Krishnamurtin kahdet kasvot

I osa

J. Krishnamurtin viimeisten elinvuosien aikana ja etenkin vuonna 1986 tapahtuneen kuoleman jälkeen hänestä kertovia kirjoja on ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Ilman vähäisintäkään poikkeusta ne ovat hahmottaneet kuvan pyhimyksestä, jonka korkeammat voimat lähettivät ihmiskunnan keskuuteen näyttämään nykyajan ihmiselle tietä ulos kärsimyksestä ja hämmennyksestä. Jos kirjojen riveiltä tai rivien välistä on sattumoisin avautunut näkymä Krishnamurtin yksityisyyteen, hänen luonteeseensa, harrastuksiinsa tai pikku omituisuuksiinsa, on sitäkin käytetty mestarin myyttisyyden vahvistamiseen. Elämäkertakirjoittajille Krishnamurti on ollut jotain tahratonta ja koskettamatonta - avatara, maailmanopettaja, Kristuksen uusi tulemus.

Tätä taivaansinistä rauhaa koettelee ankarasti hiljattain ilmestynyt muistelus, jonka on kirjoittanut ihminen niin läheltä Krishnamurtia kuin ajatella saattaa: kahden hänen läheisimmän työtoverinsa lapsi, tytär jolle Krishnamurti kautta lapsuus- ja nuoruusvuosien oli melkein kuin isä; joka vaihtoi hänen kapaloitaan, opetti miten kengännauhat solmitaan, harjoitti hänen ranskankielen taitoaan, peuhasi väsymättömästi hänen kanssaan, alistui tyynesti hänen katalimpiinkin kepposiinsa. Kun Krishnamurtin nimen yhteydessä nousevat esiin lemmensuhteet ja raskaudenkeskeytykset, valheet ja viha, riidat ja oikeusjutut, moni kirjan lukija kokee varmasti raastavan järkytyksen hetkiä. Onko Krishnamurti joutunut halpamaisen mustamaalauksen uhriksi vai oliko hän todella jotain muuta, kuin mitä hänen seuraajansa ovat vuosikymmenien ajan uskoneet?

Se virallinen tarina

Vuosisatamme ensimmäisinä vuosikymmeninä teosofinen yhteisö odotti suuren innostuksen vallassa uutta maailmanopettajaa. Liikkeen karismaattiset johtajat, C.W.Leadbeater ja Annie Besant, kulkivat maailmalla silmät auki löytääkseen sopivan ehdokkaan "välineeksi", henkilöksi jonka kautta Herra Maitreja voisi tehdä työtään. Ensimmäiseksi haaviin tarttui Besant'in löytämä amerikkalainen koulupoika Hubert van Hook, mutta kun Leadbeater - yhä uudelleen haltioituneesti toistetun kertomuksen mukaan - näki Adyar-joen rannalla tuhruisen ja kapisen Krishna-pojan, Hubert sai väistyä opetuslapsen asemaan häipyäkseen sittemmin kokonaan kuvasta. Alkoi intensiivinen koulutusvaihe, jonka aikana Krishnasta oli määrä muokata sivistynyt ja oppinut maailmankansalainen, opettaja jota maailma voisi kuunnella ja seurata.

Suurta osaa Krishnamurtin kehityskertomuksessa näyttelee merkillinen "prosessi", jonka monet aikalaiset arvelivat olevan Suureen Valkoiseen Veljeskuntaan kuuluvien mestareiden aikaansaannosta ja jonka tarkoituksena katsottiin olevan hänen kehonsa sopeuttamisen suureen tehtävään. Prosessiin kuuluivat uuvuttavan tuskalliset transsitilat kouristuksineen ja muine kehollisine vaivoineen ja ne johtivat lopulta samadhi-tilaan, johon Krishnamurti saattoi sittemmin siirtyä ilmeisen tahdonvaraisesti aina halutessaan tai ainakin silloin, kun hänen elämäntehtävänsä sitä edellytti. Prosessi palasi myöhemminkin satunnaisesti ja ne jotka olivat sitä kulloinkin seuraamassa, kokivat olevansa todistamassa jotain ainutlaatuista ja pyhää.

Prosessin ensivaiheen päätyttyä Krishnamurti alkoi kuitenkin käyttäytyä yleisten odotusten vastaisesti. Hän kertoi teosofeille, että Herra Maitreja ei astuisi hänen kehoonsa, vaan tapahtuisi sulautuminen, jonka jälkeen hän ja Herra Maitreja olisivat yhtä. Kun Krishnamurti lopulta lakkautti hänen tuekseen rakennetut järjestöt ja irtautui kokonaan mestareista ja teosofisesta yhteisöstä, oli se kova isku, joka lamaannutti teosofit pitkäksi aikaa. "Totuutta ei voida organisoida", Krishnamurti julisti noudattaen sitten tätä tunnuslausetta tinkimättömästi elämänsä loppuun asti.

Uutterin Krishnamurtin elämän kirjallinen kartoittaja on toistaiseksi ollut hänen nuoruusvuosilta asti tuttu ystävänsä Mary Lutyens. Useissa kirjoissaan Lutyens on tilittänyt varsin yksityiskohtaisesti Krishnamurtin menemisiä ja tulemisia lapsuudesta aina kuolemaan. Mutta ainakin yksi ajanjakso niissä on jäänyt jokseenkin kalvakkaaksi, nimittäin aika 1930-luvun alusta toisen maailmansodan loppuun. Lutyens kertoo kyllä Krishnamurtin matkoista, hänen eristyneisyydestään maailmansodan keskellä, hänen sisäisistä kokemuksistaan ja ihmisistä hänen ympärillään, mutta jotain jää aivan ilmeisesti puuttumaan. Juuri tämän himmeän hämärän valottaminen on Radha Rajagopal Sloss'in kirjan Lives in the Shadow with J. Krishnamurti (Elämiä varjossa J. Krishnamurtin mukana) mielenkiintoisinta antia.

Krishnamurtin nuoruusaikojen seurueeseen oli kuulunut joukko hänen omaa ikäänsä olevia miehiä ja naisia kuka Intiasta, kuka Yhdysvalloista, kuka Euroopasta. Heidän joukossaan olivat myös intialainen Desikacharya Rajagopal ja amerikkalainen Rosalind Williams. Vuonna 1927 nuoret solmivat avioliiton ja Radha-tytär syntyi muutaman vuoden kuluttua. Vuosikymmenet vierivät ja eräänä päivänä vuonna 1971 Rosalind kertoi tyttärelleen, että Krishnamurti oli ollut hänen rakastajansa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. "Parempi että kuulet sen minulta itseltäni kuin oikeussalissa", äiti uskoutui. Tähän yksinkertaiseen huomautukseen tiivistyvät ne tummat juonteet, jotka Sloss'in kirjan myötä ovat työntyneet esiin varjostamaan Krishnamurtin henkilökuvaa.

Ruusu ja sen piikit

Ajatus Krishnamurtista lemmensuhteessa läheisimmän työtoverinsa vaimon kanssa tuntuu niin raskauttavalta - niin Krishnamurtin kuin Rosalind Rajagopal'inkin osalta - että se kaipaa selityksekseen taustoja. Kolmikymmenluvun alussa Rajagopal'it ja Krishnamurti olivat asettuneet asumaan Arya Viharaan, Ojain laaksossa runsaat sata kilometriä Los Angelesistä koilliseen sijaitsevalle pikkutilalle, jonka teosofit olivat hankkineet yhdeksi tukikohdakseen. Pariskunta asui päärakennuksessa, Krishnamurtilla oli käytössään erillinen mökki. Rajagopal oli saanut teosofeilta velvoittavaksi tehtäväkseen huolehtia Krishnamurtin työn vaatimista käytännön järjestelyistä. Kun Krishnamurtin nuorempi veli Nityananda menehtyi tuberkuloosiin, Rajagopal ja Rosalind vannoivat hänen kuolinvuoteensa äärellä, etteivät koskaan jättäisi Krishnamurtia. Tässä eräänlaisen "managerin" ominaisuudessa Rajagopal vietti huomattavan suuren osan ajastaan matkoilla tai Hollywoodissa sijaitsevassa toimistossaan. Kun Radha-tyttönen oli syntynyt ja onnellinen isä näki hänet ensimmäisen kerran, hän totesi kuin ohimennen vaimolleen, että nyt kun heillä oli lapsi, heillä ei enää ollutkaan mitään syytä jatkaa miehen ja vaimon elämää. Noihin aikoihin teosofien piirissä suosittiin selibaattia ja Rajagopal mukautui ilmeisen vaivattomasti ajatukseen.

Rosalind-rouva tunsi joutuneensa hylätyksi ja kun Krishnamurti puolestaan oli kaikesta päättäen salaa rakastanut häntä - sillä maallisemmalla tavalla - jo ennen hänen avioliittoaan, oli kenttä avoin uudelle suhteelle. Olosuhteet olivat monella tapaa otolliset sen säilymiselle salaisena. Rajagopal uurasti toimistossaan usein aamuvarhaiseen ja näyttäytyi perheensä parissa enemmän satunnaisesti kuin säännöllisesti. Toisaalta Krishnamurtin sädekehä oli niin kirkas, että vaikka hän jopa teki Rosalind'in kanssa yhteisiä matkoja eri puolille maailmaa, ei kenenkään mieleen nähtävästi noussut epäpyhiä epäilyksiä heidän suhteensa laadusta. Vain joku iäkkäämpi naispuolinen tarkkailija saattoi vihjaista "käestä toisen linnun pesällä". Radha-tyttönen näki joskus aikaisin aamulla tai myöhään illalla Krishnamurtin hiipivän äitinsä makuuhuoneeseen, mutta asian merkitys selvisi hänelle tietysti vasta aikuisena.

Ensimmäisen kerran salaisuus murtui viisikymmenluvun alussa ja syynä siihen oli - toinen nainen. Toisen maailmansodan päätyttyä Krishnamurti oli lähtenyt Intiaan. Matkan pitkittyessä lehdissä alkoi näkyä kirjoituksia skandaalista, jonka yhteydessä mainittiin Krishnamurtin nimi. Intialainen kaunotar Nandini Mehta haki eroa miehestään ja juorujen levittäjät vihjailivat, että eron todellisena syynä oli Krishnamurtin häneen kohdistama ja sopivaisuuden rajat ylittävä huomio. Tuttavien välityksellä huhut tavoittivat myös Rosalind'in. Krishnamurti oli lähetellyt hänelle ahkeraan kirjeitä, joissa kuvasi yksityiskohtaisesti tekemisiään, menemisiään ja tapaamiaan ihmisiä, mutta kun niissä ei koskaan mainittu sanaakaan Nandini Mehtasta, kenen tahansa naisen vaisto olisi sanonut, että huhuissa täytyi olla perää.

Krishnamurtilta oli mahdotonta saada selvitystä asiaan. Rosalind olisi ollut valmis astumaan syrjään, jos se olisi ollut tarpeen. Pitkittyvä epävarmuus oli lopulta liikaa ja hän päätti kertoa huolensa miehelleen toivoen tältä apua asian selvittämiseksi. Kuultuaan suhteesta Rajagopal oli luonnollisesti yllättynyt, mutta hienostuneelle luonteelleen tyypilliseen tapaan hän näki asiassa vain yhden syyllisen: Krishnamurtin, jonka hän katsoi käyttäneen vaimoaan hyväksi. Suhteen paljastuminen ei vioittanut sen kummemmin puolisoiden suhteita ja Rajagopal'in matkoilta lähettämät kirjeet säilyivät yhtä lämpiminä ja rakastavina kuin ennenkin. Avioliitto päättyi eroon kymmenisen vuotta myöhemmin, mutta silloinkin syynä oli muu kuin suhteen paljastuminen - Rajagopal'in kiinnostus toista naista kohtaan.

Krishnamurtin palattua Intiasta suhde Rosalind'iin palasi entisiin uomiinsa. Krishnamurti yritti vähätellä tapahtunutta, mutta joutui vähin erin myöntämään ihastumisensa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän teki yrityksen tämän toisen suhteen lopettamiseksi. Hän oli silloin jälleen lähdössä Intiaan, sillä kertaa yhdessä Rajagopal'in kanssa. Ennen lähtöään Krishnamurti näytti Rosalind'ille kirjeen, jonka aikoi luovuttaa Intiassa rouva Mehtalle. Kirjeessään hän kertoisi, että hänen elämässään oli ollut toinen nainen yli kahdenkymmenen vuoden ajan eikä hän aikonut katkaista tätä suhdetta kenenkään toisen naisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi Krishnamurti uskoi kirjeen Rajagopal'in haltuun, jonka oli määrä luovuttaa se hänelle takaisin Intiassa.

Miehet lähtivät matkalle ja Krishnamurti alkoi tapansa mukaan lähetellä viestejään kotiin. Kirjeissään hän valitteli, ettei ollut vielä saanut tilaisuutta luovuttaa tärkeää kirjettä sen saajalle. Aluksi syynä oli se, ettei Rajagopal ollut vielä antanut kirjettä hänelle takaisin. Sitten tulivat muut syyt: pikkusairaudet, matkat ja niin edelleen. Kun neljä kuukautta oli kulunut eikä kirje ollut vieläkään päätynyt rouva Mehtalle, Rosalind tympääntyi koko asiaan eikä välittänyt siitä enää sen enempää. Krishnamurtin jahkailu oli viimeinen pisara ja kylmensi lopullisesti hänen sydämensä. Myöhemmin Rosalind kuuli mieheltään, että tämä oli luovuttanut kirjeen Krishnamurtille heti, kun miehet olivat saapuneet Intiaan. Krishnamurti oli valehdellut.

Paviaanin perintö

Kaikki seikat viittaavat siihen, että tämä suhde jäi ainoaksi Krishnamurtin elämässä. Se kätkee kuitenkin vielä yhden vastenmielisen salaisuuden: kaksi aborttia. Radhan synnytyksen jälkeen Rosalind'ia oli varoitettu uudesta raskaudesta. Havaitessaan olevansa ensimmäisen kerran raskaana Krishnamurtille hänellä ei siten ollut tunnonvaivoja hankkiessaan abortin. Jos Sloss'ia on uskominen, toista raskaudenkeskeytystä voidaan kuitenkin täydellä syyllä pitää Krishnamurtin ideana. Tällä kertaa Rosalind nimittäin harkitsi vakavasti lapsen pitämistä, mutta Krishnamurti ei lämmennyt ajatukselle. Vaikka hän ei suoranaisesti vaatinut aborttia, hän antoi selvästi ymmärtää, että se olisi hyvä ratkaisu. Rosalind taipui ja Krishnamurti tuki ja auttoi häntä parhaansa mukaan. Minkähänlainen riemu abortin - ja Krishnamurtin - vastustajien piirissä syntyisikään, jos väite saisi laajempaa julkisuutta! Eikä Krishnamurti varmasti säästyisi kaksinaamaisuussyytteiltäkään, asettuihan hän yleisen käsityksen mukaan opetuksissaan selvästi puoltamaan sukupuolista pidättyvyyttä.

Kirjassaan The Years of Fulfilment (Täyttymyksen vuodet) Mary Lutyens kajoaa Krishnamurtin nuoruuden aikaisiin naissuhteisiin toteamalla: "Lukemattomat naiset olivat olleet ja olivat edelleenkin rakastuneita häneen ja hän itse oli ollut rakastunut kahteen tai kolmeen tyttöön, seikka jonka hän on nyt täydellisesti unohtanut ja jonka hän kuittaa merkityksettömäksi". Oliko ilmassa roikkuva "kolmas tyttö" juuri Rosalind Rajagopal? Todella erinomainen ihminen täytyy olla kysymyksessä, jos pystyy pitämään kahdenkymmenenviiden vuoden pituista intiimiä suhdetta merkityksettömänä!

Kun Sloss'in kirja ilmestyi 90-luvun alussa, herättivät sen väitteet tietysti tyrmistystä Krishnamurtin seuraajien keskuudessa. Alkuhämmingin jälkeen "krishnamurtilaiset" katsoivat, että oli parempi pidättyä mestarin puolustelemisesta ja muista vastatoimista, koska protestointi olisi vain lisännyt kirjan julkisuutta ja mustannut entistä enemmän Krishnamurtin muistoa. Vaikka kirja Krishnamurti-yhteisön edustajien mielestä käsittelee asioita puolueellisesti, he eivät ole kiistäneet sen keskeisimpiä paljastuksia, kuten Krishnamurtin tekopyhältä vaikuttavaa suhtautumista seksuaalisuuteen. Ainoaksi motiivikseen kirjan kirjoittamiselle ja julkaisemiselle Sloss sanoo halunsa puolustaa oikeusjuttujen takia nurkkaan ahdistettua isäänsä.

Vaikka Sloss on monen mielestä tehnyt täydellisen karhunpalveluksen Krishnamurtille ja hänen elämäntyölleen, hän kiistää jyrkästi heittäytyneensä Krishnamurtin vihamieheksi. Kovia, katkeria tai tuomitsevia sanoja kirjasta on vaikea löytää, siihen hänen tunteensa Krishnamurtia kohtaan ovat olleet liian lämpimät ja rakastavat liian kauan. Kerronnassa on aistittavissa ennemminkin samantapaista surumielisyyttä, millä joku toinen tytär kertoisi juopottelevan isänsä aiheuttamasta perhetragediasta. Sloss sai kirjansa ensimmäisen version valmiiksi Krishnamurtin vielä eläessä ja hänen toiveenaan oli toimittaa se Krishnamurtin luettavaksi. Kunnioituksesta arvostettua mestaria kohtaan yksikään kustantamo ei kuitenkaan halunnut olla heittämässä ensimmäistä kiveä ja vasta vuonna 1991 kirja näki päivänvalon.

Koska Krishnamurti-yhteisön reaktiot ovat jääneet kovin laimeiksi ja pidättyviksi, Sloss'in paljastusten totuudellisuutta on vaikea arvioida. Epäilyksiä hänen vilpittömyyttään kohtaan voidaan esittää. Esimerkiksi Rosalind'in osuus lemmensuhteen syntymiseen jää epäilyttävän vähälle huomiolle. Syntyy helposti vaikutelma, kuin hän olisi ollut vain jokin tahdoton nukke, jota Krishnamurti saattoi riepotella mielensä mukaan. Käsitystä siitä, että Sloss'illa on ehkä ollut jotakin hampaankolossa, vahvistaa sekin, että hän on valinnut kirjansa kuva-aineistoksi harvinaisen "epäonnistuneita" kuvia Krishnamurtista. Kun Krishnamurtista julkaistut valokuvat yleensä esittävät hänet komeana ja säteilevänä, syvällisyyttä ja arvovaltaa huokuvana, useimmissa Sloss'in käyttämissä kuvissa Krishnamurti näyttäytyy arkipäiväisenä, kasvoillaan milloin tympeä, milloin veltto, väsynyt tai jopa pilkallinen ilme.

Kirjassaan Madame Blavatsky's Baboon (Madame Blavatskyn paviaani) englantilainen professori Peter Washington on luonut perusteellisen katsauksen nykypäivän henkisten kehitysliikkeiden historiaan ja taustoihin. Sitä tehdessään hän tulee tahtoen tai tahtomattaan piirtäneeksi lohduttoman henkilökuvan monesta lähes pyhimyksen aseman saaneesta karismaattisesta johtajasta. Krishnamurti on yksi niitä harvoja, jotka selviävät hänen armottomasta myllytyksestään kutakuinkin ehjin nahoin. Krishnamurtin henkilöhistoriaa käsitellessään Washington tuo esille seikkoja, jotka saavat Sloss'in kertomuksen kuulostamaan entistä ristiriitaisemmalta. Niiden mukaan Krishnamurti oli ollut valmis muuttamaan suhteen kunniallisemmalle pohjalle ja ehdottanut Rosalind'ille avioliittoa. Rajagopal ei kuitenkaan ottanut ajatusta vakavasti. Toisaalta Rajagopal tarjoutui monta kertaa lähtemään tiehensä, mutta Krishnamurti sai taivuteltua hänet jäämään.

Miten nämä seikat sopivat yhteen sen väittämän kanssa, että lemmensalaisuus olisi säilynyt kahdenkymmenen vuoden ajan tai että suhdetta olisi ylipäätään ollut olemassa? Washington pitää Sloss'in kertomusta vaikeasti nieltävänä jo siitä syystä, että suhteen säilyminen salaisena olisi edellyttänyt kaikilta kolmelta osapuolelta uskomatonta turmeltuneisuutta, typeryyttä ja lapsenomaisuutta. Ratkaisevan todistusaineiston muodostaisivat hänen arvionsa mukaan ne kiihkeät lemmenkirjeet, joita Sloss kertoo Krishnamurtin lähetelleen matkoiltaan rakastetulleen. Tiettävästi Sloss ei ole vielä antanut niitä ulkopuolisten nähtäväksi. Kaikista näistä varaumista huolimatta Sloss'in todistajanlausuntoa lienee kuitenkin mahdotonta kokonaan sivuuttaa; ei savua ilman tulta, voisi sanoa.

Taistelu totuuden herruudesta

Mutta miten Krishnamurtin tie vei oikeussaliin? Tästä uskomattomasta vaiheesta hänen elämässään on vaikea muodostaa selvää käsitystä, niin suuressa määrin kaksi sitä koskevaa selontekoa eroavat toisistaan. Ainoa varma asia tuntuu olevan, että virisi kiistoja, joiden osapuolina olivat entiset läheiset ystävät ja työtoverit, Krishnamurti ja Rajagopal. Sloss pohjustaa asiaa kertomalla, että miesten välillä oli ollut ajoittaista kitkaa jo nuoruudesta lähtien. Krishnamurtin jääminen kiinni valheista oli tavallisimpia suukovun aiheita. Joskus miehet oli yllätetty kesken niin kiihkeää sananvaihtoa, etteivät he edes huomanneet ulkopuolisia. Useammin kuin kerran Krishnamurti menetti riitojen aikana malttinsa ja käytti kättään toveriaan vastaan.

Yksi syy häpeälliseen tapahtumasarjaan löytyy Sloss'in mukaan siitä muutoksesta, joka kuusikymmenluvun alkuun tultaessa oli tapahtunut ikääntyvän Krishnamurtin lähipiirissä. Siihen oli tullut mukaan useita sellaisia ihmisiä, joiden tarkoitusperät eivät ehkä olleet aivan yhtä puhtaat kuin kaksikymmenluvulla syntyneen ystävä- ja tukipiirin. "Totuus on poluton maa", nuori Krishnamurti oli ylväästi julistanut ja kun Sloss varustaa hänen viimeisiä vuosikymmeniään koskevan osan kirjastaan alaotsikolla "Eksyksissä poluttomalla maalla", on siinä ivaa ehkä jo kohtuuttomuuteenkin asti. Vaikka Krishnamurti yhä uudelleen tähdensi, että hänellä ei ollut seuraajia eikä hän sellaisia hyväksynyt, Sloss katsoo, että väite oli pelkkää silmänlumetta: Krishnamurti nimenomaisesti halusi seuraajia - ja joutui lopulta näiden eksyttämäksi.

Krishnamurtin puolelta katsottuna riita alkoi Krishnamurti Writings Inc. (KWInc) -yhtiön varainhoidosta. KWInc oli perustettu huolehtimaan Krishnamurtin opetusten levittämisestä ja Rajagopal oli uurastanut sen johtajana tunnollisesti ja moitteettomasti jo vuosikymmenien ajan. Kuusikymmenluvun alussa Krishnamurtin ystävät - ilmeisesti "uuden piirin" jäsenet - alkoivat esittää hänelle vihjailuja, että Rajagopal oli muuttunut itsevaltaiseksi ja että Krishnamurtin olisi syytä puuttua KWInc:in toimintaan, ennen kuin se olisi myöhäistä. Krishnamurti pyysikin Rajagopal'ilta tietoa yhtiön taloudellisesta tilasta, mutta tämä torjui pyynnön todeten, että koska Krishnamurti ei ollut yhtiön luottamushenkilöitä, asia ei kuulunut hänelle. Krishnamurti alkoi vaatia pääsyä KWInc:n johtoelimiin. Kun vaatimus ei vuosikausien kädenväännön jälkeen johtanut tulokseen, Krishnamurti irtisanoi yhteistyönsä KWInc:in kanssa. Pian sen jälkeen perustettiin säätiö nimeltään Krishnamurti Foundation (KF).

Sloss tuo tapahtumasarjaan luonnollisesti toisen näkökulman. Perussyy epäluuloihin piili siinä, että Krishnamurtilta puuttui kyky tai halu ottaa huomioon taloudellisia tosiasioita. Esimerkiksi hänen intonsa rakennuttaa uusia kouluja ja muita kiinteistöjä kasvoi tolkuttomiin mittoihin ja Rajagopal'illa oli täysi tekeminen löytää tarvittavat varat. Rajagopal'in jarruttelu kasvatti Krishnamurtin tyytymättömyyttä niin Rajagopal'in varainkäyttöön yleisesti kuin hänen omaan käyttöönsä annettuihin varoihinkin. Krishnamurti alkoi penätä rahaa mitä erikoisimpiin tarkoituksiin; Rajagopal myöntyi uudestaan ja uudestaan. Mutta kun Krishnamurti esimerkiksi vaati, että hänen uudelle "suosikilleen" - jonka nimeä Sloss ei paljasta - pitäisi myöntää elinkorko, Rajagopal muistutti, että Krishnamurtilla oli lukuisia pitkäaikaisia ja uskollisia tukijoita, joille pitäisi antaa etusija. Tätä epäystä Krishnamurti-osapuoli käytti sitten aseena Rajagopal'ia vastaan, esimerkkinä siitä millaisiin vaikeuksiin Rajagopal'in "itsevaltaisuuden" kanssa oli jouduttu.

Jälkimmäisen syytöksen - henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitettujen varojen puutteen - torjui selvimmin yhtiön entinen varapuheenjohtaja James Vigeveno. Avoimessa kirjeessään "ystävilleen ja niille, jotka ovat loukkaantuneet" hän todisti, että Krishnamurti oli palauttanut hänelle osoitetut käyttövarat selittäen, ettei ottaisi yhtiöltä rahaa, niin kauan kuin Rajagopal olisi sen johdossa. Oikeastaan koko kiistan aihetta ei olisi pitänyt olla lainkaan olemassa, sillä yhden Krishnamurti-myytin mukaan hän ei tarvinnut eikä hänellä ollut käytettävissään muita varoja kuin se 500 punnan vuotuinen määräraha, jonka muuan Miss Dodge oli hänelle jo joskus 1920-luvulla jälkisäädöksessään osoittanut. Sloss leimaa kuitenkin ajatuksen Krishnamurtin omaksi keksinnöksi. Kun hän esimerkiksi tapasi Krishnamurtin vuonna 1964 Gstaadissa Sveitsissä, valitteli Krishnamurti hänelle, ettei Rajagopal ollut toimittanut hänelle lainkaan rahaa. Hänen oli omien sanojensa mukaan täytynyt kerjätä tuttaviltaan saadakseen lääkärinlaskunsakin maksetuksi. Hetken kuluttua hän kuitenkin veti esiin 3000 dollarin edestä sekkejä ja tarjoutui antamaan ne Sloss'ille tämän matkakulujen kattamiseksi. "Mistä sinä olet ne saanut?" Sloss kysyi. "Rajagopal lähetti ne", Krishnamurti vastasi. "Mikset sitten ole käyttänyt niitä lääkärinlaskuihin?" "En voi. Ne ovat muuhun tarkoitukseen".

Kuvaukset siitä, kumpiko osapuoli astui ensimmäisenä käräjäsalin kynnyksen yli ja minkälaisiin lopputuloksiin oikeuskäsittely johti, eroavat huomattavassa määrin toisistaan. Sloss kertoo, että vuonna 1966 Krishnamurti kutsui ystäviään kokoukseen, joka nauhoitettiin ja jossa Krishnamurti tuomitsi Rajagopal'in katkaisten julkisesti kaikki yhteytensä häneen. Krishnamurtin suosituksesta nauhoitusta kierrätettiin sitten ympäri maailmaa. Lutyens'in mukaan nauhoitus lähti kiertämään vastoin Krishnamurtin toivomusta. Kun tieto siitä kiiri Rajagopal'in korviin, tämä uhkasi oikeudellisilla toimilla. Ensimmäisen askeleen julkisen yhteenoton suuntaan otti Sloss'in väittämän mukaan kuitenkin Krishnamurti-osapuoli. Tammikuussa 1968 Krishnamurti ilmaantui Los Angeles'in oikeusviranomaisten pakeille keskustelemaan Rajagopal'in harjoittamasta varojen väärinkäytöstä. Vaikka hän myöhemmin väittikin, ettei ollut henkilökohtaisesti osallistunut tähän kohtaamiseen, Sloss vakuuttaa, että Krishnamurti oli nimenomaisesti itse tämän ensimmäisen askeleen ottajana. Marraskuussa 1971 KF-säätiön edustajat jättivät oikeudelle vaateen KWInc-yhtiön varojen siirtämiseksi sen haltuun. Seuraavan vuoden maaliskuussa KWInc-yhtiö nosti viisikohtaisen vastakanteen, jonka aiheina olivat yritys periä yhtiön varat laittomasti, Rajagopal'in kanssa tehdyn suullisen ja kirjallisen sopimuksen rikkominen, yritys johtaa harhaan kustantajia sekä Rajagopal'in maineen vahingoittaminen.

Asia raukesi vuonna 1974 ilman oikeuskäsittelyä riitaosapuolten väliseen sopimukseen. Kumpiko selvisi voittajana? Sloss sanoo sopimuksen toteutuneen niiden ehtojen mukaisesti, jotka Rajagopal oli esittänyt jo neljä vuotta aikaisemmin. Lutyens luettelee sopimuksen pääkohdat ja antaa ymmärtää, että Rajagopal oli perääntyvä osapuoli. Sloss'illa on mielenkiintoista lisättävää: sovintoneuvotteluja johtanut tuomari määräsi, etteivät osapuolet saisi enää vastaisuudessa käynnistää tässä asiassa oikeustoimia toisiaan vastaan.

Rauha jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Krishnamurti-osapuoli alkoi pian kaikessa hiljaisuudessa koota perusteita uutta oikeusjuttua varten. Tällä kertaa Krishnamurti halusi itselleen kaiken Rajagopal'in haltuun jääneen kirjallisen aineiston, ennen kaikkea henkilökohtaiset paperinsa. Sloss'in mielestä syynä tähän oli Krishnamurtin pelko siitä, että Rajagopal'in hallussa oleva arkisto sisältäisi hänen kuvalleen epäedullisia asioita. Pelko oli ilmeisen aiheeton, sillä Rajagopal oli alusta alkaen nähnyt suurta vaivaa pyrkiessään varjelemaan Krishnamurtin julkista nuhteettomuutta. Edes lemmensuhteen paljastuminen ei ollut horjuttanut hänen uskollisuuttaan Krishnamurtia kohtaan.

Uusi kanne nostettiin vasta vuonna 1983. Sen vireilläolo jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo muutaman kuukauden kuluttua kanne vedettiin pois. Sloss pitää selviönä, että tärkeimpänä syynä jutun lyhytikäisyyteen olivat Krishnamurtin lemmenkirjeet, joiden säilyttämisestä hän vasta tässä yhteydessä tuli tietoiseksi. Mestari pelkäsi, että Rosalind toisi ne nyt julkisuuteen, ja perääntyi hyvässä järjestyksessä. Tilanne ei kuitenkaan vieläkään rauhoittunut, sillä nyt Rajagopal vuorostaan nosti Krishnamurtia vastaan kanteen, jonka pääaiheena oli parjaus. Krishnamurtin kuollessa kanne ei ollut vielä edennyt oikeuskäsittelyyn asti. Kun oli kulunut sovelias aika hautajaisista, KF-säätiön edustajat sopivat Rajagopal'in kanssa kirjallisesti kaikkien erimielisyyksien lopettamisesta. Sopimuksessa Krishnamurti-osapuoli myönsi aikaisempiin oikeusjuttuihin viitaten, ettei Rajagopal-osapuoli ollut tehnyt mitään väärää eikä syyllistynyt mihinkään sellaisiin toimiin, jotka voisivat olla aiheena siviili- tai rikosoikeudellisille kanteille. Krishnamurtin tuhka oli hänen viimeisen tahtonsa mukaisesti levinnyt maailman tuuliin ja rauha vihdoin laskeutunut.

Ego ja ylpeys

Rajagopal'in kanssa tapahtunutta välirikkoa ja siitä seuranneita oikeusjuttuja ei voi parhaalla tahdollakaan pitää maailmanopettajan arvolle sopivina tapahtumina, mutta traagisimmin Krishnamurtin "eksyminen poluttomalle maalle" ilmeni Sloss'in mukaan sittenkin hänen ihmissuhteissaan. Sloss on kirjannut muistiin monta ikävää välikohtausta, joissa Krishnamurtin inhimillinen puoli tulee ilmi sydäntä särkevällä tavalla.

Yksi vääjäämätön seuraus kriisin jatkumisesta oli, että Krishnamurtin ystävät ja tukijat joutuivat vähitellen ottamaan kantaa ja tahtoen tai tahtomattaan ryhmittymään jommankumman riitapukarin taakse. Rajagopal'iin ymmärtäväisesti suhtautuvat saivat Krishnamurtilta ynseän, joskus suorastaan tahdittoman kohtelun. Niin esimerkiksi Carlo ja Nadine Suarés. He olivat olleet kauan Krishnamurtin ihailijoita ja olivat mielellään majoittaneet hänet kotiinsa. Sitten Krishnamurti pyysi heitä tarjoamaan majapaikan myös eräälle uudelle ystävälleen. Tarkastettuaan osoitetun huoneen hän järkytti pahoin isäntäväkeään tokaisemalla: "Aikuinen mies ei voi oleskella tällaisessa murjussa". Monet muutkin pitkäaikaiset ystävät saivat tuta Krishnamurtin kylmyyden, mikäli eivät olleet asettuneet kyllin selvästi hänen puolelleen.

Kouriintuntuvimmin Krishnamurtin sielunelämässä tapahtuneet muutokset ilmenivät hänen suhteessaan Rajagopal'iin. Vuonna 1964 Sloss kuuli ensimmäisen kerran Krishnamurtin suusta syytöksiä isäänsä vastaan. "Tässä vaiheessa hän ei puhunut hänestä isänäni, vaan ainoastaan Rajagopal'ina ja sitten 'hänenä', aivan kuin nimeä olisi mahdoton lausua. Isäni saattoi silloin tällöin valitella Krinsh'iltä [Krishnamurtilta] saamaansa kohtelua, mutta sitä sävytti pikemminkin menetetystä ystävyydestä aiheutunut suru kuin viha paljastunutta vihollista kohtaan. Krinsh'in viha oli niin syvää, että hän saattoi tuskin lainkaan puhua, aivan kuin viha olisi pursunut jonkin jäätyneen kuorikerroksen läpi, sillä oman ja palvojiensa näkemyksen mukaan hänen oletettiin olevan kyvytön tuntemaan vihaa". Paria vuotta myöhemmin jäljet näkyivät jo Krishnamurtin arviointikyvyssä. "Kun kysyin häneltä, miksi hän oli sallinut isäni uhrata elämänsä tälle työlle, kun hän kerran ilmeisesti oli ajatellut [isästäni] sillä tavoin monien vuosien ajan, Krinsh vastasi, että hän oli kuljettanut [isääni] mukanaan, koska Raja [Rajagopal] oli kykenemätön elämään omin avuin. Tämä oli niin järjetön toteamus, että vaikenin typertyneenä", Sloss kertoo ja muistuttaa, että hänen isänsä oli valmistunut aikoinaan loistavin arvosanoin Cambridgen yliopistosta ja hänen edessään olisi mitä todennäköisimmin ollut lupaava ura lakimiehenä.

Krishnamurtin pitkäaikaiset ystävät ja tukijat olivat syvästi hämmentyneitä ja yrittivät parhaansa mukaan toimia välittäjinä miesten välisessä kiistassa, Radha Sloss muiden mukana. Kerran hän soitti Krishnamurtille ja vetosi epätoivoisesti, että tämä suostuisi sovintoon hänen isänsä kanssa. Sloss kuuli, miten joku toinen antoi koko ajan ohjeita taustalta. Sloss ehdotti, että he jatkaisivat keskustelua kahden kesken ilman toisten apua. Epämukavassa tilanteessa Krishnamurti tapansa mukaan turvautui valkoiseen valheeseen ja väitti olevansa yksin. Sloss perusteli: "Koko asia on luonteeltaan jotain yksityistä, kuten hyvin tiedät, sinun ja isäni välinen asia", ja jatkoi sitten ehkä hieman varomattomasti: "Minusta näyttää, että kyseessä on egon ja ylpeyden aikaansaama ristiriita ja sinun jos kenen pitäisi pystyä käsittelemään sitä". Krishnamurti menetti malttinsa. "Minulla ei ole egoa!" hän huusi ääni kohonneena. "Kuka sinä luulet olevasi puhumaan minulle sillä tavoin?" Sloss sai vaikutelman, ettei Krishnamurti sillä hetkellä todella tiennyt tai muistanut, kuka soittaja oli.

Krishnamurtin kaunan syvyydestä kertovia esimerkkejä Sloss vyöryttää esiin yhden toisensa jälkeen. Kun Rajagopal'in äiti kysyi Krishnamurtilta, miten asiat saattoivat olla niin pahasti niin pitkän ystävyyden jälkeen, Krishnamurti vastasi: "Hän oli ystäväni, mutta minä en ollut koskaan hänen ystävänsä". Entäpä sitten seuraava tapaus: kun Krishnamurti sai tietää, että Rajagopal oli kaatunut koiraansa ulkoiluttaessaan, hänen kuultiin mutisevan: "Vahinko, ettei hän katkaissut niskaansa". Maailmanopettaja näytti olevan todella outojen voimien pyörityksessä.
 

(tästä II osaan)
  Hits since 18.5.98