa kestosta ja siten kuolevaisia. Mutta Henki, joka on ääretön, on jotain joka on riippumaton jopa omasta äärettömyydestäänkin, on siten myös rajallisessa ja äärellisessä olevaista. Täten on mahdollista, että ääretön läpäisee äärellisen ja saattaa antaa kuolemattomuuden mahdollisuuden sellaiselle, joka on kuolevaisessa. Mikä instanssi se on, jolle se sen antaa, vie liian pitkälle pois pääaiheesta, joten en voi puuttua siihen. Mutta se jokin joka selvänäköisessä meediossa saa yhteyden Henkeen ‑ Hengen ajattomiin ideoihin, on enemmän kuin henkinen lahja tai perinnöllisesti sielullinen kyky. Mediumistinen perinnöllisyys fyysisesti on eri asia, vähän samaan tapaan kuin mitkä hyvänsä perinnölliset kyvyt ja ominaisuudet.

Ihmisen kehitystä, ensin kohti spirituaalista ilmoitusta ja sitten kohti inhimillistä oivallusta, voisimme tavallaan verrata maailmankaikkeuden laajenemis‑ ja supistusliikkeeseen. Me tiedämme, että auringot tällä hetkellä pakenevat toisiaan, kiitävät valtavalla vauhdilla ulos äärettömyyttä kohti. Ja tiedemiehet väittävät, että kerran tulee aika, jolloin ne jälleen kääntyvät sisään päin ja lopulta törmäävät toisiaan vastaan, hajoavat ja alkavat uuden laajenemisperiodin jne. Jo tuhansia vuosia sitten intialaiset tiesivät sen ja sanoivat sitä Brahman sisään- ja ulos hengitykseksi, Brahman päiviksi ja öiksi. Näyttää siltä, että tuo kosminen luonnonlaki vaikuttaa tai vallitsee myös meidän pallomme kaikessa elollisessa. Elämä jakautuu lukemattomiin periodeihin, jotka aina palautuvat määrättyinä jaksoina. Ja on havaittavissa, että kaikissa jaksoissa on ulos- ja sisäänpäin suuntautuvat vaiheensa. Luonto pyrkii kaikkialla ensin siemenestä ulospäin ja sitten kääntyy takaisin kuin etsien alkulähtökohtaansa siemeneen, maahan ja uuteen syntymään. Jokaisessa kääntymisvaiheessa näyttää olevan kuin kaksi merkitystä. Hyvän vertauksen antaa kukka, se loistaa värien kauneutta ja on kuin sen ainoa merkitys olisi syntyä kukkimaan. Mutta hetken kuluttua se pudottaa lehtensä ja kuolee. Mutta me tiedämme, että sen toinen merkitys on pudottaa siemenensä uutta kukintaa synnyttääkseen. Pienellä mielikuvituksella voimme nähdä kukalla olevan kuin kaksi minää: kukkimisen minä ja siementämisen minä. Aivan samalla tavoin on ihmisen laita. Elämä sinänsä jokaisen yksilön kohdalla ja elämän jatkuminen jälkeläisissään. Sitä paitsi samoin kuin kukka on kaksiminäinen - kauneus on sen ulkonainen minä ja siemennys sen sisäinen minä - samoin ihminen on olemassaolostaan tietoinen minä ja sen lisäksi jotain sellaista edustava subjekti, jonka tarkoitusta olemassaoleva minä ei ymmärrä.

Tuo kaksiminäisyys ilmenee ihmisessä myös toisella tavalla, Erikoisesti meidän aikamme ihminen on kaksiminäinen. Se elää yksilönä sisästä ulos päin, mutta yhteiskuntaolentona ulkoa sisään päin. Meidän koko sivilisaatiomme on ulkoisen minäisyyden elämää. Porvarillisessa demokratiassa sillä on toistaiseksi ollut se vapaus, ettei yksilöille ole asetettu muita vaatimuksia kuin mitä tulee veronmaksuun ja maanpuolustukseen. Moraalin ja rikollisuuden kannalta katsoen sielu on ollut vapaa, vaikka on olemassa rikoslaki ja sukupuolisiveyttä suojeleva yleinen mielipide ‑ koulutettu moraali. Porvarillisessa demokratiassa nimittäin vapauden antaa äly. Riippuu siitä, miten teot tehdään, siten tuomitaan. Mutta se on vapautta joka tapauksessa, olkoon että se perustuu lain ja moraalin kiertämiseen. Vapaudella on ollut se merkitys että äly on siten päässyt vapaasti kehittymään. Se on kehittynyt itsekeskeisyyteen ja oman voiton pyyntiin, mutta äly on jotain sellaista, jonka kehitys ilman itsekeskeisyyttä olisi täysin mahdotonta. Ja ilman älyä ei ihminen olisi yksilöllinen ihminen. Vasta yksilöllisessä persoonallisuudessa on sosiaalisten tositarveaatteiden toteuttamisen mahdollisuudet. Äly lopulta ajaa ihmisen umpikujaan, jossa hän huomaa, ettei elämällä ole merkitystä, jos se perustuu vain yksilölliseen valtataisteluun. Ilman todellista älyä ei synny myöskään elämän kokonaisuuden ymmärrystä. Ihminen eläisi jatkuvasti spirituaalisen Jumalan johdon alaisuudessa eli alitajuisten pyydevektoreiden subjektiivisessa totuudessa, joka olisi kehityksen pysähtymistä. Täten se kitka, joka syntyy yksilöllisen subjektin ja sosiaalisten, ulkoa tulleiden vaatimusten välillä, on älyn kehittymisen ohella myös suurten aivojen kehittymistä. Koko kulttuurielämämme perustuu päivätajuntamme laajentamiseen. Koulutus, joka aloitetaan seitsemänvuotiaana, on jatkuvan minätietoisuuden kehittämisen ohella uuden tajunnan avaamista. Mitä korkeammalle ihminen opiskelee, toisin sanoen mitä enemmän ihminen käyttää aivojaan ajattelemiseen, sitä kaukaisemmiksi lopulta jäävät kaikki alitajunnan spirituaaliset totuudet. Tästä johtuu, että unennäkijöitä ei ole kulttuurikansojen joukossa niin paljon kuin on primitiivisissä kansoissa. Isojen aivojen kehittyessä pienet aivot menettävät psyykeen vaikuttavaa valtaansa. Spirituaalisen ilmoituksen ajat päättyvät, mutta sen sijaan on tarjolla intuitiivisen oivalluksen mahdollisuudet. Ratio eli järkitiede muuttuu intellektuaalisen tietämyksen ansiosta intelligenssiksi ja sen avulla ymmärtämykseksi ja lopulta intuitiiviseksi oivallukseksi. Kun tämä aste on saavutettu, alkaa todellinen sisäänpäin kääntyminen. Minäisyys päättyy ja nollapiste löytyy.

Tietenkin tällaiset kehitysvaiheet tapahtuvat päällekkäin siten, ettei niitä määrää jokin ehdoton aikaraja. Mutta kokonaisuuden ottaen maailmankaikkeuden laajenemisvaihetta on pidettävä metafyysisenä aamupäivänä. Brahmaan idea on rakennusvaiheessa, joten kaikki mikä ilmenee, on sisäisesti Brahmaan idean suojeluksessa. Brahmaa "puhuu" ja opastaa kaikkea luomaansa sisästä käsin. Hän antaa ohjeensa jokaiselle, kullakin oman kehitysvaiheensa kykyjen mukaisesti. Kun ihminen kuuntelee sisäistään, hän saa sieltä vastauksen. Siten syntyy omatunto ja se spiritus rector, josta jo olen puhunut.

Brahmaan aamupäivä vastaa spirituaalista kehitysvaihetta aina siihen asti, jolloin atomit alkavat jälleen supistua ja uusi kulttuurikausi alkaa. Tällä hetkellä olemme puolipäivän maissa. Aineellinen minäkeskeisyys on korkeimmillaan, koska uuden psyyken kasvatusfilosofiaa ei vielä ole syntynyt. On alulla vasta vanhan repiminen. Siksi taide pyrkii tyhjää nonfiguraa kohti tiedottaakseen siten, ettei kukaan tiedä mitään eikä mikään merkitse mitään. Ihminen koetetaan siten pysähdyttää etsimään arvoja arvoja vailla olevasta arvosta, tyhjyydestä, johon minäisyys sammuu ja pyyteettömyyden uusi tajunta alkaa. Se on uusi tie niinsanottuun Jumalaan, totuuteen, elämään, elämän henkeen tai Pyhään Henkeen tai minkä nimisenä sen kukin halunnee vastaanottaa.

Spirituaalinen ihminen on siis siinä kehitysvaiheessa, jossa se vasta tapailee ihmisyyttä. Kun inhimillisen oivalluksen aikajakso alkaa, vasta silloin alkaa todellinen henkinen kehitys. Tämä puoliaika, jota parhaillaan elämme, on tyypillistä siirtymäaikaa. UT:ssa on osuva vertaus Ihmisen Pojan tulemisen päivistä . "Silloin on kaksi miestä pellolla, toinen otetaan ja toinen jätetään. Kaksi naista jauhaa käsikivillä, toinen otetaan, toinen jätetään". Tällaiset vertaukset voi tosin tulkita miten kukin haluaa, ja niinhän on tehty ja tehdään, mutta tähänkin tarkoitukseen se sopii hyvin. Kun Ihmisen Pojan tuleminen tapahtuu, ei sitä meidän työtoverimme erikoisesti huomaa. Meidät on ikäänkuin otettu johonkin uuteen todellisuuteen, mutta varsinainen työ ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Freudin ihminen on animaalinen olento. Sen psyyke, kuten jo on kuvattu, on veren laulusta syntynyt. Se on kehittynyt aivo-olennoksi. jonka alin mentaalinen solusto on johtanut sen kehitystä. Tässä kehitysvaiheessa se on luonut kulttuurin. Ja kulttuuri on avannut päivätajunnan mahdollisuudet eli isot aivot. Päivätajunta ei ole spiritus rectorin johdon alainen. Se on kokonaan erillinen, uusi psyyke. Se on tunkeutunut ihmiseen ihmisen ulkopuolelta, opillisen, koulutetun aistitoiminnan avulla. Sen ensimmäinen kouluttaja on ollut pelko, joka on syntynyt isien itsepuolustuksesta, itsesäilytysvaistosta. Kuten jo olen huomauttanut miten moraali on syntynyt, se siten on luonut kaiken ihmisen ulkopuolella olevan hyvän ja pahan käsitteet ja niiden voimalla aineellisen kulttuurin ja sen tavoitteet. Yhteiskunnallisen elämän ja sosiaalisen järjestelmällisyyden pakkotoimenpiteet ovat vähitellen kuolettaneet spiritus rectorin, joten on ollut pakko turvautua päivätajunnan tekemiin ratkaisuihin.

Tällä tavoin olemme kehittyneet inhimillisen ymmärryksen liepeille eli niin sanoakseni Jungin ihmiseen, ulkoa sisäänpäinkääntymisen kehitysvaiheeseen.

Freud edusti tiedemiestä, joka lähti detaljeista käsin. Jung erosi Freudista siksi, koska hän huomasi, ettei sitä tietä voida löytää koko totuutta. Hän alkoi tutkia ihmistä kokonaisuudesta käsin. Freud oli löytänyt veren käymistilan, mutta koska häneltä puuttui kokonaisuuden tajunta, hän ei ymmärtänyt veren laulun perussyitä. Jung näki tuon rajoituksen ja hylkäsi libidoteorian sanoen ettei siinä ollut koko totuutta. Sillä niinhän se on, ei veri paljasta mitään vaikka sen toiminnot tunnetaankin. Se jää fluidumiksi, joka on tuntemattoman energian ensimmäinen voiman purkautuma. Sillä ei siemen ole ensimmäinen. Siemenellä on sama suhde vereen kuin munalla kanaan. Sanotaan tosin, ettei kanaa ilman munaa, mutta se ei pidä paikkaansa. Ensin on täytynyt olla jokin fluidumi, mikä hyvänsä, joka on yhtä kuin edustanut kanaa, jonka kautta ensimmäinen muna on tullut.

Täten Jung oivalsi, ettei detaljeista, aineen kappaleista käsin koskaan voida päästä lopulliseen ratkaisuun. Siksi hän sai Freudilta halveksivan arvostelun: metafyysikko. Mutta niinhän on käynyt monille muillekin tiedemiehille, jotka lopulta ovat huomanneet, että kokonaisuus on ainoa kriteerio josta käsin voi totuus laskeutua tietämisemme piiriin. Se vaikka on lukemattomien harhaotaksumien varassa ja vaarassa, se kuitenkin on ainoa tapa päästä edistymään ymmärryksen avulla oivallukseen.

Kun me nyt katselemme näitä piirroksia, niin alamme ymmärtää, mikä oli se jumala, joka sanoi: Rakasta lähimmäistäsi, mutta vihaa vihollistasi! Lyö filistealaiset! Kirottu olkoon sinun siemenesi! Te kyykäärmeitten sikiöt! Silpokaa, tappakaa ja lyökää heidän jäsenensä jne. Voiko se Jumala, joka antaa auringon paistaa niin huonoille kuin hyvillekin olla sama jumala?

Katsellessamme luontoa ympärillämme ja tutustuessamme ihmispoloiseen juurta jaksain, kuinka emme voisi oppia näkemään, ettei ihminen kautta aikojen ole ollut mitään muuta kuin onnettomasti hätääntynyt, alkeellisten luonnonvaistojensa uhri. Tietämättömyyden taisteluissa kamppaileva, säälittävä eteenpäin pyrkijä. Jumalan aurinko on kaiken aikaa paistanut niin huonoille kuin hyvillekin, mutta ihminen on raskaasti kulkiessaan luonut itse omat Jumalansa ja koettanut niiden avulla puolustaa onnetonta sieluaan.

Me ymmärrämme kyllä nyt perästäpäin, mitä Hitler oli, mutta emme osaa yhdistää uskontojen jumalia ihmisten itsesäilytys- ja valtataisteluihin. Me jakaudumme parasta aikaa joko idän tai lännen ideologioihin ja rakennamme yhä kiristyvää muuria olemalla enemmän oikeassa kuin nuo toiset ja siten unohdamme ihmisen, totuuden ja rakkauden.

Mutta niin työläs kuin kapitalistisen rikkaan on mennä neulansilmästä, yhtä vaikea on köyhän tyytyä ikeen alle. Vastakkaisaatteet ovat järkkymättömästi käytännöllisen elämän ilmiöitä. Sellaisina niitä ei voida poistaa ilman ristiriitaisuuksia niin kauan kun inhimillisyys ei ole tullut täysin tietoiseksi. Tarvitaan sitä oivallusta, joka ei ole syntynyt alitajunnan itsesäilytysvaiston sanelemasta spiritus rectorista eli niinsanotun Jumalan johdatuksesta. Me tarvitsemme henkeä, todellista Pyhää Henkeä, joka tulee subjektiivisen sielunelämämme yläpuolelta, kosmisesta, kaikkea elollista suojelevasta totuuden oivalluksesta ‑ auringosta, joka paistaa niin huonoille kuin hyvillekin.