SISÄLLYSLUETTELO
- ALKULAUSE
- TODELLISUUS-SANAN SISÄLTÖ JA TARKOITUS
- JÄRJEN TODELLISUUS JA TODELLISUUS TÄSSÄ JA NYT
- NUHTEETTOMUUS JA HYVYYS
- MENETELMÄIHMISET
- LAPSENKALTAISUUS
- AATTEET JA JUMALAT
- VÄÄRÄ OMAN VOITON PYYNTI
- TERVEET JA SAIRAAT
- SUBJEKTI JA OBJEKTI
- ABSOLUUTTI KAIKKIVALTIAS
- AURINGON LAKI
- USKO, LAINSANA, VAPAUS
- TAHDOSTAMME RIIPPUMATON RAUHANEN
- OIKEUS, TOTUUS JA ERÄS KOLMAS TEKIJÄ
- TAISTELUSTA LUOPUMISEN AATE
- LAKI OLLA LAKIA VAILLA
- LOPPULAUSE
ALKULAUSE
Voidaan sanoa että minä on todellisen yksilöllisyyden harhaverho, mutta kuitenkin se on se, josta käsin on todellisuuteen lähdettävä. Minästään ei kukaan luopumalla voi luopua, yhtä vähän kuin vesi astiastaan, joten minä sinänsä ei ole pulma, vaan pulman luovat ne ennakkoluulot ja toiveet, jotka on synnytetty paremmaksi tulemisen filosofioilla. Samalla kun uskonnot kohottavat siveellistä tasoa, ne samalla ihanteellisuudellaan ovat kaiken kilpailun aiheuttajia. Pyrkimys hyvään signalisoi tietä mukavuuteen, omanvoiton pyyntiin ja siten valtataisteluun. Siellä missä määrätty siveellisyys luo edistystä, se samalla jakaa ihmisiä kasteihin jotka suuremmissa yhteisöissä luovat taloudellisia raja-aitoja sivuunjääneiden raskaudeksi. Yhteiskunnallinen kärsimys, vaikka on aina ollut luokkakärsimystä, ei kuitenkaan ole ainoa kärsimyksen syy. Taudit, onnettomuudet, pettymykset, viha, jopa rakkaus ja ylellisen elämän tuoma väsymys ovat kärsimyksiä, joita minkäänlaiset yhteiskunnalliset olosuhteet eivät voi koskaan poistaa. Siksi on täysin toivotonta pyrkiä parantamaan maailmaa niillä menetelmillä jotka jo ovat todistautuneet tehottomiksi. On turhaa luulla, että kehitys olisi jotain sellaista, joka samalla kun se tuo parempia olosuhteita, myös poistaisi kärsimyksen. Niin kauan kuin tavoitteet ovat ihanteellisia pyyteitä, on oleva myös kärsimystä. Sitä tulee olemaan jopa siinä "tuhannenvuoden valtakunnassa" jota Kristus hallitsee ja vieläpä sen jälkeenkin, ellei Hän - kuten uskotaan - tee niinsanottua ihmettä (taikaa) joka muuttaa koko ihmisen tähän astisen rakenteen. Ja ellei Hän sellaista taikaa tee, on se ihmisen itsensä tehtävä, ja silloin päädymme - ellei ennen niin silloin - tämän esityksen sisäiseen sanomaan todellisuuden oivaltamisesta, joka edellyttää elämän suurimman pulman ratkaisemista: minän suhtautumista olemassaoloon. Mitä kaikkea se edellyttää, on täysin subjektiivista siten, ettei edes yksikään tässä kirjassa esitetty lause ole sellaisenaan sovellettavissa jokaisen ihmisen kohdalla. Siksi on tärkeätä ymmärtää vain pääasia, minän pulman syy, eikä sitä mitä kaikkea siitä on seurannut, sillä juuri se joka etsii tuloksia, on se joka on pulman luonut.TODELLISUUS-SANAN SISÄLTÖ JA TARKOITUS
Todellisuus on sana, jonka merkitys ei ole selvä jokaiselle. Sen voi käsittää, kuten kaiken muunkin, kukin tavallaan. Siten olemme sekavuudessa, jonka synnyttämä ristiriita on ilmeinen.Jos jollakin on sellainen käsitys, että todellisuus on niin laajasisältöinen sana, että siihen mahtuu kaikki mitä elämästä tiedetään, jopa sekin mitä katsotaan mahdolliseksi tietää, olemme täysin eri mieltä. Todellisuus-sanan pitäisi tarkoittaa vain niitä tosiasioita, jotka ovat tässä ja nyt, vieläpä vain niitä jotka ovat tosiasioita vain kunkin asianomaisen kohdalla ymmärryksensä mukaan. Täten todellisuus-sanan kohdalla tarkoitan sitä tilaa ja niitä tosiasioita josta käsin ympärilläolevaa tarkkaillaan. Todellisuus ei ole teoreettinen, eikä niin muodoin siitä voida väitellä. Totuuksiahan on paljon, mutta ne eivät ole meille todellisia ennenkuin ne ovat omassa havaintopiirissämme. Me tiedämme, että New York on olemassa, mutta todellisuudeksi se tulee meille vasta sitten kun itse olemme siellä.
Kun sanotaan: todellisuus on sellainen ja sellainen, silloin tarkoitetaan minun todellisuuttani. Todellisuus jossakin muualla-olevana kuin omassa havaintopiirissämme on tosin todennäköistä, mutta ei todellista. Täten todellisuus, joka on yksinomaan aina läsnäolevaa, ei voi koskaan muodostua uskonkappaleeksi eikä ihanteeksi siinä mielessä ja sillä tavalla kuin esimerkiksi jokin tavoite tai määränpää, sillä mitään niin sanottua parempaa todellisuutta kuin tässä ja nyt ei ole olemassa. Sanalla sanoen: todellisuus on subjektiivisen tietoisuus olemisestaan jossakin sellaisessa jota ei voi olla muualla kuin tässä.
Mutta kokonaan toinen asia on kuinka me itse kukin kohdaltamme toteamme todellisuuden joka meitä ympäröi. Uskotaan nimittäin, että emme ole riittävän kehittyneitä ymmärtääksemme todellisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Uskotaan edelleen, että on olemassa absoluuttinen todellisuus, josta meidän oma todellisuutemme on vain kalpea aavistus. Ja niin hylkäämme oman todellisuutemme ja tavoittelemme jotain sellaista, joka ei ole läsnä. Tässä on kärsimyksen, valheen ja kaiken todellisen vääristymisen syvin syy.
Vääristynyt todellisuus ei tietenkään voi olla todellisuutta. Se on jatkuvaa eilisessä tai huomisessa päivässä elämistä tänään, joten absoluutti - jota tavoitellaan - siirtyy edellämme absoluuttina ihanteena, joka tuo vain jatkuvaa pettymystä ja tuskaa.
"Todellisuus on tarua ihmeellisempi", sanotaan, mutta vaikka niin ei olisikaan, niin missään tapauksessa se ei ole pahempaa kuin ne kärsimykset, jotka tavoittamattomista ihanteista ovat syntyneet.
Koetan tulkita sitä todellisuutta, joka on tässä ja nyt, ja tulkitsemaan niitä syitä jotka ovat johtaneet meidät pois lähtökohdastamme aiheettomaan kärsimykseen, valtataisteluun ja aatteisiin, joiden luulotelluista unelmista ei kukaan koskaan ole päässyt varmuuteen.
JÄRJEN TODELLISUUS JA TODELLISUUS TÄSSÄ JA NYT
Kun ajattelemme elämää kaikkine ilmenemisineen, muodostuu järjellinen johtopäätös: elämä on totta - todellista, koska se on käsin kosketeltavasti aistiemme havaittavissa. Me tiedämme todelliseksi kaiken jonka näemme, kuulemme jne, vieläpä olemme todenneet sellaisia asioita kuin maapallon pyöreys, maailmankaikkeuden lainalaisuus, kiertotähtien suhdanteista ynnä muista puhumatta. Todeksi, ja siten todellisuuden piiriin kuuluvaksi tiedämme suuren määrän asioita joiden ulottuville emme koskaan joudu, mutta jotka luonnon riippuvaisuussuhteista johtuen voimme määritellä tosiasioiksi. Sellaisia ovat mm. planetaariset tieteet ja niiden lisäksi joukko tieteen piiriin hyväksyttyjä logistisia filosofioita.Puhtaasti järjellistä tietä on syntynyt määritelmä absoluuttisesta todellisuudesta. On sanottu: Todellisuus on ehdoton, rajaton, itsenäinen, mistään riippumaton, itsestään ja itsessään olevainen kaikkivalta, se joka on aluton ja loputon kaikkiyhteys jne. Tätä alutonta ja loputonta kaikkiyhteyttä ja valtaa sanotaan Jumalaksi, kaiken Luojaksi, joka kuin leikittelee Yhdellä Ainoalla Kaikkiallaolevaisella Voimallaan luoden uusia ja yhä uusia ulottuvuuksia (todellisuustasoja), mutta sisimmältään on todellisuuksien kokonaisuus, siten absoluutti, yksi ehdoton ja itsenäinen kaikkiallaolevainen.
Näin määrittelee järki. Ja luultavasti järki on oikeassa. Mutta näissä määritelmissä on eräs väärinymmärryksen mahdollisuus, joka nimenomaan logistisella paikkansapitävyydellään johtaa harhaan.
Kun lähdemme siitä, että todellisuus on realiteetti, todistettavissa olevien asioiden ketju, sekä sen lisäksi yksilöllinen psyykkinen kokeminen, niin päädymme siihen missä yksilölliset kykymme rajoittuvat. Silloin ovat epätodellisuuksia kaikki ne teoreettiset filosofiat tai uskonnolliset ilmoitukset joihin meidän omat kykymme eivät riitä. Ne, vaikka ovat todisteellisia totuuksia joillekin, ovat epätodellisia niille jotka niitä eivät ymmärrä tai tavoita. Tähän psyykkiseen vaillinaisuuteen vedoten onkin päädytty edellä selostettuun järjen filosofiaan absoluuttisen todellisuuden olemassaolosta. Selitetään, ja jokaisen järki myöntää, että täytyy olla olemassa jokin sellainen Suuri Todellisuus, jota tosin me pienet ihmiset emme ymmärrä, mutta jonka täytyy olla olemassa. Ja niin me hyväksymme absoluutin todellisuuden eräänlaisena ylitodellisuutena joka joskus on saavutettavissa kunhan saavutamme sen kehitystason jossa voimme itse sen todellisuuden olemassaolon todeta.
Tässä on harhamme. Ja sen on synnyttänyt viisas logiikkamme paikkansapitävyys. Sillä se todellisuus, joka on aluton ja loputon, on käsitteellinen, mutta ei järjellinen. Kuinka siis voimme kuvitella sen ymmärtämistä niillä samoilla edellytyksillä, joilla olemme laatineet kuvitelmamme jostakin tuonnempana saavutettavasta absoluuttisesta todellisuudesta? Tähän sanoo vastaväittäjä: "Aluton ja loputon on tietenkin järjelle mahdoton käsittää, ja juuri siksi vetoammekin kehitykseen joka antaa meille joskus tuonnempana kuin uuden aistin jolla voimme todeta tällä hetkellä toteamattoman todeksi ja siten todellisuudeksi". Tällä vetoomuksella muuttuu looginen ajattelutiede uskoksi ja siten uskonnoksi. Se, vaikka on logiikkaa, se on metafysiikkaa, joten voimme sanoa: jos kerran logiikka on metafysiikkaa, niin metafysiikka on yhtähyvin samanarvoista kuin logiikka. Emmekä lainkaan erehdy kun väitämme, että täten kaikki uskonnot ovat ihmisaivojen sommittelemia, koska ne kaikki sisältävät saman lopputuleman: järjellisesti selitettävissä olevan toiveen täydelliseksi tulemisesta, tai kuten se pyyde myös tulkitaan: yhtymiseksi Isään Jumalaan, totuuteen, absoluuttiin todellisuuteen jne.
Isä Jumala ja se todellisuus, johon kaikilla järjen lahjoilla pyritään, on - kuten tässä on käynyt selväksi - järjen itsensä sanelemana järjen tuolla puolen. Eikä ainoastaan järjen, vaan ennen kaikkea pyyteen, sillä pyyde (joka on yhtä kuin järki) ei voi myöskään tulla kysymykseen siellä missä (järjen mukaan) järki ei voi tulla kysymykseen.
Tällä tavalla päädymme seuraavanlaiseen johtopäätökseen - päätökseen, joka myös on järjellinen, mutta poikkeaa edellisestä kertakaikkiseen järjen hylkäämiseen: Mitään sellaista absoluuttista todellisuutta, jota järki tavoittelee (= uskonnot), ei ole olemassa siten kuin sen järki (pyyde) kuvittelee. Absoluuttinen todellisuus ei ole siellä jossakin, vaan täällä, tässä ja nyt. Absoluutti todellisuus on kaikkiallaolevaista - ja kuten sen täytyy myös järjenkin mukaan olla - täytyy sen olla joka hetki läsnä, ja myös ilman kehitystä, ilman ponnistusta tavoitettavissa. Kysymys on oivaltamisesta ja yksinomaan pyyteen (= järjen) petoksen uudelleen ymmärtämisestä.
Se mitä tapahtuu kun olemme luopuneet järjenalaisesta (myös kaikki uskonnot) todellisuuden, Jumalan, totuuden tai muun etsinnästä, on vastaus kysymykseen. Me löydämme tämän todellisuuden joka meitä tällä hetkellä ympäröi. Me havaitsemme että todellisuus on subjektiivinen - se on sellainen mitä me olemme. Se on kenties harhaa järjen kannalta - mutta se on ainoa mahdollinen tila jossa todellisuus näyttäytyy koko alastomuudessaan ja siten täyteydessään. Me näemme myös, että vaikka New Yorkin olemassaolo on todennäköistä, ei se ole meille todellisuutta ennenkuin olemme itse siellä. Siten ei myöskään ole todellisuutta mikään teoria, olkoon että se on loogista, koska logiikka on järjen tuote. Todellisuus on olotila jossa määrittely - kokonaisuuden paloittelu - lakkaa ja tilalle tulee, sanoisin mielelläni tietoisuus, vaikka se sana on harhaanjohtava. Mitä subjektiivinen todellisuuden kokeminen on, on se, ja tulee aina olemaan teoreettisesti selitettynä ihmisjärjelle salaisuus, koska subjektin vastaisena todellisuus objektiivisena kokonaisuutena on silkkaa järjen harhaan johtavaa mielikuvitusta. (Vain objektiivinen selitys on järjellistä - toisille ymmärrettävää, mutta subjektin kannalta objektiivinen selitys on harhaanjohtavaa).
Koska todellisuus on aina läsnäolevaa, se on kytketty meihin siten että itse olemme jokahetkisesti sitä. Siksi se ei voi koskaan olla joskus, jossakin tuonnempana saavutettavissa. Se ei myöskään ole jotain niin suurta ettei pienuutemme saattaisi sitä tavoittaa. Siten se ei ole missään tapauksessa kehityksen alaisesti saavutettavissa siten kuin esimerkiksi pääministeriksi tuleminen tai minkä hyvänsä ammattitaidon tai tiedon saavuttaminen. Se ei ole ihanne eikä määränpää eikä liioin onni tai onnettomuus, se on sanalla sanoen enemmän kuin kaikki nuo sanat. Kenties sanonta, jota eräs ajattelija käyttää, on parhain: "Se on", joka tarkoittaa: määritellen tai määrittelemättä se on. Emme voi muuttaa, siirtää tai tehdä joksikin toiseksi sellaista joka on. Siten me ikuisessa tässä ja nyt elämme täyttä totta, viimeisintä mahdollista ikuista.
Sanalla sanoen: todellisuus on tässä, ja absoluutti - korkein todellisuus on nyt saavutettavissa yhtä helposti kuin huomenna tai kehityksen kaukaisessa tulevaisuudessa. Kysymys on oivaltamisesta - ja vain siitä. Mutta ken ei sitä oivalla - totisesti hänen täytyy kehittyä oivaltaakseen sen. Kehitys on aukenemista todellisuuteen jonka keskellä olemme. Kaikki muu luuloteltu kehittymisen alaisuus on järjen pyyteen harhaa päämäärästä jota ei ole, suuruudesta (pyhyydestä) jota myöskään ei ole. Sillä kun minä luopuu pyyteestä tulla suureksi, se on suuri, ja kun se on luopunut päämäärän unelmoimisesta, se on päämääränsä saavuttanut.
NUHTEETTOMUUS JA HYVYYS
On hyvin tärkeätä tulla nuhteettomaksi - ainakin niin uskotaan. Ja näyttää siltä, että nuhteettomuuteen sisältyy paljon asioita, arvoja, joita nuhteellinen tuskin osaa aavistaa. Nuhteeton saattaa olla tyytyväinen siksi ettei häntä vaivaa enää ne ja ne nuhteelliset seikat jotka häntä ennen vaivasivat. Hän on vapautunut kahleista, jotka ennen aiheuttivat vain jatkuvaa pahaa, vaikeutta hänen elämäänsä. Sitäpaitsi nuhteettomuus tuo tullessaan uusia arvoja jotka eivät ole vähäisiä ennen kaikkea hänen hengelleen.Mutta onko nuhteettomuus samaa kuin hyvyys? Ensi katsannolta näyttää siltä. Mutta on kovin harhaanjohtavaa väittää sellaista. Hyvä, kaikin puolin hyvä on tietysti myös nuhteeton, mutta samaa ei voi sanoa kaikin puolin nuhteettomasta. Nuhteeton ja nuhteellinen ovat suhteellisia, kun taas hyvä (hyvyys) on jotain jota ei pitäisi verrata suhteessa pahaan, koska hyvyys ei ole hyvyyttä siten kuin nuhteeton on suhteessa nuhteelliseen. Hyvyys on hyvä hyvän itsensä tähden, eikä siksi että karttaa pahaa. Siksi voidaankin sanoa: nuhteeton heti havaitaan, mutta hyvä harvoin huomataan.
Tällä tavoin määriteltynä hyvyys nousee kokonaan sen nuhteettoman hyvän yläpuolelle jonka kriteerinä on pahuus. Joku saattaa epäillä onko se oikein, eikä suotta, koska mitään ei voida varmuudella arvostella, mitä ei voida määritellä jonkin suhteella. Mutta siinähän juuri hyvyys eroaakin nuhteettomasta. Hyvä on hyvää, jos on, mitattiin sitä tai ei, mutta nuhteeton on nuhteeton vain ehdolla ettei ole nuhteellinen.
Vaikka hyvyys on jotain sellaista jota ei voida mitaten arvostella, on kuitenkin päädytty jonkinlaiseen "hedelmistä puu tunnetaan"-määritelmään, joka tietenkin on hyvin mielivaltaista. Sellainen mittaustapa perustuu nuhteettomuuskäsitteeseen, joka on täysin ajasta, paikasta ja mausta koostunut. Muutamat jopa vetoavat historian kokemukseen ja yleiseen hyvään. Mutta hyvä, jolla ei ole mitään mielivaltaa, ei ole asetettavissa määritteisiin. Sen sijaan nuhteeton on kokonaan riippuvainen siitä minkä laatuiseksi nuhteettomuus on arvioitu.
Tämän pitemmälle tuskin tarvinnee ajatusta viedä kun huomaamme miten väärin on pitää nuhteettomuutta hyvyyden mittapuuna. Sitä tietä ovat syntyneet ne lukemattomat väärinymmärrykset ja tuomiot, jotka on langetettu todellisen hyvän pään menoksi. Vielä tänäkin päivänä katsotaan kaikkia tekoja ja tekemättä jättämisiä vain nuhteettomien kriteeriolla. Siksi käsitteet oikeasta ja väärästä ovat juridisia, ja tuomiot niistä kostohengenlain sanelemia.
Hyvyys, joka on kaikkien pyyteitten yläpuolella, on tietenkin myös hyvänä olemisen tarkoitusta vailla. Hyvyys toteutuu automaattisesti, kun taas nuhteettomuus on seurausta nuhteellisuuden teoista luopumisesta. Täten nuhteettomaksi voi tulla sellainenkin joka ei ole hyvä, mutta hyväksi ei voi tulla ellei ole sitä luonnostaan. Vielä voitaisiin sanoa: hyvyys on tahtoluontomme takainen koostuma, siten että sitä on koostunut tai ei, enemmän tai vähemmän, täysin riippumatta siitä tahdommeko tulla hyviksi tai emme. Hyvyys on siis tavoittelematta kehkeytynyt tulos - luonteenlaatu, kuin lihaksi tullut toiminnon tapa joka toteuttaa itseään automaattisesti - ellei järki tai jokin muu seikka sitä tarkoituksellisesti rajoita.
Samalla kun hyvyys, otaksuttavasti, on nuhteettomuutta, on se sitä vain siinä mielessä ettei sitä aseteta nuhteellisuuden vertailukohteeksi, sillä "hedelmistä puu tunnetaan"-vertaus on tarkoitettu paljon laajempaa "hedelmien" tuntemusta tarkoittamaan kuin mihin nuhteettomuuskäsitteet useimmiten yltävät. Me voimme uskoa, että Kristus Jeesus oli hyvyys, mutta nuhteettomaksi häntä ei uskottu, koska silloinen kansa vaati hänelle tuomiota. Samaa tuomiota langetetaan joka päivä hyvien asioiden ja ihmisten kohdalla, koska nuhteettomuuden arviointi on ihmisten mielivallassa. Tämän tähden olisi vihdoinkin syytä tehdä enemmän selväksi käsitteet, joiden alaisuudessa me teemme tuomioitamme. Meidän täytyisi oppia ymmärtämään sanojen todelliset merkitykset ja käyttää niitä - soveltaa - siten kuin niiden sisältö edellyttää. Niin kauan kun emme ole tulleet ajatelleeksi mikä ero on hyvän ja nuhteettoman välillä, emme myöskään voi olla varmoja siitä milloin toimimme todellisen oikeuden mukaan, Me pyrimme nuhteettomuutta kohti kuin kiipeäisimme vuorelle, mutta unohdamme että aurinko on lämpimämpi vehmaissa laaksoissa. Jopa saattaa käydä niin, että ylhäisessä nuhteettomuudessamme olemme oma itsetarkoituksemme ilman hyvyyttä, ilman onnea, ilman elämää ja sen tuomaa kokemusta.
Tällä tavalla punnitsemalla nuhteettomuutta suhteessa hyvyyteen joutuu nuhteettomuus melko tyhjään valoon, vaikka juuri hyvyyden saavuttamista nuhteettomuuteen pyrkijä tavoittelee. Mutta näyttää siltä, että mitä hyvänsä ihminen tavoittelee, on siinä niin paljon minäperäistä pyyteellisyyttä, että pyyteettömyydenkin pyyde kasautuu pyyteeksi joka saattaa johtaa kokonaan päinvastaiseen. Kokemus todistaa miten koko elämänsä ajan nuhteettomuuteen pyrkinyt ihminen saattaa olla kova, tunteeton ja kylmästi tuomitseva. Historia ja kirjallisuus on osoittanut ettei hyvyys ole koskaan loistanut niin sanotun "oikeuden" puolesta taistelevan "malli-nuhteettoman" silmistä. Moralisti, joka on ottanut siveyden esitaistelun elämäntehtäväkseen, saattaa olla syntynyt sitä tehtävää varten ja siksi erittäin esimerkillinen, jopa poikkeuksellisesti hyvä ihminen, mutta vain erittäin harvoja tapauksia lukuunottamatta moralisti on ihminen joka on, hyvyydellisesti katsoen, epäonnistunut. "Totuus ja oikeus" ovat sellaisten moralistien voimasanoja jotka uskovat nuhteettomuutensa olevan takuuna siitä että heidän totuutensa ja oikeutensa johtavat hyvyyteen. Heidän joukostaan voimme poimia määrättömästi esimerkkejä kuinka hyvyyden tavoittelu heissä on asteettain laskeutunut ensin nuhteettomuuden tavoitteluksi ja sitten totuuden ja oikeuden vaatimuksiksi ja lopulta käsitteeksi että vain moraalisesti luja on kaikkia hyvyyskäsitteitä korkeampi. Tällainen yksilö on saattanut nuorena alkaa hyvyys-idealistina, mutta ennen kuolemaansa on hänestä kehittynyt suuri poliittinen johtaja tai jotain sitä vastaavaa. On muistettava, että myös poliittinen ura saattaa olla elämäntehtävä, joten sellaisenaan sellaista ihmistä ei ole syytä aliarvioida, vaikka silloinkin on kysymyksessä eräs henkisen elämän lainalaisuus joka ei aina ole niitä kitkattomimpia.
Tietenkin tällaista esitystä saatetaan pitää naivina koska nimenomaan edellämainitun kehityskaaren ihmiset ovat lujasti sitä mieltä ettei muunlaisella hyvyydellä ole arvoa kuin sellaisella joka on lujuuden ja voiman karaisemaa, joten he, jotka toimivat totuuden ja oikeuden esitaistelijoina, edustavat myös sitä korkeinta hyvää joka ihmiselle on mahdollista saavuttaa. Heidän käsitystään tukee myös se, että kaikki heidän tekonsa ovat mitattavissa siten, että ne heistä, jotka todella ovat totuudellisia, ovat myös todistettavasti suurten mittojen miehiä. Heihin voidaan hyvinkin soveltaa Testamentin lausetta: "Hedelmistä puu tunnetaan", ja erittäin mielellään he sen tekevätkin. Mutta hyvyys, se hyvyys jota tässä olen koettanut tavoittaa ja joka on nuhteettomuusmitalla mittaamattomissa, on sitä jotakin joka on kuin myötäsyntyistä, tai tilanteesta riippuen, yllättäen ilmi tulevaa. Jos sitä on suuressa poliitikossa tai ankaran tuntuisessa moralistissa, ei sitä ole hänessä siksi, että hän on poliitikko tai moralisti, vaan se on tullut häneen hänen itsensä tietämättä - hänen tietoisen ponnistuksensa niinä hetkinä tai sellaisten kokemusten kautta jolloin hän on ollut täysin hyväksi tulemisen haaveita vailla.
Vain se hyvyys jota emme ole tekemällä tehneet on hyvyyttä. Se on se joka meistä tekee ihmisen, totuudellisen, oikeamielisen ja aidosti hyvän. Ja mikä ihmeellisintä, siihen hyvyyteen kätkeytyy sisäinen aisti jota nuhteettomuuden ihminen ei ole kypsä vastaanottamaan. Niinpä voimmekin loppupäätteeksi sanoa etteivät ne hedelmät, jotka puun hyvyyttä todistavat, ole läheskään aina kaikille edes nähtävissä. Ne ovat enemmän sisäisiä hedelmiä kuin oksissaan riippuvia, ulos päin näkyviä arvoja. Hyvyys on enemmän tila kuin taso.
MENETELMÄIHMISET
Ihminen, joka huomaa elämänsä menneen harhaan, lähtee etsimään parannusta. On luonnollista että hän niin tekee, sillä mies joka tekee virheen eikä korjaa sitä, on vastuuntuntoa vailla. Vastuullisuus sisältyy aitouteen, sillä tuskin voi olla aito ellei pysty vastaamaan aitoutensa luontoon kuuluvista teoistaan.Aito ihminen on aito myös lähtiessään kyselemään neuvoa miten tullaan paremmaksi ihmiseksi. Silloin hän, koska ei pysty itse itseään auttamaan, antautuu ohjattavaksi. Mutta ollen aito hän tekee sen aidosti: "Koska en itse kykene annan itseni jollekin toiselle". Ellei sellaista "ohjaajaa" löydy ihmisten joukosta, hän antautuu aatteelle tai jollekin uskonnolle. Tällöin tapahtuu hänessä itsensä "unohtaminen" ja sen seurauksena tervehtyminen. Sillä koska sairaus, harhaan joutuminen on johtunut virheellisestä itsensä hallitsemisesta, on selvä ettei sellaisen hallitsijan pidä antaa hallita jatkuvasti. Kun virhehallitsija on luopunut vallasta, ovat myös siinä samassa loppuneet ne virheet jotka johtivat harhaan.
Mutta aito ihminen ei ole aito ellei hän huomaa minkälaisen hallitsijan hän itselleen valitsee. Niinpä aidosti parannusta etsivä ihminen ei koskaan joudu harhaan. Harhaan joutuneita ovat ne, jotka alunalkaenkaan eivät ole olleet aitoja vaan he ovat ohjelma- eli menetelmäihmisiä. Heidän joukkonsa on suuri ja heidän aatteensa ja jumalansa hyvin moninaiset.
Näitä menetelmäihmisiä ei pelasta mikään muu kuin kuoleman läheisyys ja virheelliset "ohjaajat". Sentähden on olemassa (koska he itse ovat niin tahtoneet) lukematon määrä ohjelmia joiden vietävissä he kuvittelevat harjoittelevansa epäitsekkyyttä, puhtautta, hyvyyttä ja koko maailman kansojen parantamista. Heille virheistä luopuminen on kehityksen alaista määrätyn menetelmän mukaan terveeksi tulemista. "Kiemurtele oljenkortta pitkin", sanoi nuori kastemato, kertoo Manfred Kyber sadussaan. "Uusin menetelmä pitkäksi tulemiseksi vahvistaa lihaksia ja venyttää nivelet erilleen". Samalla tavoin ohjelmaihmiset uskovat totuuteen: totuudellisuus on saavutettavissa vähitellen ja osittain. Paremmaksi tuleminen on jatkuvaa voimistelemista määrättyjen moraalimenetelmien mukaan.
Niinhän se on menetelmäihmisten maailmassa menetelmäihmisten kesken. Mutta ihminen luotiin täydelliseksi, so. henki ja sen käyttöväline ruumis on täydellinen. Epäsoinnun synnyttää järki, jonka avulla pyyde on johdettu harhaan. Pyyteestä on tehty järjen alainen joka uskoo kehitykseen. Ja koska kehitys on sen mukaista miten kukin toivoo kehityksen tapahtuvan, ovat ohjelmat ja menetelmät sen mukaisia minkälaisia heidän järjelliset pyyteensä ovat. Mutta kaikella on rajansa. Rajansa on myös paremmaksi tulemisen ohjelmilla. Sillä vaikka hyvyys ei kenties koskaan olekaan liian hyvää, ei myöskään hyväksi tulemisen jatkuva opiskelu sinänsä ole hyvyyttä. Vaikka meillä tahtoa on, kuten Paavalilla, mutta liha on heikko, ei tahto sinänsä johda muuhun kuin jatkuvaan menetelmien harjoittamiseen, jonka tulokset jäävät saavuttamatta, koska tahtomme luottaa menetelmiin eikä tuloksiin.
Menetelmä on ohje heikkouden (pahan) poistamiseksi. Joka ei sitä tiedä, hän jää ikuisesti menetelmäihmiseksi. Sillä menetelmä on keino heikkouden poistamiseksi eikä nimenomaan hyväksi so. paremmaksi tulemiseksi. Hyvyys on tulos jostakin, eikä niin päin, kuten helposti luullaan, että hyvyys on tavoite joka poistaa heikkouden.
Aito totuuden etsijä kysyy mikä on se vika joka minussa on, ja etsii ohjeen sen poistamiseksi. Menetelmäihminen kysyy menetelmää jonka avulla hän voisi tulla paremmaksi ihmiseksi. Edelliselle on tärkeätä pahan poistaminen, ja jälkimmäiselle on tärkeintä tulla hyväksi. Tulokset ovat pyyteittensä mukaiset: edellisestä tulee moitteeton ja siten hyvä, jälkimmäisestä ohjelmallinen hyvä joka pysyy hyvässään vain jatkuvan menetelmän avulla.
LAPSENKALTAISUUS
Lapset ovat yhtä itsekkäitä kuin aikuiset, jopa useimmiten paljon itsekkäämpiä, silti heidän on taivasten valtakunta.Itsekkyys tai epäitsekkyys eivät olekaan niin ratkaisevia tekijöitä kuin on luultu. Siihen viittaa myös koko kristinopin ydin, sijaiskärsimyksen lunastusoppi: usko. "Vaikka teidän syntinne veriruskeita olisivat..." jne. Näyttää siltä kuin omanvoitonpyyntiä olisi kahdenlaista: oikeata ja väärää, aitoa ja epäaitoa. Aitoa itsekkyyttä on se kun ihminen pyytää hyvää, olkoon se sitten sitä tai tätä, kunhan se hänen omassa mielikuvituksessaan on hyvää. Epäaitoa se on silloin kun hän hyvänpyyteessään huomaa siinä piilevän pahan, mutta silti jatkaa pyydettään. Itsekkyys on intelligenssikysymys. Joka tuntee itsensä itsekkääksi, on sitä, mutta joka ei tunne itseään itsekkääksi, on epäitsekäs - tai ainakin taivaskelpoinen itsekäs.
Vain tällaisella selityksellä ovat lapset taivaskelpoisia. Ja jos tätä ei hyväksytä, silloin enemmistö lapsistamme jää taivasten valtakunnan ulkopuolelle.
Kehoitus lasten kaltaiseksi tulemisesta perustui tietenkin siihen mikä on lapsen sielunelämän parhain eli taivaskelpoisin ominaisuus. Sitä on sen jälkeen pyritty määrittelemään monilla tavoin. Lapsi on sitä, lapsi on tätä. Mutta kaikki nuo lapsenomaiset piirteet on lopulta havaittu maun tai jonkin psyykkisen rajoituksen sanelemiksi. Lopulta on päädytty kokonaisnäkemykseen lapsesta, joka on johtanut täydelliseen väärinymmärrykseen. Siitä on muodostunut käsite lapsellinen: kiltti, hyvä, mutta tietämätön. Viimeaikainen lapsipsykologia kuitenkin selittää ettei lapsi olekaan niin kiltti kuin on luultu, eikä edes niin tietämätön kuin on luultu. Lapsella on oma signaali- ja symbolimaailmansa jonka lainalaisuudessa hän elää täyttä todellisuuselämäänsä. Lapsen leikki ei lopultakaan ole niin "lapsellista" kuin on luultu, eikä niin muodoin ole tulkittavissa yksinomaan sieluntilaksi joka olisi täydellinen vastakohtatila aikuisen sieluntilalle. Täten kehoitus lastenkaltaiseksi tulemisesta täytyy tarkoittaa sitä kaikille lapsille yhteistä ominaisuutta jota poikkeuksetta kaikki lapset elävät huolimatta siitä ovatko he sattumalta hyviä tai huonoja. Kysymyksessä täytyy olla sieluntila, joka on mahdollista myös aikuisille ilman että heidän täytyy muuttua "lapsellisiksi", so. "lapsenomaisiksi".
Mikä sellainen tila on? Mikä muu se voisi olla kuin se aito todellisuuselämä jota lapsi elää aina siihen päivään asti jolloin hän eksyy pois aitoudestaan. Olla aito on olla tosi. Aito on tosi silloinkin kun on väärässä. Lapsi kuten aikuinen saattaa olla väärässä mutta valheelliseksi tulee sekä lapsi että aikuinen kun hän menettää aitoutensa. Aitous on jotain sellaista jota ei voida opiskella ilman totuudellisuutta. Jos joku lakkaa olemasta tosi, lakkaa hän olemasta aito, ja niin muodoin hän turvautuu keinoihin jotka johtavat pois taivaskelpoisuudesta valheeseen ja väärään omanvoitonpyyntiin.
Kehoitus: tulkaa lasten kaltaisiksi, tarkoittaa: olkaa vilpittömästi aitoja kuten lapset, sillä siten löydätte sen todellisuuden joka ei voi johtaa harhaan. Vain vilpittömässä aitoudessa on totuus, todellisuus ja, kuten näyttää, myös taivasten valtakunnan kelpoisuus.
AATTEET JA JUMALAT
Lastenkaltaisessa tilassa ei ole aatteita eikä jumalia. Lapset, jotka elävät täyttä totuudellisuuselämää, eivät tarvitse aatteita. Aatteet syntyvät vasta yhteiskunnallisissa suhdanteissa. Vastuu jostakin synnyttää säännön, säädöksen - lainalaisuuden. Lainalaisuus ei sellaisenaan riitä, siksi tarvitaan aate: arvo, jonka voimalla lainalaisuutta noudatetaan. Mutta lainalaisuuden vaatimus on tarpeellista vain siinä tapauksessa ellei totuudellisuutta ole, sillä jos totuudellisuutta on, on myös todellisuuden tajua. Ja missä todellisuuden tajua on, siellä aatteena (arvona) ovat suhdanteet jotka syntyvät yhteiskunnallisista välttämättömyyksistä. Täten lapsenkaltaisessa tilassa elävä yhteisö ei tarvitse aatteita täyttääkseen yhteisen hyvänsä.Yhteisen hyvän täyttämisessä on Jumala, koska siinä on todellisuus, totuudellisuus ja siten totuus. Jumala ei voi olla totuutta suurempi. Ja jos jollakin tavoin on, ei Hän voi sitä olla ilman totuutta, joten totuus on korkein mahdollinen arvosana jonka Hän voi saada. Siten todellisuuselämää elävä ihminen elää yhtä kuin Jumalassa - on yhtä Hänen kanssaan, eikä hän niin muodoin muita jumalia tarvitse.
Lapsi, jolle ensi kerran puhutaan Jumalasta, kysyy: mikä se sellainen on? Lapsi, joka itseasiassa elää Jumalassa, ei voi tuntea Jumalaa koska hän on samaistunut Jumalan kanssa. Silmä ei voi nähdä itseään muutoin kuin kuvastimesta, mutta silmä ei ole kuvastimessa. Niin ei myöskään Jumala ole teoriassa vaan teossa. Voimme ajatella ja puhua rakkaudesta, mutta se ei ole rakastamista. Voimme laatia myös aatteita ja asioiden arvojärjestelmiä, mutta aatteissa ja arvojärjestelmissä eivät ole niiden sisältämät totuudet.
Totuudet eivät tarvitse aatteita - formulaatioita - muotteja. Totuudet ovat omalla painavuudellaan. Ja elleivät ne ole, ovat niistä laaditut aatteet vain pakkokeinoja, määrättyihin suunnitelmiin tähtääviä kahleita niille joita tahdotaan ahdistaa joidenkin tarkoitusperien toteuttamiseksi.
Samoin on myös jumalien laita. Niitä on niin monta kuin on jumaltavoitetta. Jokainen pyrkimys luo pyyteensä mukaisen jumalan joka luo yhtä monta ehtoa kuin on pyrkijällä estoja. Kaikki estot poistettuaan hän löytää jumalansa - päämääränsä - tavoitteensa. Mutta toinen asia on riittääkö sellainen jumala kovin pitkälle. Se saattaa tyydyttää, mutta juuri siinä on sellaisen jumalan vaara. Se antaa lupaamansa etsijälleen ja nukuttaa hänet varmuuteen siitä että vain hänen tiensä (pyyteensä) on oikea, ja muut suoraan kulkevat kadotukseen. Ristiriita on ehdoton. Nämä jumalat taistelevat vallasta ja vaativat uhreiltaan tekoja jotka johtavat sotaan. Väkevämpi pyyde voittaa, heikompi häviää. Siten on aina käynyt. Tänä päivänä hallitsevat ne jumalat jotka ovat voimakkaampien pyyteitten herroja. Ja tuloksena on ristiriita jota suinkaan eivät jumalat pysty ratkaisemaan. He hykertelevät käsiään ja odottelevat tuloksia joita parhaillaan valmistellaan ihmisaivojen solustoissa. Kun suurimmissa kriiseissä jumalat eivät pysty auttamaan, on ihmisen itsensä yritettävä auttaa itseään. Ja onneksi se Jumala, joka tätä kaikkea katselee, on ollut tuloksista tietoinen jo ihmistä luodessaan, siksi Hän on varannut solun, jota ihmispyyde ei pysty hyväkseen käyttämään. Se solu toimii ihmistahdosta riippumatta, ja on suojattu siten ettei pyyteellinen ihminen pääse sitä jumalilleen uhraamaan. Sen solun ansiosta maailmassa pelastuvat ne jotka ovat pelastumisen arvoisia. Jumalat sortuvat jumalien jälkeen, ihanteet ihanteitten jälkeen, ja jäljelle jää vain se ja sellainen joka kestää elämän, totuuden, todellisuuden eli sanalla sanoen: jäljelle jää ymmärrys joka on oivaltanut ihmisten harhan.
VÄÄRÄ OMAN VOITON PYYNTI
Kaikki ihmiset - niin pahat kuin myös hyvät - ovat itsekkäitä. Itsekkyys on vain sanamuoto jota käytetään silloin kun tahdotaan yksilö johtaa pois omasta itsekkyydestä yhteistä itsekkyyttä palvelemaan. Itsekkyys on elämisen-, olemassaolon-, meidän (minun) edun - parhaimman mahdollisen puolustusta. Sellaisena se on jumalallinen lahja. Kaikki ovat itsekkäitä oman voiton pyytäjiä, mutta kasvava ymmärrys (äly) johtaa yhä laajenevampaan yhteisen hyvän itsekkyyteen, koska he oivaltavat, että yksinäisessä itsekkyydessä ei ole elämisen mahdollisuutta.Mutta itsekkyys lakkaa olemasta jumalallinen lahja kun ihminen kieltää itsekkyytensä, ja astuu kaidalle tielle. Silloin hän on pannut vaakaan ajan ja ajattoman. Eikä sellaista voida tehdä ilman väkivaltaa. Siinä uhrataan toinen ehto toisen ehdon hyväksi, joten puhdas itsekkyys on muuttunut kaupanteoksi - keinotteluksi. Itsekkyys olemisen puolesta on muuttunut itsekkyydeksi paremmuuden puolesta. "Koska meille on luvattu vielä parempaa hyvää kuoleman jälkeen, luovumme ajallisesta siirtyäksemme siten iankaikkiseen". "Minulla on tuloja viisikymmentätuhatta markkaa kuukaudessa, voin tosin aika hyvin, mutta monet muut voivat vielä paremmin, joten, jos luovun teattereista, huvituksista, vieraskesteistä ja muusta sellaisesta, voin säästää puolet tuloistani, ja eräänä päivänä saan todeta olevani aika rikas. Voin ostaa suuremman talon ja nauttia sitten kaksin verroin enemmän kuin tällä hetkellä". Tämä "epäitsekäs" säästäjä on aikakautemme sivilisaation ihanne. Hän joutuu luopumaan hyvin paljosta, joten se todistaa suurta itsehillintää, se ei ainoastaan osoita voimaa ja lujuutta vaan myös jalostaa hänen sieluaan, kuten uskotaan.
Ihminen joka astuu "kaidalle tielle" tekee sen siksi koska tuntee raadollisuutensa so. itsekkyytensä. Hän uskoo epäitsekkyyden mahdollisuuteen ja heittäytyy toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Itsesyytöksen sielulliset haavat paranevat ja pian hän on kuin toinen ihminen. Sananmukaisesti hän uudistuu, tulee todella paremmaksi. Yhteiskunnallisesti katsoen on hyvä että huonosta ihmisestä tulee parempi ihminen. Ennen hän varasti, otti toisen omaa, kerskui itseään ja puhui pahaa lähimmäisistään. Nyt hän elää nöyrästi, vaatimattomasti ja pyrkii auttamaan lähimmäisiään. Tapahtunutta muutosta ei voi kieltää, eikä kukaan voi sanoa että hän ihmisenä olisi tehnyt väärin. Mutta mikä on tämän kääntymyksen hinta? Usko - se on usko parempaan. "Ennen olin huono, nyt olen ainakin hiukkasen parempi ja päivä päivältä tulen vielä paremmaksi". Tämä on itsekkyytensä kieltämistä: vääristynyttä oman voiton pyyntiä, jossa kauppahintana korkeimman tavoittelussa käytetään pikkupyyteitä. "Kun luovun tästä tänään, se tuottaa minulle huomenna kaksinkertaisen koron". Tässä ei ole sanottu että tämä vääristynyt oman voiton pyynti olisi väärin, koska on parempi että pahasta on tullut hyvä, mutta ei pidä säilyttää vääriä luuloja määrätyistä tosiasioista. Itsekkyys on itsekkyyttä silloinkin kun se on korotettu korkeimpia ihanteita kohti. Ellei Herra tällaista kääntynyttä armahda, ei hänellä ole mitään taivasmahdollisuutta, etenkin kun ottaa huomioon ettei hän enää ole "Jumalallisen lahjan itsekäs", vaan laskelmallinen oman voiton pyytäjä.
Tällainen kaidan tien ihminen - kuten on todettavissa - ei ole totuuden ihminen, vaan pelon ja sielullisen itsekkyyden orja. Ja sellainen jumala, joka tällaisia sieluja kalastaa, ei ole todellisuuden totuus, vaan määrätyn järjestelmän eli ihmisten maailman jumala, yhteiskunnan jumala, kansan ja kansallishengen jumala - moraalin jumala moraalittomia varten.
TERVEET JA SAIRAAT
On sanottu etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Jos edelleen otamme vertaukseksi lapset joiden on taivasten valtakunta, tarkoittaa se että lapset ovat terveitä, ja sairaita ne aikuiset jotka eivät ole lasten kaltaisia. Ja koska hyvyys tai pahuus eli itsekkyys ei ole niin ratkaisevan tärkeä, kuten totesimme, vaan tärkeintä on aitous olla tosi, niin pahimmin sairaita ovat ne jotka eivät elä aidosti tässä ja nyt, vaan ovat kuin ennakolta laskien pyykittäneet tiensä jonkin tavoittelemansa päämäärän mukaiseen kaavaan. Sellainen laskelmallisuus on väärää jo sen vuoksi koska ihminen ei voi olla etukäteen laskelmallinen ollen samanaikaisesti aito. Kaikki suunniteltu edellyttää muotoa, kaavaa, koneellistumista. Muottiin valettu ihminen on kuollut vaikka elää, hengetön vaikka uskoo henkeen. Valmis tie on hänelle rooli jonka hän näyttelee hyvin tai huonosti, mutta aina epäaidosti. "Minä olen tie totuus ja elämä", on eräs sellainen lause, jonka kukin tulkitsee tavallaan, mutta harvoin se ymmärretään suorasukaisesti kuten se on meistä lausuttu: minä, sinä ja jokainen meistä on tie totuus ja elämä (tarkoittaen tietenkin että niin pitäisi olla). Sillä tie on meissä itsessämme, ei meidän ulkopuolellamme. Minä itse olen tie - sellaisena kuin olen; totuus siten kuin sen parhaalla tavallani oivallan; ja elämä koska tie ja totuus minussa luovat joka päivä uutta elämää.Kristus-persoona esimerkkinä ja mallina on väärä, samoin hänestä laadittu kristinoppi jos se ymmärretään tienä, oppirakennelmana. Ohjelma-kristityt ovat niitä sairaita jotka jälleen tarvitsisivat uuden "lääkärin" kuten muinoiset publikaanit ja fariseukset. Mutta lasten kaltaiset, ja myös monet ne aidosti ja täydesti elävät tavalliset ihmiset, jotka eivät tarvitse jumalia eivätkä kiihottavia ihanteita, aatteita, kunniaa ja valtaa, ovat terveitä ja taivaskelpoisia sellaisinaan.
SUBJEKTI JA OBJEKTI
Yksilön suhde yhteisöön on sama kuin subjektin suhde objektiin Mitään objektia ei ole olemassa ilman subjektia. Paljoutta ei ole ilman osia, joten osa on summan sydän, keskus. Sellaista kokonaisuutta ei ole olemassa joka toimisi yksilöistä riippumattomasti, itsevaltaisesti. Näin ollen maailmankaikkeus on Yhden Ainoan Alkuperäisen Subjektin monistusprosessia, ns. "tilavuuslaajentumaa". Objekti on subjektia itseään, joten objekti on vain teoreettinen tosiasia. Samoin kuin reikä seulassa on seulan idea, samoin subjekti on objektin mahdollisuus. Esim. jos subjekti otetaan pois, on samalla otettu pois myöskin objekti, mutta jos objekti otetaan pois, ei se todista että myöskin subjekti olisi pois otettu. Täten niin sanottua objektiivista todellisuutta ei voida pitää tosi olevaisuutena. On vain subjektiivista paljoutta joka on itsensä kriteerinä.Kun puhutaan objektiivisesta ajattelusta, jolla tarkoitetaan sitä että kysymyksessä on arvo jonka olemassaolo ei ole riippuvainen subjektista - että se on - oli subjektia tai ei - niin sellainen otaksuma on täysin väärä. Objektiivisella ei ole muuta merkitystä kuin enemmistön todistusarvo. Ja siinäkin tehdään se virhe, että arvon kriteeriksi hyväksytään paljous, ja arvo itse asetetaan toiselle sijalle. Asialle, joka sellaisenaan ei ole riittävä, pyritään antamaan arvovalta jota nimitetään sanalla objektiivinen. Enemmistön todistusvoima on aina suurempi kuin yksilön, mutta se ei tarkoita sitä että sen arvo olisi suurempi. Kun jotakin totuutta sanotaan objektiiviseksi, ei sillä ole muuta merkitystä kuin mikä on kuuluisalla vähemmän kuuluisaan. Subjekti plus subjekti yhtä kuin kaksi subjektia. Eivät marjat muutu helmiksi sentähden että niitä on useita. Mutta koska subjekti plus subjekti on myös yhtä kuin toistensa objekti (todistusarvo), on subjektien paljoudella myös se merkitys joka on reikien merkityksellä seulassa. Määrätty kokonaisuus subjekteja on substraatti = yksilöryhmä, joka joukkona muodostaa renkaan eli toisistaan määrätyssä syysuhteessa olevan perusmenetelmän. Niin kuin seula, joka vastaa tarkoitustaan ainoastaan ehdolla että reikiä on, samoin substraattinen yksilöryhmä muodostaa tarkoitusperän joka vastaa tarkoitustaan vain ehdolla että yksilöitä on. Jos seulaan tulee repeämä, se ei enää ole seula (tai se on seula joka päästää läpi suurempia kappaleita kuin on ollut tarkoitus). Jos pienempi joukko suuremmassa yhteisössä yksimielisesti kieltäytyy syysuhteesta, syntyy repeämä joka rikkoo alkuperäisen substraatin. Sellainen repeämä on aina ollut ihmiskunnan substraatissa.
Yksilö, joka on joukon sydän ja todellinen alkuperä, on tietysti myös sen mielekkyyden varsinainen luoja joka joukkiossa ilmenee, kuin paljouden itsevaltaisena, yksilöistä riippumattomana tarkoitusperänä. Siten todistautuu ettei mikään substraatti sellaisenaan ole arvo sinänsä, koska siinä saattaa syntyä repeämiä. Yksilö joka luontonsa laadusta johtuen on subjektiivinen, suhtautuu kaikkeen objektiiviseen tietysti subjektiivisesti, joten joukkion henki on myös subjektiivinen, mutta ei tietenkään yksilösubjektion, vaan joukkosubjektion kaltainen. Siten tapahtuu se ristiriita joka synnyttää jatkuvaa hankausta yksilön ja yhteisön välillä. Yhteisö, joka todellisuudessa ei ole mikään yksilön subjekti, vaan joukkosubjektiivinen systeemi, on se jatkuvassa oppositiossa yksilön kanssa. Yksilö on yksilö, joukko on yksilöryhmä. Molemmat ovat laadullisesti subjektiivisia, mutta suhteessa toisiinsa ne ovat toistensa täydelliset vastakohdat.
Kuten olen selittänyt, ettei käytännöllisesti katsoen objektiivista todellisuutta voida pitää tosi-olevaisuutena, vetoan väitteelläni ennenkaikkea siihen, ettei ole olemassa mitään kriteeriä johon vedoten voisimme todeta jonkun ryhmän tai joukkion olevan olemassa ilman subjekteja. Ja koska kriteeri puuttuu, on todennäköistä että koko tämä ilmiömaailma, jonka jäseninä me subjektit esiinnymme, on harhaa, Se on harhaa, koska se on olemassa vain paljoutena. Jos osat otetaan pois, ei sitä enää ole. Kaikki ilmentynyt on objektiivista, ja koska objektilla ei ole muuta merkitystä kuin se todistusarvo jonka subjekti saa, on olennaista (tosi-olevaista) vain subjekti. Joten joukkosubjektion, määrätyn yksilöryhmän synnyttämä substraatti, on myös harhaa, koska se, vaikkakin on subjektin omaa luomaa, on syntynyt objektion tarpeesta - tarpeesta todistaa itselleen omaa olemistaan. Olla on olemista, mutta todistaakseen olemistaan on astuttava kuin toiseen tilaan todetakseen olemisensa. Silmä ei voi nähdä itseään. Siihen tarvitaan kuvastin, Mutta kuvastimessa oleva silmä ei ole todellinen. Samoin substraatti - olioryhmäsubjekti - on vain peilikuva yksilösubjektista. Se sama valtava ero, joka on silmän ja kuvastimessa olevan silmän välillä, on myös subjektin ja joukkosubjektin välillä, Edellinen on tosiolevainen ja jälkimmäinen on vain kuva edellisestä.
Se, että ilmiömaailma on täynnä repeämiä, ristiriitoja, todistaa ettei ihmiskunnan substraatti ole todellinen. Se tarkoittaa ettei sen olemassaolo ole itsetarkoitus vaan keino. Se on peilikuva jostakin sellaisesta jossa on alkuperäinen todellisuus. Ja kuten jo olemme todenneet missä alkuperä on, on myös tosi-todellisuus etsittävä sieltä.
Koska yksilön ja yhteisön = sosiaalisen järjestelmällisyyden välinen suhde on sama kuin subjektin ja objektin, ja koska objekti suhteessa subjektiin on epätodellinen, on sosiaalinen järjestelmällisyys (siitä huolimatta että se on subjektiivinen luomus) sellainen peilikuva, jonka todellisuusarvo on peilikuvan arvoinen - siitä puuttuu henki: se näkyy, liikkuu ja ilmehtii, mutta se sisäinen konstruktio, joka on yksilösubjektiossa, sitä siinä ei ole.
Se ristiriita, joka ihmiskunnan yhteisössä on aina ollut, ei olisi ollut mahdollista jos objektiivinen todellisuus olisi tosi todellisuutta. Silloin yksilö olisi suhtautunut siihen alunalkaen siten kuin hän suhtautuu siihen todellisuuteen jota hän itse on. Koska tosi todellisuutta ei ole subjektin ulkopuolella, ei sitä myös pidä etsiä sieltä. Siinä koko virhe. Yhteisö, joka kaikessa pyrkii muodostamaan jonkinlaista joukkoyksilöllistä sielua - jonkinlaista systeemiä joka joukkona vastaisi samaa mitä yksilö on, tekee ja tulee aina tekemään sen virheen jonka yksilö tekee kun se uskoo objektiin enemmän kuin omaan itseensä: subjekti jää subjektia vaille koska se on astunut itsensä ulkopuolelle. Epätodellinen rupeaa näyttämään todelta ja systeemistä tulee ilmentämisensä ainoa keino.
Se ristiriita joka syntyy sillä hetkellä kun yksilö tarrautuu kiinni itsensä ulkopuolella oleviin seikkoihin, se ristiriita on jatkuvana prosessina kaikessa mikä koskee yhteisöä, sillä mikään yhteisöllinen ykseys ei ole mahdollista ilman tarkoitusperäistä tietoisuutta että toimitaan toisten hyväksi tai, kuten sanotaan, yhteiseksi hyväksi, joka on samalla myös omaksi hyväksi. Oma hyvä, jota tavoitellaan yhteisen hyvän eli toisten välityksellä, on jatkuvaa ristiriitaa, koska se, ollakseen sopusointua, edellyttää jatkuvaa ponnistelua sopusoinnun synnyttämiseksi. Ellei se ole ponnistelua, se ei myöskään ole tietoista, ja jos se ei ole tietoista, se ei ole yhteistä hyvää, koska yhteinen hyvä on mahdollista vain jos subjekti toimii ulos päin kohti objektia = itsensä ulkopuolella olevaan päämäärään.
Se ykseys, kaikille yhteinen sopusointu, joka syntyy määrätietoisen sosiaalisen järjestäytymisen avulla, on tosin mahdollista, mutta sillä on hintana, ehtona se, että objekti, subjektin ulkopuolella oleva hyväksytään ensitärkeäksi. Tällaista valintaa eli tilaa pidetään ihanteena, koska siihen sisältyy itsekieltäymys: luovutaan jostakin jonkin hyväksi. Mutta kuten jo olen selittänyt ettei objekti ole subjektille muuta kuin todistusarvo, ei sille uhrautuminen myöskään voi olla muuta kuin keino, menetelmä itsensä hyväksi. Täten itsekieltäymys on itsepetoksellinen toiminto jonka avulla koetetaan saavuttaa etuja, jotka edut uhrautumiseen sisältyvistä ponnisteluvaikeuksista huolimatta ovat edullisia.
Koska ihmisen yksilöllisyys suhteessa yhteisöön ei ole muulla tavoin määriteltävissä kuin subjekti - objekti - mittapuulla, tulee todistetuksi, että niin kauan kuin yksilö pyrkii yhteisöön (ulos päin), se kulkee harhaa kohti ja synnyttää ristiriitaa rauhaa rakentaessaan. Mutta sinä hetkenä kun se luopuu itsensä ulkopuolella olevan arvostamisesta, se luo rauhan ja antautuu ehdoitta reiäksi suureen seulaan.
Lyhyesti kerrattuna kaikki edellinen: Reikä plus reikä plus reikä jne, yhtä kuin: ei seulaa ilman reikää. Mutta seula miinus reikä miinus reikä jne, yhtä kuin reikä ilman seulaa. Joten jos reikä on, se saattaa olla olemassa ilman toista reikää. Mutta seula on olemassa vain ehdolla että on useita reikiä. Joten reikä plus reikä jne, yhtä kuin reiät reikinä reikien muodostamana joukkona, eikä reiät joukon muodostamina reikinä.
Tämän kaavan mukaan "antautuminen ehdoitta reiäksi suureen seulaan" tarkoittaa: täyttäen oman paikkansa (tehtävänsä) yksilö on yhteisön osa tahtokoon hän sitä olla tai ei, siksi on tärkeämpää tulla tietoiseksi yksilöllisyydestään kuin tehtävästään joka hänen kohdalleen on tullut. Tämä siksi, koska paikka jossa kukin yksilö on, on paras mahdollinen. Se on paras mahdollinen sen tähden koska ei ole olemassa mitään ulkopuolella yksilöä olevaa viisautta joka voisi viitata vielä parempaan mahdollisuuteen. Ja jos vaikka olisikin, niin se, jonka yksilö saa itsensä ulkopuolelta on sitä kannettua vettä joka ei pysy kaivossa. Se on teoriaa joka johtaa pyyteen minulle saamisen valtataisteluun, sen sijaan että yksilö löytäisi itsensä ja sen kautta oikean toimintansa (tehtävänsä).
Minun paikkani (tehtäväni) sellaisena kuin se on, on tärkeä, koska vain se voi avata "silmäni näkeviksi"'. Sijaintini, paikkani jossa seison, on lähtökohtani, koska siinä on pulmani. Pyrkiä tuonne tai jonnekin on pulman siirtämistä toiseen ajankohtaan ja niin ollen yksilöllisyytensä kieltämistä ja joukkohengen hyväksymistä. Joka menee Endorin noidan luokse, on myös Endorin noidan saneleman lain alla. Endorin noita on tietäjä, mutta vain niille jotka eivät itse tiedä. Eikä kukaan voi tietää tai oppia mitään jos aina turvautuu toiseen. Niin kauan kuin isä suorittaa kotilaskut ei poika opi laskemaan. Luova tietäminen ja toisilta hankittu tieto ovat kaksi eri tietämisen tapaa. Kumpi on arvokkaampaa käynee ymmärrettäväksi kun ajattelemme mitä olisi maailma ilman luovia ajattelijoita, niitä jotka eivät ole olleet vain tiedon hankkijoita, vaan sen lisäksi ovat tehneet tiedoistaan kokemuksiinsa perustuvia johtopäätöksiä. Tieto ilman omakohtaista todistusta (myötäelämistä) on teoriaa ilman todellisuutta. Mies joka turvautuu vain teoriaan, on teorian lain alainen = kuollut vaikka elää, elävä vaikka ei edisty, sillä teorialla on rajansa ensimmäisestä kokemuksesta viimeiseen kokemukseen - ellei kokemus jatku, ei sitä tee teoriakaan.
Minun paikkani, tehtäväni sellaisena kuin se on eteeni tullut on lähtökohtani. Pulmani ratkaiseminen ilman Endorin noitaa on omakohtaisen kokemisen aukaisemista - astumista todellisuuteen yksilöksi yksilöitten joukkoon reiäksi suureen seulaan.
ABSOLUUTTI KAIKKIVALTIAS
Sellainen järkiuskonto, joka selittää absoluutin kaikkiallaolevaisuuden sellaiseksi Isäksi Jumalaksi joka aluttomana ja loputtomana säätää ja valvoo kaikkea luomaansa niin kuin inhimillinen olento, nimeten hyvän ja pahan, oikean ja väärän, säätäen alun ja lopun ja lopullisen päämäärän, sellainen järkiuskonto on harhaanjohtavaa.Jos ymmärrämme absoluutin kaikkivaltiaan inhimillisellä tavalla, emme ymmärrä sitä lainkaan. Sen sijaan ymmärrämme kaiken sen mitä se ei ole. Tehdessämme siitä oman kuvamme kaltaisen, emme ole kuvia siitä, vaan se on kuva meistä. Pyrkiessämme ymmärtämään sitä (korotettua omaa kuvaamme) me asetamme itsellemme lain, ehdon, määränpään, ja siten kuljemme siitä pois päin. Tässä lainalaisuudessa me opimme kaiken sen mitä se ei ole, kuten syntymä ja kuolema (tajunnantilasta toiseen siirtyminen).
Tällaisen harhan uskonnon kahleissa me kierrämme eräänlaista rataa itsemme ympäri niin kauan kunnes oivallamme (aiheuttamamme kärsimyksen avulla) harhamme. Lainalaisuus, jonka olemme itsellemme sallineet, paljastuu hulluudeksi kun ymmärrämme ristille ylennetyn käärmeen vertauksen, jonka Mooses asetti vaivatun kansansa eteen heidän korpivaelluksellaan. Se laki, joka vaatii olemaan kaikkia lakeja vailla, on vapauden laki joka ei siedä mitään muita jumalia kuin itsensä vapauden. Käärme - kavaluus - petos (järki) on asetettava alkuperäiseen paikkaansa ulottuvuuksien risteykseen Yhden Ainoan Ehdottoman ristille - vapauden lain alle.
Käärme, joka on "pyhä kundalini" - "monadi" kosmisessa risteyksessä, jolla on "silmät kaikkiin suuntiin", kuten sanotaan, on vapaus vapaudessa. Sillä on vapaus myös vastustaa vapautta. Ja että se niin on tehnyt, on se todistus Jumalasta Jumalassa - Jumaluudessa. "Monadi" on Jumal'Itse Jumalassa - kuin reikä seulassa, jonka läpi (kautta) Jumala (Jumaluus) kulkee (liikkuu).
Koska muuta Jumalaa ei ole kuin yksi, nimittäin vapaus, on vapaus yhtä kuin absoluutti: Ehdoton Kaikkivalta - VALTA OLLA VAPAA. Siinä vapaudessa on kaiken täyttymys, kaiken toteutus, tapahtuminen, oleminen. Jokainen, joka on oivaltanut VAPAUDEN, on todella vapaa ja siten yhtä Yhden Ainoan Ehdottoman (absoluutin kaikkivallan) kanssa.
AURINGON LAKI
Tietous auringon laista on tietoa siitä mitä tapahtuu syntymän ja kuoleman välillä. Vaillinainen tietous siitä on vaillinaista elämän ymmärtämistä. Kun tarvittavat tiedot elämän kokonaisuuden oivaltamiseen puuttuvat, on luonnollista että ihminen tekee virheitä. Mutta aito totuudellinen, oman itsensä ja ympäristönsä todellisuudessa elävä ihminen ei voi välttää tosiasioita jotka paljastuvat hänelle. Hänen tarvitsee vain pitää aistimensa avoimina ja suhtautua niihin ilman ennakkoluuloa, ilman pelkoa tai ilman ennalta kehotettua onnistumisen (voittamisen) toivoa. Voittamisen pyyteitä vailla pyyteellinen on tosi, on aito, jopa rakastettava. Oikea ja väärä, hyvä, kaunis ja ruma näyttäytyvät kilvan hänelle. Hänen tarvitsee vain ottaa parasta jota kunakin hetkenään tarvitsee senhetkistä todellisuuttaan varten. Tosi ja aito kulkee auringon tietä, ja aurinko paljastaa hänelle kaiken mitä hän tarvitsee kulkeakseen metsässä myös pimeinäkin päivinä. Auringon laki on sen Jumalan saarna, joka paistaessaan niin hyville kuin huonoillekin, myös vastaa saarnastaan, ja ei jätä - kuten niin monet muut jumalat jättävät - tyhjään tilaan, jossa tehdään kompromissi (hätäpelastus) koska vastaukset jäävät avoimiksi. Auringon saarna on rikkaan elämän runsas sato: täydellinen työ ja siitä täydellinen palkka.Auringon laki ja todellisuus ovat suoraan verrannolliset. Maa pyörii itsensä ja auringon ympäri, mutta tekee sen auringon lain alla. Aurinko on aina sama, maa vain pyörii. Todellisuus on aina tässä, vain ihminen kiertelee. Ken löytää lain, hän löytää todellisuuden.
Siinä todellisuudessa lain orjuus lakkaa, koska laki on Luojansa kädessä korkeimman hallussa - siitä vapaus lain täyttäjälle. Niin kuin maa joka radaltaan ei pääse, on lain alla ja siten laista vapaa. Aurinko on laki, todellisuus on laki; maa on vapaa, ihminen on vapaa.
USKO, LAINSANA, VAPAUS
Joka uskoo ja kastetaan, tulee onnelliseksi. (Ellei autuus ole onnea, on se tyyppinsä mukaisesti jotain hänelle parhainta mahdollista). Autuus on - tai pitäisi olla - varmuutta. Ja ellei autuus ole varmuutta, ei asianomaisella ole myöskään uskoa, sillä uskossa on turva ja turvassa on varmuus.Jos joku uskonto (annettu oppi) pystyy antamaan varmuuden johon sisältyy sisäinen onni, on se suuri lahja. Sellainen on kuin perintö jonka on saanut ilman omaa vaivannäköä, kuten sanotaankin: ei ansiosta, vaan armosta.
Mutta mikään ei ole niin yksinkertaisesti saatua kuin miltä näyttää. Hintansa on kaikella. Ilman omaa vaivannäköä saadulla lahjallakin on hintansa. Sen maksu saattaa olla niin kaukana menneisyydessä ettei sitä enää voida havainnoida, tai on olemassa myös mahdollisuus että se on edessä päin.
Annettu oppi, joka antaa varmuuden, on pelastus. Ikävä vain ettei sellaista pelastusta ole suotu kaikille. "Fasistiksi synnytään", sanoi Mussolini. Samoin on erilaisten uskontojen ja oppirakennelmien harrastajien laita. Kukin niveltäytyy tyyppinsä kaltaisiin ajatusrakennelmiin. Usko ja se mitä uskomme, ei ole omassa vallassamme. Tai jos joku yrittää uskoa jotain joka on hänen oman järkensä vastaista, hän valehtelee itselleen. Eikä sellaisia valehtelijoita ole. Voidakseen uskoa jotain oman järkensä vastaista, on järjen ensin antauduttava - lakattava toimimasta aikaisemman lainalaisuutensa mukaisesti. Sen on omaksuttava jotain uutta - jotain sellaista jolla voi sanoa järjelleen sen olevan väärässä. Oma järki on vaiennettava jollakin auktoriteetilla joka tietää asiat paremmin. Se edellyttää ettei omilla aivoilla saa ajatella. Hän joka pystyy vaientamaan omat ajatuksensa, ei ajattele enää lainkaan. Ihminen joka antaa jonkun toisen ajatella puolestaan on tietenkin uskovainen, koska uskoo sen mitä joku toinen on ajatellut.
Kristinoppi perustuu uskoon joka on luottamusta auktoriteettiin, Kristukseen, Vapahtajaan. Usko, joka on luottamusta, on juuri sitä, jossa oma viisaus on vaiennettava. Luottamuksen on tultava niin suureksi että se pystyy uskomaan suurempaansa vastoin omaa järkeään. Tällöin hänen ajatteluunsa on tullut uusi tekijä joka selittää etteivät hänen omat ajatuksensa ole minkään arvoiset. Hän on pieni, vaillinainen, epäkypsä, jonka aivot ovat kehittymättömät ja sen johdosta ajattelevat virheellisesti. Kristus on suuri ja vain Häneen luottaen on pelastus mahdollista. "Sinä uskot kun näet, mutta autuaita ovat jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat". Sellainen usko on luottamuksen synnyttämää varmuutta, joka on mahdollista vain jos pystyy (kykenee) luottamaan.
Koko kristinopin sisäisyyteen pääsemisen pulma onkin siinä, mikä on se voima, mahti, ylivalta tai viisaus joka kykenee avaamaan sellaisen luottamuksen joka johtaa uskoon, Siinä tulemme jälleen Mussolinin nerokkaaseen väittämään "fasistiksi synnytään'', joka sisältää sen tosiasian ettei myöskään uskoa ja luottamusta voida saavuttaa ellei siihen ole synnynnäisiä taipumuksia.
Sitten tulemme niin sanottuun "tuomastilaan". Tutkikaamme lähemmin ihmista joka etsii totuutta, mutta uskoo siihen vasta löydettyään sen. Tuomas-ihminen on aistimienvarainen. Hänen tiensä on useimmiten pitkä ja vaivalloinen, sillä totuuden etsijänä on realisti aina kuin varjona totuutensa edessä. Hän seisoo siinä eikä näe vaikka kuulee ja tuntee. Hänelle näytetään ja todistellaan, mutta "ne eivät koske häntä itseään" ja siksi hän epäilee. "Totuus on, hän sanoo, "totuutta vain todettavassa todellisuudessa, jolla hän tarkoittaa myös sitä, ettei ihmiseen voi luottaa, koska se psyykkisenä olentona saattaa olla vain itsepetoksiensa uhri. Ja niin hän seisoo siinä ja odottaa.
Tuomas-tila on etsikkoaikaa, jota voi verrata mieheen joka metsään eksyneenä etsii korkeata puuta, kunnes hänelle selvenee kaikki oppimansa tietous auringosta. Silloin hän, pilvisenäkin päivänä, osaa suunnistaa oikeaan. "Auringon lainalaisuuden" ymmärtäminen on uskon auktoriteetin ehto. Kellä sitä ymmärrystä ei ole, ei hän myöskään voi päästä tuomas-tilastaan. Sanotaan, että suunnistamisen vaisto on synnynnäistä. Keneltä se puuttuu, hänen on aina turvauduttava korkeimpaan puuhun voidakseen nähdä suunnan. Sellaisen suunnistajan on viisainta pysyä toisten joukossa, kuljettava "virran mukana", sillä muuten voi käydä niin, että tulee pimeä päivä ja kaikki metsän puut ovat tasapitkiä. Yksin kulkeminen on vaarallista, siksi hän tarvitsee oppaan, taluttajan, turvan. Voi olla ettei hän "koskaan" pysty yksin kulkemaan. Siltä varalta on olemassa kirkko, lahkot ja monen monet uskonnot.
"Tule puhtaaksi"-kehoitus tarkoittaa: tule omavaraiseksi yksinkulkijaksi niin että pimeänäkin päivänä vaistosi löytää suunnan. Kun olet oppinut "auringon lain", olet saavuttanut aistin, jota tuomas-ihminen epäilee, mutta jonka myös tuomas-ihminen kerran hyväksyy todelliseksi kunhan on itse saanut riittävästi todisteita sen aistin todellisuusarvosta.
"Autuaita ovat jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat". Se tarkoittaa: heillä on sisäinen aisti ja sen kautta varmuus. Muuten ei tosi uskoa voi syntyä. Sillä usko sellaiseen, jota järki ei voi hyväksyä, saattaa kyllä olla jonkinlaista luottamista, mutta ei uskoa. Luottamus ilman uskoa on pelonalaista, itsevarjelua, hätäturvan etsintää. Se lienee oikeutettua, mutta ei johda muuhun kuin lohtuun - toiveeseen, joka sellaisenaan ei johda todellisuuteen.
Kristinopin sisäisyyteen pääsemisessä on näin ollen kaksi peruspulmaa joiden poistaminen ulkopuolisen valistamisen avulla näyttää melko toivottomalta. Ensimmäinen pulma on luottamus ilman uskoa, ja toinen on usko ilman ymmärrystä. Ensimmäinen pulma on pahin, koska se helposti johtaa tilaan jossa ei tapahdu mitään. Toinen taas on summittainen ja monimutkaiseen aiheettomaan kärsimykseen johtava. Kirkko ja sen edustajat katselevat näitä kahta tosiasiaa, yrittäen kenties parastaan, mutta neuvottomina sanovat ettei ihminen voi enempää ellei Herra heitä armahda. Totta on ettei ihminen voi enempää kuin julistaa lain sanaa, yksilön itsensä on omasta takaa löydettävä lopullinen vastauksensa: sisäinen aistinsa.
Mutta mitä on lain sanan julistaminen? Eikö se ole enemmän tai vähemmän mielivaltaista? Eikö esimerkiksi tämä, mitä minä sanon, ole eräs näkökanta jotain toista näkökantaa vastaan, koska aina on niitä jotka ajattelevat toisin? Siten lain sana, jota me kaikki ristikkäisesti ajattelevat julistamme, on kokonaisuutena ottaen sekava vyyhti joka synnyttää sekavuutta ja ristiriitaa. Sama mielivalta sisältyy kaikkiin uskontoihin, kaikkiin filosofioihin. Baabelin kielten sekoitus vallitsee maailman kaikkien julistusten kesken. Lain sana, joka ei ole Raamatusta, on väärä; lain sana, joka ei ole Koraanista, on väärä; lain sana, joka ei ole Veedoista tai muista Intian pyhistä kirjoista, on väärää tai ainakin puutteellista jne. Julistus, joka väittää että kaikki uskonnot ovat tavallaan oikeassa, on täysin vastakkainen julistukselle joka sanoo: kaikki ovat väärässä.
Ihminen, joka kaiken tämän toteaa, kuinka hän voisi yhtyä yhdellä tavalla ajatteleviin kieltäen kaikki ne miljoonat muut jotka sattumalta ajattelevat toisin. Tai kuinka voidaan kuvitella ihmiskuntaa niin alkeelliseksi että kaikki ovat väärässä? Voiko ihminen, joka ei rakasta vain omaa pelastustaan, yhtyä yhteen totuuteen ja ajatella: muut eivät kuulu minulle? Voiko hän sanoa: minä olen kristitty, hallelujaa, muut ovat pakanoita (tuomittuja)? Raamatussa löytyy useita todisteita että niin voi tehdä, jopa että niin pitää tehdä. Samalla kun siihen kehotukseen kätkeytyy yksilöllinen pelastuksen vihje, samalla siihen sisältyy ristiriidan syy: aihe vastakkaisten totuuksien kaksintaisteluun.
Verisimpiä ovat olleet ne sodat joissa jumalat ovat taistelleet. Ja jumalat eivät ole olleet poissa mistään sodasta - eivät edes silloin kun niin sanotut pakanat ovat laajentaneet rajojaan. Lain sana on mielivaltainen, joka tarkoittaa: totuus ja kaikki totuudet ovat subjektiivisia; ne ovat aina määrätyssä suhteessa yksilöstä (yhteisöstä) aikaan ja paikkaan. Totuuden absoluuttisuus on yliaineellista, mutta aineeseen ilmentyessään se on aineen laadun kaltaista, jos niin saa sanoa. Absoluutti totuus (todellisuus) vuotaa ehdottomana niin hyville kuin huonoille mutta saa värinsä välittäjänsä laadun mukaan. Absoluuttisuus vain tässä mielessä on absoluuttinen. Muussa tapauksessa Yksi Ehdoton Korkein Totuus on yhtä kuin osatotuutta jostakin jossa on myös sen vastakohta, jolloin sana Kaikkivalta katoaa ja selitykseksi saamme sattumauskon, johon silloin sisältyy myös se mahdollisuus, että eivät ainoastaan maailmat saata hävitä, vaan myös maailmankaikkeudet sekä sen takaiset - Hän itse, joka on näytellyt ilmenevää sattumaa.
Korkein Ehdoton Rajoittumaton, ollen kaikkia äärellisyyksiä ja rajoituksia vailla, on tietenkin vapautta, mutta vapautta vain ehdolla ettei sitä vangita, rajoiteta tai pyritä valamaan joihinkin kaavoihin. Vapaus vangitsee vain rajallista rajoituksensa tähden, ei vapaata vapaudessaan. Sen tähden, kun subjekti sanelee lain sanan, johtuu se siitä että hän on vanki, sillä ei vapaalla ole lakia, (paitsi laki olla lakia vailla).
Teologinen filosofia tähdentää ihmisen valintavapautta hyvän ja pahan - elämän ja kuoleman välillä. Ihmisellä on se vapaus, ja vieläpä voidaan sanoa, että ihminen on käyttänyt vapauttaan jopa siten ettei hänen vapautensa ole ollut sidottu edes laki olla lakia vailla. Siten hänestä on tullut lainalainen. Ihminen ja Korkein Ehdoton absoluutti eroavat nyt toisistaan siinä, että Korkein Ehdoton on laki olla lakia vailla, mutta ihminen on vapaa olemaan vailla myös lakia vailla olevasta laista.
Tällä tavalla ihminen, tultuaan persoonalliseksi yksilöksi, on vetänyt itselleen täyden vastuun itsestään. Hän on yksilönä sitä miten hän toimii. Niittää sitä mitä kylvää. Hänen vapautensa olla vapaa on mittaamaton, koska hänellä on vapaus myös vangita itsensä. "Hän on yksi meistä, koska tietää hyvän ja pahan", sanoi Jumala. Mutta ettei hän söisi myös elämän puusta ja eläisi iankaikkisesti, ajoi Jumala hänet kärsimyksiin - vastuuseen ja lainalaisuuden vaivaan. Sillä mitä hyötyä on hyvän ja pahan tiedosta ellei tiedä niiden lainalaisuudesta? Hyvän ja pahan tiedon lainalaisuus on se koulu jossa henki kerran vapautuu sielun orjuutuksesta ja yhtyy jälleen Isän absoluuttiin vapauteen. Se tapahtuu silloin ja sinä hetkenä kun ihminen "sattumalta" unohtaa huomisen päivän - tulevaisuuden - päämäärän - tavoitteen jonka pettynyt sielu on hänelle sanellut. Sinä hetkenä illuusiot paljastuvat ja todellisuus näyttäytyy koko laajuudessaan. Silloin hän tietää kaiken sen josta toivoen unelmoi silloin kun tavoitteli ihanteittensa päämäärää. Korkein Ehdoton, joka on vapautta ehdolla ettei sido itseään, on selkeyttä jossa unelmat sortuvat, ihanteet haihtuvat ja käsitteiden tilalle tulee tieto - sellainen tieto joka ylittää kaiken kirjaviisauden, kaiken uskomuksen, ja sen "uskon" joka olosuhteistetulla suggestiolla on luottamuksen avulla synnytetty. Ihmisyksilö uskoo nyt Yhteen Ainoaan Ehdottomaan, mutta ei kuten poika isäänsä, vaan niin kuin sellainen joka on yhtä Hänen kanssaan. Sillä vapaa on yhtä vapauden kanssa.
Kun ihminen on vapaa, on hän vapaa myös lain sanasta. Häntä ei enää sido hyvä eikä paha, ei oikea tai väärä. Hän sallii kaikille omansa, niin hyville kuin huonoille. Hänen mielestään vapaus on vastaus kaikkiin kysymyksiin. Se on se joka riisuu aseet aseellisilta ja sanat sanallisilta, koska ase, joka lyö vapautta, lyö itseään, ja sana, joka solvaa solvautumatonta, jää tyhjään kaikumaan ja tavoittaa vain solvaajan itsensä. Siten lain laatijat joutuvat itse säädöksiensä kahleisiin, ja miekka omaan miekkaansa hukkuu.
Lain sana menettää merkityksensä kun laki on täytetty. Toisin sanoen, kun on tullut todistetuksi, että vain laki olla lakia vailla on korkein laki, koska vain siinä laissa on todellinen vapaus.
TAHDOSTAMME RIIPPUMATON RAUHANEN
Käsitykseni mukaan mikään inspiraatio, innoitus, oivallus ei ole mahdollista ilman jonkinlaista rauhasta tai elintä joka välittää tietoisuuteemme asioita jotka tietoisuuden takaisista aavistuksista muuntuvat intuitiivisiksi oivalluksiksi ja pyrkivät päivätajuntaan.Tämä rauhanen elää tahdostamme riippumatonta omaa elämäänsä. Se antaa olemassaolostaan ilmauksia sikäli kuin yksilö vapautuu niistä inhimillisen elämän tavanomaisista pyyteistään joilla hän puolustaa jokapäiväista elämäänsä. Näyttää siltä, että ihminen fyysisine tarpeineen ja ihminen henkisenä olentona olisivat kuin kaksi eri persoonaa. Tämä kahtiajakaminen on syytä tehdä koska selvästi on todettavissa ettei läheskään kaikilla ihmisillä ole mitään yhteyttä henkiseen persoonaansa. Mitä mustempi aineellisuus vallitsee ihmisen ajatuselämää, sitä pimeämpi tyhjyys näyttää olevan hänen "henkisessä solustossaan". Kuitenkaan se ei todista sitä etteikö "henkinen solusto"' hänessä olisi toiminnassa. Hän vain ei ole siitä tietoinen. Hän toimii kuin omasta tahdostaan, vain pyyteittensä ohjaamana, ja uskoo olevansa oma herransa. Henkinen solusto ei ilmaise itseään, ja siksi hän toimii aineellisten arvojen mukaan. Mitä voimakkaammin hän toimii ruumisvaraisesti, pyyteen ja järjen sanelun alaisesti, sitä pikemmin hän palaa loppuun ja joutuu kaaokseen, ristiriitaan ja kenties tuhon partaalle. Ja ellei ennen, niin tuhon partaalla hän joutuu "maailmansa loppuun", tuomiokauteen jossa järki (se sama järki joka johti harhaan) sanelee hänelle erehdyksensä. Henki, joka on pysynyt piilossa, paljastuu nyt kokemuksen tuoman järjen sanelussa. Viisas huomaa virheensä ja alkaa pyrkiä etsimään uutta hallitsijaa. Ja sikäli kuin hän niin tekee, alkaa henki (inspiraatio) antaa opastusta. Siten vähin erin hän oppii huomaamaan kaksinaisuutensa ja lopulta hänen intuitionsa on hänen uusi herransa.
Ihmisruumiin mekanismi on siten konstruoitu, että sen kaikki elimet toimivat yhden saman alkuvoiman - elämänidean - sen suunnitelman mukaisesti joka on kunkin yksilön sisäisin paras mahdollinen. Tästä johtuu että helposti käsitämme väärin lähimmäistemme toiminnot. Se mikä on hyvää toimintoa toisille, saattaa olla vahingollista joillekin toisille. Se sisäisin, joka tietoisesta tahdostamme riippumatta teettää meillä tekoja jotka näyttävät vahingollisilta, on tarkalleen ottanut huomioon seikkoja jotka useimmiten menevät yli ymmärryksemme.
Jossain määrin on tunnettua, että umpirauhaset erittävät aineita , jotka ovat milloin terveyttä, milloin sairautta aiheuttavia. Mutta lääketiede tuskin tuntee menetelmiä (tai tuntee puutteellisesti) joilla umpirauhastoimintoihin voitaisiin vaikuttaa pätevästi puoleen taikka toiseen. Tahdosta riippumaton elimistömme ei salli meidän puuttua asioiden kulkuun jotka eivät kuulu epäkypsille ihmisille. Se keskuselin, joka kantaa vastuun kohtalosta, se lähettää ne aineet vereen jotka kiihoittavat meidät tekemään pyyteittemme tekoja kohtalomme täyttämiseksi. Täten henki, alkuidea meissä, toimii silloinkin kun olemme sen olemassaolosta täysin tietämättömiä. Kohtalo, karma, mitä se muuta on kuin toimintojemme tulosta. Se on sitä määräytyneenä meihin jo ennen tätä syntymäämme ja myös toimintojemme jokapäiväisen toteuttamisemme kautta. Ihminen toimii kuin omasta takaa, ja kuitenkin hän toimii vain sisäisten virtauksiensa alaisesti. Hän uskoo itseensä - pyyteisiinsä - kunnes ne ovat johtaneet hänet umpikujaan.
Keskuselin - tahdostamme riippumaton rauhanen, joka on tehnyt työtä tuhotakseen pyyteellisen tahtomme on sinä päivänä ja siitä hetkestä lähtien muuttanut toimintatapansa kun pyyteellisyys pysähtyy, tai kun se todellinen minä astuu ulos kotelostaan vapauteen, välittömyyteen jossa se ei enää mittaa ansioitaan, tuloksiaan, saavutuksiaan. Silloin minä ei enää ole se joka tahtoo, vaan se joka välittää tahtojaa. Minä intoutuu, alkaa mieltyä asioihin jotka ovat hänen fyysisten tarpeittensa ulkopuolella: kauneus, taide, filosofia, uskonto jne. Minä on subjekti kuuntelija, inspiraation vastaanottaja, ilmentäjä ja luoja. Silloin tahdostamme riippumaton rauhanen alkaa erittää aineita jotka saattavat muuttaa koko persoonallisuutemme. Ainakin se antaa meille uudet tavoitteet, henkisemmät pyrinnöt ja sen tien parhaimman, lopullisimman mitä on suotu saavuttaa.
Kehitys, josta niin paljon on puhuttu, on juuri sitä joka tapahtuu minän suhtautumisessa sisäiseen. Minä ei pysty arvostelemaan itseään niin kauan kuin se on epäkypsä. Ja kypsyyttään se ei voi saavuttaa ennen kuin on joutunut itsensä kanssa ristiriitaan. Vaikeudet tulevat ensin ulkomaailmasta, lähinnä olevista lähimmäisistä ja sitten kauempaa, yhteiskunnasta ja lopulta abstrakteista filosofioista, kunnes ne kääntyvät itsesyytöksiksi ja sen tien itsensä kaksinaisuuden havainnoksi. Ei ole ihme, että yleisin, helposti vaikuttava lause "ihminen ei yksin jaksa ellei Herra armahda", on eräs pätevin ilmaisu joka psykologisena oivalluksena iskeytyy ihmiseen määrätyssä itsesyytöksen kehitysvaiheessa. Antautuminen Jumalalle, Jeesukselle tai mille hyvänsä on kirjaimellisesti ottaen itsestään (harhaanjoutuneesta minäisyydestään) luopumista tai luopumisyritystä. Siinä tilassa (jos pyrintö on aito) ihminen saattaa saada inspiraatioita, "johdatuksia", kuten uskovaiset sanovatkin. "Johdatus tulee ylhäältä", on tavallaan oikein oivallettu, sillä se ei tule minän pyyteestä, vaan kokonaispsyyken oivalluksesta. (Kokonaispsyykeen sisältyy kokemusperä ja niinollen yksilön enemmän tai vähemmän kehittynyt intelligenssi). Todellisuudessa koko prosessi on vain fysikaalinen reaktio joka syntyy sielullisista pettymyksistä. Itsekkäiden tavoitteiden epäonnistumisesta johtuva itsesyytös synnyttää minänsä arvostelua ja sen kautta nöyrää mieltä, joka ei voi olla vaikuttamatta niihin rauhasiin jotka toimivat tietoisen tahtomme tuolla puolen. Silloin avautuvat ne elimet tietoisuutemme käytettäviksi kun on tullut todistetuksi, että pyyde on löytänyt sisäisen suuntiman. Tahtoluonnostamme piittaamaton rauhanen ilmaisee itsensä innoituksena vain siinä tapauksessa jos minä on yhtynyt henkeen, "tullut hengestä täytetyksi" kuten sanotaan. Siinä tilassa minä on tavallaan kuin kuollut tai siirtynyt sivuun. Silloin tahtoluontomme takainen tietous puhuu ja antaa ohjeensa.
Tämä minän itseänsä etsivä (=tutkiva) prosessi on kehitystä. Mutta on virheellistä käsittää se - tai sanoa sitä henkiseksi tai, vielä pahempi, hengen kehitykseksi. Henki on aina sama, vain käyttöväline valmistuu. Niinkuin sähkövoiman hyväksikäyttö edellyttää sellaista koneistoa jonka laatuiseen käyttöön sitä tarvitaan, samoin hengen ilmentyminen on sen laadun kaltainen minkälainen on vastaanottaja. Tästä johtuu, että maanpäällä on niin kirjava määrä jumalia, koska kussakin kehitysasteessa psyykkisen laatunsa alaisesti ihmiset itse ovat luoneet heille senhetkisten tarpeittensa mukaiset jumalansa. Vastaanottaja, jonka tietoisuuteen henki virtaa, on näinollen varma totuudestaan, koska se joka hänessä puhuu, ei ole "häntä itseään", kuten hän sanookin, vaan se on antautuneen minän, tahtoluontomme takaisen tietouden sanelua senhetkisistä tarpeistaan.
Tahtoluontomme takainen tietous, joka toimii kohtalomme valvojana, on koostunut kaikesta siitä mitä olemme elämästä oppineet (sekä kenties siitä mitä syyruumis on säilyttänyt lukuisista aikaisemmista ruumistuksistaan). Koostunut tietous on henkisyyttä, kokemusperää, vertailukohteita. Tahtoluontomme takainen tietous on yksilöityneen itsen tietoutta. Kenties voimme sanoa jumal'itsen, henki-itsen, monadin tai minkä hyvänsä sen alkuhiukkasen joka on ei-olevaisen vastakohtatilassa. Se mikä on, on olemista, ja kaikki oleminen on yksilöitynyttä. Se on sitä silloinkin kun kysymys on jostakin kollektiivisesta paljoudesta, kuten kosmos - maailma, maailmankaikkeus. Oleminen, jota siis ei voi olla olemassa ilman yksilöitymistä, on jokahetkistä tietoutta olemisestaan silloinkin
kun se kuuluu johonkin kollektiiviseen yhteistalouteen, (johon kaikki oliot kuuluvat). Olla lain alla tai laista vapaa ei muuta yksilöityneen tietoisuutta olemisestaan. Niinpä minän takainen yksilöitynyt itse on joka hetki tietoinen myös kaikista niistä tarpeistaan joita se hankkii itselleen minäisyyden välityksellä. Minä, joka on ruumiin vanki, on samalla myös itsen orja, käskyläinen, vaikkakin epäsuoralla tavalla, ruumiin välityksellä (koska itse hallitsee minää tahtoluontomme takaisella rauhastoiminnolla). Niin kauan kuin tämä minän orjuus jatkuu, niin kauan ihminen on lain alla, tekojensa seurausten alainen. Kun ihminen luopuu minäisyydestään kytkeytyy tahtoluonnon takainen suoraan yhteyteen päivätajunnan kanssa ja alkaa korjata niitä vioittumia joita, ei ainoastaan tunneluonto, vaan myös ruumis on saanut minän virheellisellä hallituskaudella. Psykoterapia, joka Freudin ansiosta tuntee "tiedottoman tajunnan", pystyy nykyään nerokkaan psykiatrin avulla parantamaan kenties hyvinkin vaikeita tapauksia, jotka juontuvat tämän elämän aikana syntyneistä komplekseista tai estoista. Mutta en usko aivan mahdottomaksi parannusmenetelmää joka pystyisi poistamaan myös moniaita karmallisiakin estymiä, jos psykiatrilla olisi riittävä keino todistaakseen minälle minän harhan. Sellaistahan väitetään jossain määrin tapahtuvan kun vedotaan omaantuntoon, joka tietenkin edellyttää synnin tuntoa, ja se taas edellyttää määrätyn opin tai filosofian joko ymmärtämistä tai omaksumista. Kuitenkin on niin, että kaikki uskonnot ovat kannettua vettä joka pysyy kaivossa vain ehdolla että sitä jatkuvasti sinne kannetaan. Minä, joka luopuu minäisyydestään sen tähden että saa sen tilalle jotain parempaa, itseasiassa rakentaa itselleen kaksoisminän. Hän luopuu tietenkin joistakin vaikuttimista, saattaapa muuttaa elämäntapansa, mutta minä hänessä elää kaksinverroin, joten yhteys tahtoluontonsa takaiseen ei hänessä voi toteutua. Sentähden on tärkeätä tulla täysin tietoiseksi siitä miksi me pyydämme totuutta, todellisuuden oivaltamisen kykyä tai niin sanottua täydellisyyttä. Ei riitä että etsimme totuutta kuin opiskelija titteliä niistä ja niistä päämäärän tavoittelun syistä. Meidän on tultava tietoisiksi mikä ja kuka meissä sitä pyytää. Kun asetamme itsellemme tämän kysymyksen, niin huomaamme, että pyytäjä on minäisyys. Minäisyys pyytää totuutta, täydellisyyttä koska se on huomannut asemansa vaaranalaisuuden. On olemassa kuoleman tuntemattomuus ja monen monet muut vaikeudet jotka saattavat yllättää tietämätöntä. Siksi se pyytää viisautta ja etsii totuutta. Mutta on muistettava, että niin kauan kun minäisyys hallitsee, on olemassa karmaa; niin kauan kun minäisyys pyytää, niin kauan pyyteemme takainen ohjaa tekojamme ruumiimme toimintojen - umpirauhasten välityksellä. Minäisyys voi päästä suuriin tuloksiin, se saattaa saavuttaa kaikki totuuden kaavat, mutta se ei voi saavuttaa sitä jota etsii.
Saattaa tuntua epäilyttävältä väittämä etteivät uskonnot pysty ihmistä ohjaamaan sille ratkaisun asteelle joka asettaa minäisyyden itsensä eteen. Käsitetään, että sikäli kuin minän hyvä pyyde nyt lainkaan on ristiriidan aiheuttaja, ovat kaikki uskonnot samaan tähtäävästi selittäneet kuinka pyyteistä on luovuttava ja tultava epäitsekkääksi, joten, jos minän pyyde on pahasta, on pyydeluonnon puhdistaminen kaikkien uskontojen peruspyrkimys, ja siten myös on mahdollista saavuttaa täydellinen epäitsekkyys ja minästään luopuminen. Tietenkään ei voi väittää etteikö minäisyydestään luopumisen mahdollisuutta olisi, koska täydellisessä pyyteettömyydessä ei minäisyyttä ole. Sisältyyhän jo yhteen lauseeseen minäisyydestään luopumisen kehoitus: "Rakastakaa Jumalaa yli kaiken!" Mutta kuinka moni käsittää tuon lauseen syvimmän tarkoituksen, koska siinä on sana "rakastakaa"? Lauseen esoteerinen sisältö tarkoittaa: arvostakaa elämän tuntematonta tarkoitusta enemmän kuin itseänne, luopukaa minäisyydestänne erään arvokkaamman hyväksi. Sen sijaan sana rakkaus kirkastaa pyyteellisen silmän ihailuun, palvontaan, ja siten se, mitä hän uhraa palvontansa kohteelle, on saanut palkkansa. Rakkaus tekee onnelliseksi, ja onnellisuus on tila jossa tapahtuu paljon hyviä asioita joita onneton ei voi saavuttaa, mutta siitä tilasta on vielä pitkä matka todelliseen Jumalan arvostamiseen johon sisältyy sekä itsensä tunteminen että todellisuus. Rakastaa tai olla onnellinen ei tietenkään ole pahasta, sillä hän joka rakastaa, tai on onnellinen, ei niitä tunteita ole voinut keinotekoisesti synnyttää, koska tosi onnen tunne, kuten rakkauskin, on tahtoluontomme takainen lahja. Mutta kysymys minäisyydestään luopumisesta ja todellisuuden löytämisestä ei ole kysymystä onnesta tai rakkaudesta.
Kaikkien uskontojen merkitys ja arvo on siinä, että ne jalostavat pyydeluontoa epäpuhtaasta puhtaaseen. Mutta kuinka sellainen jalostusprosessi voisi olla mahdollista ilman minäisyyden tehostusta? Ellei minä saa yhtään mitään, ei se lähde niin vaivalloiselle tielle kuin on "kaita polku". Minä uskoo voittoon, ikuiseen elämään ja iankaikkiseen onneen, siksi se uhraa niin paljon. Siinä uskontojen rajoitus. Samalla kun ihminen jalostuu, se jatkuvasti jää vaille sitä todellisuutta ja sitä vapautta joka sille on heti tarjona hetkellä jolla se luopuu minäisistä totuus-, taivas-, todellisuus- ynnä muista haaveistaan. Sillä totuus ei ole mitään muuta kuin todellisuustajua jossa minäisyys kuolee paremman itsen palvelukseen.
Tosin näyttää siltä, että viisainta olisi sulkea suunsa kaikesta siitä mikä koskee minää, sillä jokainen sana jonka minä vastaanottaa koituu minän tehostumiseksi. Ei ole järkevää kysyä varkaalta mihin aarre piilotetaan. Mutta se psykoterapia, joka on paljastanut estojen ja kompleksien perimmäiset syyt, se myös saattaa paljastaa varkausmaniastaan kärsivälle potilaalle maniansa syvimmät tekijät ja siten vapauttaa hänet niistä. Samoin saattaa tapahtua minäkeskeiselle minälle kun hän on saanut tietää tyhjän touhunsa turhuuden. Ja vieläpä enemmänkin. Kun minä on saanut tietää että hän on vain niiden pyyteiden kasautuma jotka ovat syntyneet tietoisen tahdon takaisissa solustoissa, ja että niitä hallitsee jokin hänelle päivätajuisesti tiedoitsematon voima, lainalaisuus, alkaa hän epäillä omaa nerouttaan, ja siten hän jo vapaaehtoisesti irroittaa sitä vipua joka lopulta avaa koko hänen sisäisen maailmansa.
Kun sanon, että minän pyyteet (siis myös minä itse) on syntynyt tietoisen tahdon takaisissa solustoissa, tarkoitan samalla sitä, että se henki, henkisyys, parempi minä, korkeampi itse tai jokin sellainen, on tarkoituksella luonut pyyteen, koska ilman sitä ei henki tietoisena pääse tunkeutumaan tälle fyysiselle tasolle. Näin ollen vain minän avulla syntyy henki fyysisesti tietoiseksi. Se tapahtuu kun minäisyys antaa inspiraatiolle elintilaa ja lopulta antautuu kokonaan korkeampansa käyttövälineeksi. Minäisyys kuolee ja itse - se tarkoittaa - tietoinen, aito vastuuntunto hallitsee. Tämä vastuuntunto on vapautta.
OIKEUS, TOTUUS JA ERÄS KOLMAS TEKIJÄ
Oikeus on totuuden suhteellinen todistusarvo. Jos jokin totuus johonkin määrättyyn aikaan ja paikkaan nähden on liian laaja, ei sellaisessa totuudessa ole oikeutta. Samoin myös jos oikeus on liian suppea johonkin totuuteen nähden, ei sellaisessa oikeudessa ole totuutta. Oikeudella ja totuudella ei ole muuta yhtymäkohtaa kuin suhteellisuus. Molemmat, vaikka edustavat lainalaisuutta, ovat henkisesti eri tasoilla: totuus on suora läpileikkaus, oikeus vain totuusleikkauksen porrastusta. Totuuteen sinänsä ei mahdu aikaa ja paikkaa, joten se ei piittaa itsensä ulkopuolella olevista seikoista, sellaisista kuin suhteellisuus tai riippuvaisuus jostakin. Siten myöskin oikeus putoaa kokonaan pois totuuden läpileikkauksesta. Tulemme siihen, että oikeus on totuutta, mutta totuus ei ole oikeutta. Täten syntyy kysymys: jos oikeus, joka on suhteessa johonkin muuhun kuin yksinomaan totuuteen on totuutta, niin eikö oikeus ole suurempi arvo kuin totuus, koska totuudessa ei ole oikeutta? Teoreettinen logiikka sanoo, että oikeuden arvo on pienempi kuin totuuden. Käytännöllinen kokemus päätyy täysin päinvastaiseen, koska käytännöllisessä elämässä on oikeuden ihminen enemmän oikeassa kuin totuuden ihminen. Kumpi on totuus? Edellä jo tuli sanotuksi että ne ovat henkisesti eri tasoilla, joten voimme vain todeta, että kysymyksessä on kaksi sellaista arvoa joita ei voi asettaa toistensa arvojärjestykseen tekemättä mielivaltaa toiselle tai toiselle.Koska kuitenkin on todettavissa kahdenlaisia ihmisiä, joista toiset pitävät kiinni totuudesta ja toiset vetoavat oikeuteen, on syytä tehdä selväksi ne tekijät, jotka ratkaisevasti erottavat nämä kaksi ihmistyyppiä toisistaan. Silloin emme voi välttää eräänlaista arvojärjestelmää jos arvostelemme totuutta ja oikeutta psykologisina ilmennyksinä. Molemmat tyypit ovat ihmisiä, joten heitä on arvosteltava ihmisinä.
Voidaksemme ymmärtää totuusihmistä joudumme tekemisiin hyvin vaikeasti selitettävän pulman kanssa. Koska totuusihmisen rajoitus on itsetuntemuksen puute joka johtuu jonkinlaisesta ihmisenä-olemisen-tajun puutteesta - synnyttää se helposti ristiriitaa ja sopeutumattomuutta ympäristönsä kanssa. Totuusihminen, koska harvoin kysyy neuvoa toisilta, vaikuttaa itsepäiseltä ja itsekeskeiseltä. Ja näyttää siltä, että juuri pahimmat ihmiset ovat niin sanottuja totuusihmisiä, niin epäloogiselta kuin se tuntuukin.
On kovin vaikeata ymmärtää, että totuus ja pahuus olisivat sama asia, mutta niin se vain on. Totuus on pahaa yhtä paljon kuin se on hyvää, sillä tosiasiassa se ei ole kumpaakaan. Totuus on totuutta kysymättä miksi. Ja koska se niin on, se synnyttää sekä pahaa että hyvää, koska se järkkymättä jää totuudeksi senkin jälkeen kun kaikki kannanotot on siitä lausuttu. Turhaa on kaikki taistelu totuuden puolesta tai sitä vastaan, se on järkkymätön. Ja ellei niin olisi, ei tosin olisi pahaa, mutta ei myöskään hyvää.
Jumala on totuus, kuten sanotaan. Ja kuinka Jumala voisi muuta ollakaan kuin totuutta? Juuri se että Jumala on totuus, on johtanut ihmisen siihen väärinkäsitykseen että totuus on yksinomaan hyvää koska Jumala joka on totuus on absoluuttisesti hyvää. Kuitenkin Vanha Raamattu todistaa, että Jumalan hyvyys - siten kuin sen ihminen käsittää - on kovin kysymyksen alaista. Jumala on totuus eli laki, jota Hän - Jumala itse pitää "hyvänä", jolla tarkoitetaan "parhaimpana". Koko käsite totuudesta muuttuu, kun pyritään ymmärtämään sen perus-sisältö, joka ei ole mitään muuta kuin laki jostakin jota ei voi mitata muilla arvoilla kuin totuudella itsellään.
Niin hyvä kuin paha totuusihminen toimii sisäisen lain sanelun mukaan. Heillä ei ole, kuten oikeuden ihmisillä, velvollisuuksia muussa mielessä kuin siinä että ne ovat tulleet välttämättömiksi. Välttämätön velvollisuus on lainalainen, ja siksi he toteuttavat sen vaikka se olisi vaikeakin. Vastaavassa tapauksessa oikeuden ihminen voi helposti keksiä uuden tulkinnan ja kiertää epämiellyttävän, vedoten suhteelliseen oikeuden tajuun.
Ero pahojen ja hyvien totuuden ihmisten välillä on vain se, että paha on huono, ja hyvä ei enää ole huono. Tämä tahtoo sanoa sitä, että hyvällä on jotain enemmän kuin pahalla. On lukemattomia tekijöitä - kuten kaikki tiedämme - mitkä ovat vaikuttaneet ja parhaillaan vaikuttavat siihen mitä kukin ihminen on. Olla totuuden tai oikeuden ihminen ei vaikuta siihen. Olla totuuden tai oikeuden ihminen on vain keino millä tavoin kukin itseänsä ilmentää.
Ne moninaiset tekijät, jotka tieteelliseltä psykologialta jäävät toistaiseksi tutkimattomiksi, aiheuttavat sen että toinen syntyy kaikilla niillä edellytyksillä jotka johtavat pahaan. Hän saattaa olla ehdoton totuuden ihminen, mutta hänen totuutensa teettää pahoja tekoja. Toinen syntyy hyväksi ja kasvaa vielä paremmaksi. Sellainen on elämän laki ja totuus.
Niin tuulesta temmatulta kuin tällainen ihmisten jaotus tuntuukin, johtuu se vain siitä, että on erittäin vaikeata todeta psykologisesti niitä perustekijöitä joilla oikeuden tai totuuden ihmiset voidaan erottaa toisistaan. Vaikeus on suurin korkeammilla sivistystasoilla, koska oikeustaju on yksinomaan sivistyksen tulosta. Kukaan sivistynyt totuuden ihminen ei voi kieltää oikeuden periaatteita. Sen tähden he käytännöllisessä toiminnassaan punnitsevat kaiken totuustahtonsa oikeuden periaatteilla. Heillä on totuus johtotähtenään, mutta punnitsevat sitä ajan, paikan ja tilanteen vaa'assa. Sen sijaan kokonaan toisin periaattein tapahtuu oikeuden ihmisten toiminnan ratkaisut. Heille totuutta sinänsä ei ole olemassakaan, Totuus on vain se tulos joka saadaan oikeuden määritelmistä. Sivistyneinä ihmisinä heille on totuutta vain ajan, paikan ja tilanteen tosiasiat. He ovat todellisuusihmisiä, ja ollen oikeudellisia, he ovat myös totuudellisia, joten tulos - kuten näyttää - on sama kuin totuuden ihmisilläkin.
Kuitenkin se perusero joka heissä on, on niin valtava, että voitaisiin hyvinkin puhua kahden eri maailman ihmisistä. Oikeuden ihmiset muodostavat varsinaisen sivistyneistömme, mutta totuuden ihmiset ovat niitä, jotka tuovat esiin kaiken sen, jota sivistyneistö tarvitsee ollakseen sivistyneitä. On väärin sanoa ettei oikeuden ihmisillä olisi luovaa henkeä, sillä oikeuden taju ei ainoastaan ole henkinen kyky, vaan henki itse - oivallus. Totuuden ihminen taas voi olla vailla henkistynyttä henkeä, mutta se on aina luontoa - luonnonlain alaisuutta. Ja ellei luonto olisi itseään Jumalaa - lakia - totuutta, ei Jumala liioin olisi luontonsa Herra. Jos siis luonto puhuu, puhuu siinä itse Jumala - totuus. Täten emme voi sille mitään, että milloin hyvänsä "luonto puhuu", on siinä aina Jumalan tarkoitusta - totuutta - ilmoitusta joka tulee kaikkein korkeimmalta.
Se teologinen kristinoppi, joka puhuu "ihminen luonnontilassa ja ihminen pelastettuna Kristuksessa", on arvokas kasvatusoppi ihmisyhteisöjä varten, mutta se on vain oppirakennelma - teologinen oikeus. Totuutta siinä on vain juuri sen verran kuin kaikessa oikeuden periaatteita toteuttamaan pyrkivässä tulkinnassa: eri kulmilta katsottuna, eri paikassa ja ajassa se muuttuu, ellei sanallisesti, niin ainakin ymmärryksellisesti. Se Kristuksen veri, joka on vuotanut nuoren teologin puolesta, ei ole sama joka on vuotanut vanhan kirkkoherran puolesta. Sanat ovat samat, mutta sisältö toinen.
Ihmisen kehitys alkeellisesta luonnontilasta korkeaan kulttuuriin, on valtavan suurenmoinen tosiasia. Ja vaikka se ei kuuluisikaan Jumalan perus-suunnitelmaan, on Hänen jotensakin vaikea kieltää sitä, tai selittää virhelaskelmaksi; sillä vaikka se olisikin virhelaskelma, olisi se silloinkin Hänen todellista olemustaan. Käytännöllisesti katsoen asia ei muutu, vaikka otammekin selitysperustaksi Lusiferin eli ensimmäisen syntiinlankeemuksen. Kulttuuri ja kehitys ovat jokatapauksessa yhtä kuin luontoa ja sen lakisiteistä muuntumista toisesta olotilasta toiseen.
Jos ihminen on muuntumislain alainen, niin se myös on kehityksen alainen. Mutta mikä se on joka kehittyy? Ei kai henki - henki joka on Jumalasta - vaan välikappale, hengen ilmennys. Siis ihmistä voi muovailla, opettaa, kasvattaa; kokemuksen tuoma oikeustajunta pystyy johtamaan ihmistä parempaan, kunnes se saattaa saavuttaa sen totuuden tason joka on yhtä perustotuuden - sen läpileikkauksen kanssa jota sanotaan jumalalliseksi totuudeksi. Tällöin lienee kysymys jostakin jota voidaan sanoa "ruumiin ylösnousemukseksi" - "lihan kirkastumiseksi" - aineenlain yhtymiseksi hengenlain kanssa. Saattaa hyvinkin olla totta se, että ihmissuku kerran saavuttaa niin sanotun täydellisyytensä, joka tapahtuu pitkien ajanjaksojen kuluessa, hitaasti jalostuvien perinnöllisyystekijöiden - (tai perinnöllisyystekijöissä piilevien mutaatiomahdollisuuksien-) ansiosta. Silloin ei enää ole "perisyntiä" - sitä joka on harhauttanut ihmisen ja johtanut pois alkuperäisesta totuudesta turvautumaan monenmoisiin eritasoisiin oikeuskäsitteisiin.
Vaikka toisaalta juuri oikeuskäsitteet palauttavat ihmiskunnan takaisin alkuperäiseen totuuteen, eivät ne voi sitä aikaansaada ilman kärsimystä, ristiriitaa ja taistelua. Niinpä kulttuurin syntyminen onkin jatkuvan ristiriidan tulosta. Oikeus ja oikeassa olevat ihmiset ovat kulttuuri-ihmisiä. Heille totuus ei ole totuutta ilman oikeutta, koska he, ollen perisynnin alaisia, ovat riippuvaisia niistä rajoituksista joita he omaavat. Siksi oikeuden ihminen, vaikka on oikeassa, ei ole koskaan totuudessa muutoin kuin suhteellisesti.
Toisin on totuusihmisen kanssa. Hän on totuudessa silloinkin kun on väärässä, sillä totuuden ihmiselle väärässä oleminen ei ole oikeuden kanssa ristiriidassa olemista, koska hänen kriteerionsa ei ole oikeus, vaan totuus. Väärässä oleminen on totuutta juuri samasta syystä josta syntiinlankeemus sai alkunsa, nimittäin vapaudesta. Koska totuus on vapautta, se on myös täynnä virheitä, mutta ei vääryyttä, kuten oikeuden vastakohta on. Totuus ja virhe ovat siten sama asia. Virhe ja totuus ja totuus virheestä tukevat toisiaan ja ovat yhtä kuin edistys - tapahtuma jossakin joka on lainalainen ja jossa totuus (parhain) aina voittaa.
Sentähden ne ihmiset jotka toimivat totuudesta, ovat virheineen totuus itse. Mutta oikeuden ihmisillä on paljon puutteita jotka suinkaan eivät ole virheitä, vaan vikoja jotka ovat syntyneet oikeudellisten tekojensa väärinkäyttämisestä. Niitä paikatessaan he joutuvat jatkuvasti korottamaan oikeusvaatimuksiaan, kunnes kiristäytyvät kokonaan oikeuksiensa umpioon.
Koska oikeus on ajan ja paikan vaarinottoa, se on jatkuvaa kompromissia - totuudesta tinkimistä. Siten tapahtuu se, että saatetaan tulla tilanteisiin joissa alkuperäisestä totuudesta ei enää ole jälkeäkään - siinä tilanteet ovat toistensa kriteerioina. Tiukasti ottaen tilanne on totuuden pahin vastakohta, ja valhe siis se jossa puhutaan tilanteen puolesta.
Täten paljastuu, ettei oikeus ole mitään muuta kuin ihmisen keksimä hätäpuolustus hetkellä jolloin on joutunut liian suuren pulman eteen ja koska ihmisen koko olemassaolo on suuri pulma, on oikeudesta tullut juridinen - oikeudellinen tiede, - yritys pelastaa ihminen liian suuren pulman vaikeuksista.
Alussa jo kävi selväksi kuinka oikeus ja totuus ovat henkisesti eri tasoilla ja ettei niitä voida asettaa toistensa arvojärjestykseen tekemättä mielivaltaa toiselle tai toiselle. Siten emme voi lähestyä arvoratkaisua kummankaan kriteeriolla. Kysymys jää pulmaksi ellemme löydä kolmatta arvosteluperustaa. Koska kolmatta arvosteluperustaa ei ole, on hyväksyttävä toinen tai toinen, tai hyljättävä molemmat.
Viimeksimainittu vaihtoehto näyttää järjettömältä, mutta loogisesti se on vaihtoehto. Jos ottaa huomioon sen, että oikeus ja totuus ovat henkisesti eri tasoilla ja ettei niiden arvoa voi suhteessa toisiinsa ratkaista, jää hylkäämisperiaate kolmanneksi arvoksi. Edelleen, jos pidämme kiinni siitä että yksi näistä kolmesta on hyväksyttävä ensimmäiseksi, niin lankeaa luonnostaan valinta viimeksimainittuun hylkäämisen periaatteeseen, koska se tulee ensiarvoiseksi jo siitä syystä, että se käytännöllisesti katsoen on ainoa ratkaisu.
Jos pidämme ratkaisua tärkeänä, on tehtävä valinta. Ellei, on omaksuttava jompi kumpi ensimmäisistä ilman valintaa. Silloin jäämme siihen luonnontilaan jossa olemme olleet luontomme pakosta. Molemmissa tapauksissa olemme uskovaisia, koska kummassakaan tapauksessa meillä ei ole todisteita. Oikeuden ihminen on oikeassa hyvän ja pahan määrittelijänä, ja totuuden ihminen totuudessaan on varma omasta totuudestaan. Oikeuden ihminen materialistina jatkaa maallista oikeudenkäyntiään, ja idealistina ilmoitusopin määrittelemän hyvän ja pahan moralistina; totuuden ihminen materialistina jatkaa yhteiskuntauudistajana, ja idealistina tinkimättömänä uskon julistajana. Niin säilyy ja jatkuu vanha maailma, jossa vastakkaiset ajatukset leikkaavat toisiaan ja synnyttävät uudestaan ja uudestaan uusiutuvia oikeustaisteluita.
Oikeuden ja totuuden ihmiset ovat siis saman arvoiset. He työskentelevät eri tasojen periaatteilla, mutta molemmissa tapauksissa heidän työmenetelmänsä ovat itsepuolustusta. He tahtovat turvata olemassaolonsa: toiset vaatien oikeutta, toiset totuutta. Molemmissa tapauksissa heidän työkenttänsä muodostuu taistelutantereeksi toinen toisiansa vastaan. Todellisuudessa heidän taistelunsa on taistelua itseänsä vastaan, mutta sitä he eivät huomaa, koska syyllinen näyttää aina olevan heidän itsensä ulkopuolella.
Kokonaan päinvastaiseksi muodostuu olemisen taistelu kolmannen arvon, hylkäämisperiaatteen ihmiselle. Hän, hyljätessään kaksi ensimmäistä arvoa, on tehnyt tietoisen valinnan arvoja vastaan. Mutta on otettava huomioon, ettei kukaan inhimillinen olento (ja ehkäpä ei mikään olio koko maailmankaikkeudessa) pysty hylkäämään arvoja ellei ole asettaa mitään tilalle. Niinpä kolmas vaihtoehto, arvojen hylkääminen, muodostuu arvoksi valinnan tekijälle. Koska kolmaskin vaihtoehto on loppujen lopuksi arvo, se on totuus sekin, tai oikeus tavallaan. Mutta koska se on valinta, joka edellisiin nähden on yhtä kuin nimetön, se on oikeutta ja totuutta hyväksymätön oikeus ja totuus, miten halutaan se tulkita. Todellisuudessa se on omaksujalleen arvo olla arvoja vailla, siis laki olla lakeja vailla.
Mikä laki tahansa ja tässä tapauksessa laki olla lakeja vailla on lainalaisuutta eli lain alla olemista. Jos on lain alla, on samalla myös lain täyttäjä. Jos täyttää lain, niin silloin myös on asettanut ehdot itselleen. Jos on ehdot, on myös yhtä kuin kurin alainen. Kaikessa kurinalaisuudessa on moraali. Joten laki olla lakeja vailla on sellaista moraalia joka ei kysy mitä moraali on tai mitä siitä hyötyy ollakseen moraalinen.
Tämä kolmas tekijä, päinvastoin kuin kaksi edellistä, asettaa kaiken vastuun itselleen. Se asettaa yksilön seisomaan yksin, omilla henkisillä voimillaan. Se kysyy tosin paljon, mutta antaa satakertaisesti sillä jo itse ratkaisu on sellainen että se avaa kuin uudet silmät. Maailma ja koko maailmankaikkeus tulee todelliseksi. Tässä ja nyt alkaa uusi elämä, uusi vapaus joka ei ole riippuvainen toisten asettamista, orjuuttavista säännöistä ja säädöksistä.
Albert Einstein on puhunut "kosmillisesta uskonnosta", joka hänen mukaansa on tieteeseen perustuvaa totuudellisuuden hengen ilmausta. Hän perustelee ihmissuvun uskonnollisen elämän kolmeen asteeseen: Primitiivisen alkeelliseen pelon uskontoon, sosiaalisen elämän käyttäytymis-sääntöjen eli moraalisten kieltojen ja käskyjen uskontoon, ja lopuksi kosmillisen tieteen uskontoon.
Tänä päivänä ei enää tarvitse olla joku matemaatikko Einstein ymmärtääkseen hänen kuvailemaansa kosmillisen uskonnon sisäistä merkitystä. Siihen ei tarvita kuin sen verran valistunutta ajattelua, että osaa havaita tämän hetken henkisen ja aineellisen kriisin oivaltaakseen, että kriisien perisyiden täytyy johtua perusarvoista jotka ovat loppuunkulutetut.
Ellei kolmatta arvoa oivalleta elinvoimaksi, ei mikään muutu. Ellei tieteeseen perustuva ajattelu pysty luomaan todellisuutta ilman ideologioita, ilman ennalta "ilmoitettuja" totuuksia, ei ihminen koskaan löydä todellista itseään, vaan tulee jatkuvasti olemaan kaikenlaisten valtataistelijain välikappaleena, milloin ampujana, milloin ammuttavana.
Kysymys siitä mitä tapahtuu ihmiselle joka on tehnyt kolmannen arvon valinnan ja mitä seuraamuksia siitä voi olla yhteiskunnallisesti, sanottakoon tässä yhteydessä vain lyhyesti:
Ihminen joka on valinnut ainoaksi elämänsä arvoksi lain olla lakeja vailla, on tässä valinnassaan samalla tehnyt sisäisen sopimuksen olla puuttumatta toisten asioihin. Koska toisten asioihin puuttumattomuus on sekä hyvän että pahan vastustamattomuutta, se on myös itsensä puolustamattomuutta. Ihminen joka on aseeton, on tietysti kaikelle vaaralle altis. Mutta se riski joka sitä seuraa, on osattava asettaa sen riskin asemaan joka on jokatapauksessa oleva jokaisen osana joka on syntynyt. Kuolema, häviö, kohtalonisku on ollut aina olemassa, joten kuinka se voisi olla pahempi uudessa suhtautumistavassa kuin vanhassakaan. Mitä tulee siihen käsitykseen että elämä on taistelua (joka ei taistele etujensa puolesta, tulee menehtymään) on juuri se lause jolla tätä vanhan käsityksen maailmaa pidetään yllä. Aikamme yhteiskunta on koostunut tuosta metsäläisten filosofiasta, mutta on yhtä vähän totta kuin se diktaattorin teoria, että emme me teitä vihaa, mutta meidän elintilamme edellyttää että teidän on kuoltava. Tuo käsitys poliittisena iskulauseena on jo todistettu tuhoksi tekijälle itselleen, kuinka se edes lievennetyssä muodossa voisi koskaan tuoda sopusointua koko ihmiskuntaa ajatellen? Ellei maailma noista taistelun aatteistaan luovu, se ei voi välttää lopullista tuhoutumistaan. Ja ellei ennen niin suurimman tuhon partaalla sen on pysähdyttävä ja omaksuttava uusi: kaiken vanhan filosofiansa vastainen - taistelusta luopumisen aate.
TAISTELUSTA LUOPUMISEN AATE
Taistelu hyvyyden puolesta pahaa vastaan on jokaisen ihmisen alitajuinen unelma. Se on kaiken inhimillisen elämän a. Ja kenties se on se joka on koko olemassaolon perus-syy. Jonkin, meille tuntemattomassa tilassa olevan olion pyrkiminen tunnettuun, on ehkä ilmiömaailman syntymisen seurausilmiö. Mutta se tuntematon, jota Jumalaksi sanotaan, on salaisuus, jonka voi vain elää mutta ei käsittää, ei ainakaan ihmisen aivoilla. Jos uskonkappaleena minulta kysytään, olen valmis vastaamaan etten usko Jumalan tuntevan itseään sen enempää kuin me ihmiset tunnemme itseämme. Me olemme mysteeri-ilmiö itsellemme, niin myös Jumala kaikkiallisessa valtavuudessaan on valtavuutensa mysteeri.Ihmisen taistelu hyvyyden puolesta pahaa vastaan - oli se tietoista tai tiedotonta - perustuu itsesäilytysvaistoon. Se on siis perusvietti (perustoiminto), joka sellaisenaan tuskin on määriteltävissä sen paremmin hyväksi kuin pahaksikaan. Pulmaksi, ja siten hyvän ja pahan määrittelyn alaiseksi se muodostuu vasta silloin kun tekojansa tarkkaileva tietoisuus alkaa arvostella itseään ja muita (ympäristöään). Silloin itsesäilytyksestä tulee itsepuolustus - tietoinen taisteluasenne ulkopuolella olevaa pahaa vastaan. Itsepuolustus ei enää tee niitä tyhmyyksiä joita se tekee eläinasteella olevan itsesäilytysvaiston tasolla, kuten esimerkiksi pieni koira joka itsesäilytystaiston ajamana hyökkää suuren koiran kimppuun, vaan itsepuolustus suuntaa harkintaan ja etsii keinoja, ei ainoastaan itsepuolustukselle, vaan myös sen jatkuvalle onnistumiselle. Siten syntyy tietoinen minätoiminto ja taistelun suunnitelma jatkuvaan voittamisen mahdollisuuteen. Itsesäilytysvaistosta on tässä kehitysvaiheessa muodostunut pätevä ase kaikkea pahaa s.o. häviötä vastaan. Äly, joka kaikesta päättäen (kokemuksen tuloksena) syntyy ensin, herättää minän tietoisuuden kun on tullut todistetuksi että älylliset keinot ovat voittoa tuottavia. (Äly on luonnon toiminnan synnyttämä tuote - se on tapahtumaketjun tarkkaaja ja mittaaja, siten kehityksen tulos. Mutta perusolemukseltaan äly on jotain joka on itsestään olevaa - sellaista kuin voima ja liikunta, jotka sisältyvät toisiinsa muodostaen kolminaisen mysteerin, alkuperäisen tuntemattoman. Niinkuin voima ja liikunta ovat toistensa seuraus-ilmiöitä, on äly niiden rytmi - viisaus).
Kun minän tietoisuus on syntynyt, ja tuo kuuluisa lause "minä olen" on tullut todellisuudeksi, silloin olemisella on kokonaan toinen merkitys kuin aikaisemmin. Tämä "minä olen tässä" on jotain sellaista jota ei voi olla muualla. Siispä minä olen jotain ainutlaatuista, sillä jos minä lakkaan olemasta tässä ja nyt, ei minua sen jälkeen enää voi olla olemassa. Joten, kun minän tietoisuus on keksinyt älyn suurenmoisen arvon, ja alkanut käyttämään sitä hyväkseen, on myös samalla syntynyt sen tyhmyys ja sen mukana karma. (Vertaa älyn perusrytmiin joka on viisaus). Minä ja minän äly ovat rajallisuutta, rajoitusta, mutta kieltämättä tietoisuutta. "Minä olen" on realiteetti, todellisuus jota ei voi tehdä tyhjäksi (olemattomaksi). Jos kerran tällainen tila (ja koska tällainen tila) on syntynyt, emme me voi sitä kieltää tai tehdä olemattomaksi, sillä se ei enää ole meidän vallassamme. Me olemme Se - se tila olemme me jota sanomme minäksemme. Minästään luopuminen tai poistuminen on mahdotonta ja luonnon vastaista. Me olemme tulleet ja olemme, emmekä enää voi paeta itseämme. Ainoa mitä voimme on alistuminen luonnon tosiasian edessä - antautuminen. Kun se antautuminen tapahtuu, tapahtuu minän luopuminen itsensä palvelijaksi. Minä liittyy alkuperäiseen tilaansa ja lakkaa ihmettelemästä s.o. lakkaa taistelemasta olemisensa tärkeyden puolesta. Minä ei kuole, vain minäisyys lakkaa, ja tila jonka minä loi jatkuu edelleen.
Minän pulmasta ja sen aiheuttamasta vankeudesta pääsemiseksi voidaan kehitellä loppumattomasti teorioita, jotka kuitenkin helposti muodostuvat vain minäisyyden tehostumiseksi. Sillä niin kauan kuin minä etsii itsestään irti pääsyä, se etsii päinvastoin sellaista valtaa jonka voimalla (keinolla) se saisi elää ikuisesti. Iankaikkinen elämä onkin sen vuoksi kaikkien uskontojen ydin, - ja se lienee tuntemattoman Jumalankin perus ja pohja. Mutta milloin minän tietoisuus on iankaikkinen ja mikä siinä mahdollisesti on sitä jonka täytyy pudota pois ollakseen iankaikkinen, on se pulma joka tekee vaikeaksi tosi todellisuuden oivaltamisen. Sentähden koetetaan sitä selittää sanoilla epäitsekkyys, pyyteettömyys, itsensä unohtaminen ja minästään luopuminen. Todellisuuden tila on nirvaaninen, joka on ja ei ole tietoisuutta, niinkin selitetään. Mutta mielestäni sen myös voi selittää seuraavasti: Se on tila joka syntyy kun ei enää pidä sen syntymistä tärkeänä - se on se joka jää jäljelle kun kaikki muut yritykset ovat pettäneet. Tässä tulemme väkisin siihen: Tosi todellisuus alkaa kun kaikki taistelu sen tilan saavuttamiseksi on laannut. Kun olemme lakanneet tietoisen taistelun olemassaolemisemme puolesta, siten syntyy taistelusta luopumisen aate - laki joka ei siedä muita lakeja - arvo joka on kaikkien arvojen yläpuolella.
Ja lopuksi: todellisuus ei ole saavutettavissa minästä luopumisella, vaan minän kirkastumisella, käyttääkseni runollista sanontaa. Sillä minästään ei kukaan pysty luopumaan, vaikka sitä sanontaa on käytetty kirkastus-sanan realistisempana selitteenä. Sen sijaan koko minän pulma häviää kun oivaltaa taistelusta luopumisen aatteen sisäisen merkityksen. Ja sen oivalluksen voi yksinkertaisinkin saavuttaa jos oppii ymmärtämään mitä on laki olla lakia vailla.
LAKI OLLA LAKIA VAILLA
Lakipitoisesti olla lakia vailla on vapautta, Muunlaista vapautta ei ole. Ihminen, joka uskoi voivansa olla vapaa myös lakipitoisesti lakia vailla olevasta laista, erehtyi. Hän rikkoi ainoan mahdollisen vapauden lain, ja joutui lain orjaksi. Minäisyys, joka uskoi kuolemattomuuteen, teki siten sopimuksen kuoleman kanssa. Sinä päivänä, jona tulet tietämään hyvän ja pahan, on sinun kuolemalla kuoltava. Sinä päivänä, jona lankeat epätodellisuuteen, olet epätodellisuuden lain orja ja alainen, sillä hyvä ja paha, yö ja päivä, aika ja ajaton, ovat iankaikkisuuslain vastaisia, koska ne, ollen epätodellisia, ovat olemassa vain omien mittainsa rajoissa. Siten "tämä päivä", aikajakso jota elät hyvän ja pahan määrittelemällä tavalla, on sinun kuolinpäiväsi."Joka elämänsä löytää, hän kadottaa sen, ja joka sen kadottaa hän sen löytää".
Kuinka muuten voisi ollakaan, koska kysymys on siitä joka on tulosta jostakin eikä siitä jonka avulla jotain saadaan. Ei janoiselle astia ole tärkein, vaan vesi. Samoin oleellisempaa on elämä kuin se jonka välityksellä elämä tapahtuu. Sillä ihminen on astia, elämä on vesi, joten vesi on syy, astia vain sen seuraus.
Jos elämä olisi vain kuoleman vaihtoehto, kuten se minäisyyden kannalta näyttää olevan (eletään, kuollaan; ollaan ja lakataan olemasta), olisi minäisyys ja pyyde ainoa todellinen ja ainoa todellisuuden mittaaja. Silloin - niin toivotonta kuin se onkin - olisi ymmärrettävää miksi minä niin intohimoisesti tahtoo elää myös kuoleman jälkeen. Yksinkertaisinkin vaistoaa häviönsä, ja siksi se pelkää kuolemaa, siksi se, koska vaistoaa myös erehdyksensä, on keksinyt kaikenlaisia kehitysjärjestelmiä joiden toteuttamisessa se uskoo saavansa pidentää elämäänsä. Kuitenkin on niin, ettei minäisyyden todellisuus ole edes todellisuutta, vaan eräänlaista varjoelämää todellisuudessa. Siinä todellisuudessa, jossa ei ole mitään vaihtoehtoja, on vain elämä, vain oleminen, vain se, joka tekee mahdolliseksi kaiken, myös sen, josta minäisyys saa harhansa kuvitella itseään kuolemattomaksi. Siinä todellisuudessa jossa KAIKKI TAPAHTUU (kuten myös kuolema elämän vaihtoehtona), ei voi olla sitä kuolemaa, jota minäisyys pelkää ja jota sen on aiheellistakin pelätä. Siinä todellisuudessa, jossa ei ole mitään vaihtoehtoja, ja jossa on laki olla lakia vailla, on vastuuntunto vapaudesta, vastuuntunto siitä ettei sido itseään sellaisiin vapauksiin jotka johtavat orjuuteen, harhaan, minään ja kuolemaan. Siten jokainen, joka elää todellisuudessa, on myös vastuullinen todellisuudestaan siten ettei häntä voida asettaa niiden joukkoon jotka muodostavat sen rappiomaailman joiden tähden on olemassa vankeus, orjuus, moraali tai moraalittomuus. Olla lainalaisesti lakeja vailla, on sitä "vallankumouksellisuutta" joka luo järjestystä, rauhaa, onnea ja sitä vapautta jossa ei ole toisinajattelevien synnyttämää ristiriitaa eikä heidän oikeuksiaan
Vapaus olla lainalaisesti lakia vailla on ehto astuakseen siihen sisälle joka on kaiken ratkaisu, täyttymys, todellisuus.
LOPPULAUSE
Subjektiivisuus, totuudellisuus, aitous ovat mielestäni ne voimatekijät, joita ilman ei todellisuutta voida ymmärtää. Sen tähden on tärkeätä kiinnittää huomiota niihin epäolennaisiin seikkoihin, jotka ovat vääristäneet ihmisluontoa pois aitoudesta ja siten myös siitä totuudesta, joka on psyykillisen edistyksen ehdoton edellytys.Jos keinot ovat tulleet tärkeämmiksi kuin sisältö, ei pidä ihmetellä, ettei lopulta ole sisältöä lainkaan. Jos arvot ovat inflaatiossa, johtuu se siitä, että arvot ovat menettäneet voimansa. Ihanteilla, joita on käytetty kokonaan toisiin tarkoituksiin kuin mitä ne luontonsa puolesta ovat, ei voi olla merkitystä sen jälkeen kun ne ovat tuottaneet vain lisääntyvää ristiriitaa ja kärsimystä. Toivoton huuto ihanteitten puolesta yhä kasvavaa ihanteettomuutta vastaan on niiden hätää, jotka itse ovat ihanteiden inflaation aiheuttaneet. Kannettu vesi on kuivuvaa vettä. Sellainen ei ole ikuista. Sadat ja tuhannet "Kristukset" kutsuvat puoleensa, unohtaen ennustuksen toisen tulemisen ajoista: "Täällä, täällä... mutta minä sanon teille: älkää menkö..." Kehoitusta "tehkää parannus" on huudettu Jeremiaan ajoista asti, mutta sillä ei koskaan ole ollut muuta merkitystä kuin se psykologinen merkitys, joka on herättänyt pyyteellisen mielen niitä ihanteita kohti, jotka ovat johtaneet aineellisen mukavuuden onneen. Uskonnollinen sivistys - sodista huolimatta - on keston perusvoimana ollut se joka on eniten hyödyttänyt aineellista kulttuuria. (Huom. Buddhismi ei ole idealistista uskontoa). "Älkää olko itsekkäitä! "Älkää riistäkö kansaa!" "luopukaa ylellisyydestä ja jakakaa niille joilla ei ole!" En sano etteikö ole syytä edelleenkin huutaa näitä lauseita, mutta oman syntinsä päästön huutoina niillä ei ole kantovoimaa, koska huutajina ovat asianomaiset itse: kukin huutaa toisilleen. Epätoivoissaan - tosin hyvää tarkoittaen - syntyy seuroja, jotka voimaperäisesti ryhtyvät julistamaan vanhoja iskulauseita käsitellen ihmisluontoa kuin mekanismia, uskoen julistuksen voimaan siten kuin koneen hoitoon. Propagandalla on tosin valtava merkitys, mutta uudistusta se pystyy luomaan vain jos sillä on uutta annettavanaan. Se, että todetaan ihanteiden inflaatio, ei tosi-ihanteita luoda äänten enemmistöllä, päin vastoin ne lisäävät inflaatiota samalla tavalla kuin palkan korotukset ja hinnan nostot. Jos ihanteet ja arvot ovat johtaneet aineellisen hyvinvoinnin saavuttamiseen, kuinka ne nyt muuttaisivat ihmisluonnon johonkin sellaiseen joka täyttäisi pyyteellisen sielun ihanteiden onnesta ilman aineellisia etuja. Tänä päivänä on vain rahalla merkitystä. Lapset kautta maailman ovat synnynnäisesti tietoisia siitä mitä rahalla saadaan. Mitä sellaisille hyödyttää puhua ihanteista. Kuinka he ymmärtäisivät mitään arvojen aatteista, koska he jollain sisäisellä viisaudellaan tietävät paremmin kuin heidän vanhempansa ettei sellaisilla aatteilla heidän vanhemmilleenkaan ollut mitään merkitystä. Lapset ovat aitoja, ja siksi heidän suorasukaisuutensa on paras todistus ajasta jossa elämme. Ehkei ole syytä lopettaa seurakuntanuorten askarteluiltoja, sillä jossakinhan heidän on käytävä, mutta ei pidä luulla että he sitä kautta saavat ihanteita uudenlaisen maailman luomiseksi. He voivat ottaa viiniä ja näkyleipää, mutta vain paremmin onnistuakseen ja kauan elääkseen maan päällä. Amerikkalainen filosofia "miten saavutat menestystä ja vaikutusvaltaa" on aikakautemme uskontojen salainen sanoma. Kristuksesta on tehty kilpi taistelussa paikasta auringossa - se on taitavastikävelemisenoppi paremmuusasemaan. Sen sijaan että "Laupiaan Samarialaisen" taulu olisi tehty eläväksi kuvaksi joka opettaisi säälin rakkautta, on puhuttu nöyryydestä "elämän kruunun" saavuttamisen ehtona.
Onni, joka on vain onnistumisen päämäärä, ei ole se psykologinen tila, joka tulee sisäisenä lahjana pyyteettömien tekojen jälkeen. Rakkaus, joka ei ole molemminpuolista uhrautumista, on vain molemminpuolista kauppavaihtoa, joka luo miellyttävän olotilan niin kauaksi aikaa kuin kauppasuhteet kestävät.
Sellainen on ihmiskunnan yhteiselämä minkä arvoisia ovat ne opit joita ihmisille annetaan. Kun maailma on hädässä, vaikka perussyynä ei ole leivän puute ja korpiarmoilla olevien alkukansojen vaikeudet, täytyy syiden olla puhtaasti psykologisia: väärään johdettujen ihmissielujen vaikeuksia olemassaolon peruskysymyksien puristuksessa. Keksitään voiman alkulähde, mutta ei oivalleta sen merkitystä. Väitellään kuilun partaalla siitä, kummalla on vaarallisempi valta-ase, mutta ei tahdota myöntää totuutta etteivät he kumpikaan tule koskaan omistamaan sitä valta-asetta jota pitelevät käsissään. Voiman salaisuus tulee jäämään salaisuudeksi senkin jälkeen kun he ovat käyttäneet sitä hyväkseen. Ja mitä hyötyä on silloin voittajavalta saanut? Samat vaikeudet jatkuvat edelleen, sillä ihminen ei siinä taistelussa muutu paremmaksi, päin vastoin, ja lisänä seuraa itsehalveksunta ja pohjaton katkeruus.
Kun olemassaolon syy asettaa uhrinsa pakkotilaan - toisin sanoen, kun ihminen ajautuu äärimmäiselle rajalle, hän on kutsunut tuomarinsa ja astunut tuomiokauteen. Kun perääntymisen mahdollisuus on pois, on ratkaisuvaikeus kymmenkertainen.
Totuus todellisuudesta on löydettävissä, mutta vain taistelusta luopumisen aatteiden avulla.
Orvo Raippamaa