Kun paranormaalien ilmiöiden tutkimus runsaat sata vuotta sitten sai alkunsa, oli sen tavoitteena - kaunosieluisimpien tulkitsijoiden mukaan - saavuttaa ymmärrystä niistä tavoista, joilla ihmiset ovat yhteydessä keskenään ajan, tilan ja kuoleman asettamien rajojen yli. Alkuaikojen suuria ihmeitä olivat kriisitelepatia, kuolinvuodeilmestykset ja meedioiden välityksellä tapahtuva yhteydenpito vainajiin. Näistä ja muista paranormaaleista ilmiöistä kertyi valtavia määriä anekdotaalitapauksia - varmennettuja, huolellisesti dokumentoituja ja analysoituja tapauskuvauksia - joita parapsykologista toimintaa harjoittavien ja tukevien yhteisöjen arkistohyllyt ovat nykyisin väärällään. Viime aikoina yhä useammin toistetun hokeman mukaan parapsykologia on kuitenkin ajautunut kriisiin. Onko kriisi todellinen vai johtuuko se siitä, että tutkimus jo alun alkaen ajautui harhateille?

Tieteen tupaantulijaisissa

Miten viattomasti kaikki alkoikaan! Oli muutama meedio, oli joukko eteviä, innostuneita tiedemiehiä ja oli oletus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Keskeinen kysymys kuului: toimivatko meediot elävien ja kuolleiden välisenä yhdyssiteenä? Vuosikymmeniä kestäneen sitkeän ja ihmismielen pohjamutia raapivan uurastuksen jälkeen kävi selväksi, ettei tietoisuuden säilymistä kuolemaksi sanotun tapahtuman yli voitu ratkaista puoleen eikä toiseen meedioiden lausumien ja käyttäytymisen tarkastelulla. Tämä välitilinpäätös on syytä kirjata huolellisesti: tieteen menettelytapoihin tukeutuva tutkimus ei pystynyt sen enempää kumoamaan kuin vahvistamaankaan tietoisuuden säilymistä koskevaa oletusta. Se toi kyllä esille runsaasti mielenkiintoisia viitteitä säilymisoletuksen puolesta, mutta ongelmaksi muodostui, että monia niistä voitiin teoriassa selittää ajatuksensiirron, selvänäköisyyden ja ennaltatietämisen avulla.

Koska meediotutkimuksessa ei päästy eteenpäin, päätettiin meediotutkimus hyllyttää ja siirtää siitä versoneet korvikeilmiöt tutkittaviksi laboratorioon. Samalla psyykkinen tutkimus avioitui tieteen kanssa muuttaen nimensä parapsykologiaksi. Eipä aikaakaan, kun laboratoriossa havaittiin, että oli kuin olikin mahdollista tuottaa todisteita tutkittavien ilmiöiden olemassaolosta. Pahaksi onneksi tutkittavat ilmiöt tulivat kuitenkin esiin vain hyvin pieninä määrinä, hieman sattumanvaraisuuden yläpuolella. Modernien tilastollisten menetelmien avulla tutkijat kävivät nyt niiden kimppuun. Heillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten asiat saattoivat tapahtua, mutta he pystyivät todistamaan, että niin kävi. Ilmoille työnnettiin erilaisia teoreettisia malleja, mutta mikään niistä ei osoittautunut hedelmälliseksi. Vuosikymmenien saatossa tutkijat kokosivat valtavan määrän paranormaalien ilmiöiden olemassaoloon viittaavia koetuloksia: oikeita arvauksia tuli johdonmukaisesti eniten tietyissä pitkien arvaussarjojen jaksoissa, toiset tutkijat saivat parempia tuloksia kuin toiset, laboratorion ilmapiirillä oli vaikutusta, koehenkilön uskomuksilla oli vaikutusta ja niin edelleen. Tutkijat löysivät loputtomasti tosiasioita, mutta eivät kyenneet sitomaan niitä yhteen. Uudesta tieteestä tuli kokoelma tosiasioita vailla teoriaa.

Ilmiö sinänsä on kiistely siitä, mikä arvo saaduille vähäisille tuloksille pitäisi antaa. Kieltäjät ovat halunneet tarkastella tuloksia irrallaan siitä anekdotaaliaineistosta, josta tutkimus oli saanut innoituksensa, ja tulkinneet tulokset nollan arvoisiksi. Parapsykologit itse eivät ole pitäneet löydöksistään kovin suurta ääntä - silloinkaan kun joku sattuisi heitä kuuntelemaan - sillä ortodoksisen tieteen taholta tuleva arvostelu on jo pitkään ylittänyt tieteellisen seurustelun hyvät käytöstavat eikä ole kannustanut kommunikoimaan. Niinpä tutkimus, joka oli alkanut suurena unelmana ja henkeäsalpaavana seikkailuna, on tätä nykyä masentavan surullisessa tilassa. Aivan viime aikoihin asti monet tutkijat ovat pitäneet hyvin kyseenalaisena, pystyvätkö sen tästä alennustilastaan pelastamaan ne, jotka sen parissa nykyään työskentelevät. Missä vika?

Perillinen vailla perintöä

"Psyykkinen tutkimus on epäonnistunut", otsikoi erityisen kriittisenä parapsykologian tutkijana tunnettu Susan Blackmore näyttävästi jokunen vuosi sitten. Kieltäjien keskuudessa tämä uutinen otettiin huojentuneena vastaan eikä siinä oikeastaan olekaan muuta vikaa, kuin että se ei ole mikään uutinen tai oikeammin että se on uutinen väärästä asiasta. "Parapsykologian suuri virhe on ollut siinä, että se on yrittänyt ratkaista ongelmiaan, ikään kuin ne olisivat aistimaailman fysikaalisia ongelmia", ilmaisee perusasetelman Lawrence LeShan, eräs aikamme etevimpiä parapsykologeja.

Parapsykologia on nimensä mukaisesti psykologian rintaperillinen, mutta onnettomuudeksi äiti oli lapsensa itsenäistymisen kynnyksellä vielä liian nuori ohjaamaan jälkeläisensä varttumista. Kaiken lisäksi osa psykologeista oli liiaksi innostunut fysiikan puolella tapahtuvista huimista edistysaskelista ja ryhtyi rakentelemaan sielunelämän teorioita kvanttimekaniikan pohjalta. Parapsykologiankin puolella asiat alkoivat mennä peruuttamattomasti vikaan, kun myös paranormaaleja tapahtumia ryhdyttiin mallintamaan 1800-luvun fysiikan menetelmistöihin nojautuen. Koska paranormaaleja ilmiöitä piti sen koommin tutkittaman kuin aineellisen maailman ilmiöitä ikään, työntyivät "kovia tieteitä" edustavat luonnontieteilijät mukaan laboratorioihin isännän oikeudella eikä kehityksen vinosuuntaus ollut vältettävissä. Tämän onnettomuuden ilmaisi R.Tischner vuonna 1925 toteamalla: "Psyykkinen tutkimus on niitä aloja, joilla luonnontieteilijä haluaa soveltaa teorioitaan lapsekkaalla johdonmukaisuudella; ilman minkäänlaisia tietoteoreettisia tai psykologisia tunnonvaivoja hän otaksuu, että psyykkinen - joka ei sijaitse tilassa - noudattaa tilan mekaanisia lakeja, ja pystyttelee ilmavia hypoteettisia rakennelmia tätä tarkoitusta varten".

Parapsykologian eksyminen fysiikan maailmaan ja ajatus paranormaalien ilmiöiden tutkimisesta mittaamalla olivat siten varsin ymmärrettäviä aikakauden taustaa vasten katsottuna. Kun psykologiassa oli havaittu, ettei kiinnostuksen pääkohde, tietoisuus, ollut ilmaistavissa määrinä ja mittoina, sitä yksinkertaisesti lakattiin tutkimasta ja ryhdyttiin sen sijasta askartelemaan sellaisten asioiden kimpussa, joita voitiin mitata. Psykologia taantui tietoisuuden tutkimisesta refleksien tutkimiseksi. Nykyaikaisen psykologian ehkä etevin tutkija Sigmund Koch kirjoitti vuonna 1965: "Koko satavuotisen 'tieteellisen psykologian' kehityskaari voidaan nyt nähdä sarjaksi muuttuvia oppeja siitä, mitä luonnontieteissä tulisi yrittää jäljitellä - - [Tämä asennoituminen toimi] suojaavana taikakaluna, joka sai psykologin ja toivon mukaan koko maailman vakuuttumaan siitä, että hän oli tiedemies."

Laboratoriolemmen hauraudesta

Jos pidetään johdonmukaisesti kiinni siitä, että tutkimuksen kohteena olevat parapsykologiset ilmiöt ovat psykologisten ilmiöiden hauraampi, hienovaraisempi tai kätketympi jatke - kuten tulisi tehdä - ei kliinisissä laboratorio-olosuhteissa tapahtuvan tutkimuksen hullunkurisuutta ole vaikea nähdä. LeShan on tarjonnut asian ymmärtämiseksi oivan rinnastuksen, jota seuraavassa on vielä hieman koristeltu.

Olettakaamme, että psykologisen tutkimuksen puolella pantaisiin käyntiin laaja hanke, jonka tarkoituksena olisi tutkia psykologista ilmiötä nimeltä "rakastuminen". Tarjollahan olisi loputtomasti anekdotaalitapauksia, jotka lisäisivät mielenkiintoa asiaa kohtaan. Kerrottaisiin uskomattomia juttuja rakkaudesta ensi silmäyksellä, tiedettäisiin tapauksia, joissa nuorukainen on matkustanut maailman ääriin löytääkseen rakastettunsa, lehdistössä kerrottaisiin tarinaa onnettomasti rakastuneesta neitokaisesta, joka hyppää koskeen, jne. Kieltäjät - jotka eivät itse olisi koskaan rakastuneet - löytäisivät tapauksille helposti arkisia selityksiä. Rakastuminen ensi silmäyksellä olisi nousuhumalan aiheuttama maaninen reaktio, nuorukainen matkustaisi maailman ääriin paetakseen kovaa arkitodellisuutta, neitokainen hyppäisi koskeen äkillisessä mielenhäiriössä.

Mutta yhtä kaikki ilmiön tutkiminen pantaisiin vireille. Päätettäisiin, että hanke pitäisi viedä läpi tieteellisesti, so. 1800-luvulta peräisin olevaan tieteen käsitteistöön tukeutuen. Miehiä ja naisia tuotaisiin laboratorioon ja erityisen herkät laitteet mittaisivat sitä vetovoimaa tai vastenmielisyyttä, jota he tuntisivat vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan. Tutkittavia esiteltäisiin toisilleen vaihtelevissa olosuhteissa kahvin, alkoholin ja rauhoitusaineiden vaikutuksen alaisena taikka ilman. Aikanaan löydettäisiin muutamia "hyviä koehenkilöitä", jotka esimerkiksi tuntisivat vetovoimaa useita vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan tai herättäisivät itse kiinnostusta useissa vastakkaisen sukupuolen edustajissa.

Koska ei keksittäisi mitään tapaa anekdotaaliaineiston käsittelemiseen, se päätettäisiin hylätä epätieteellisenä ja keskittää kaikki ponnistelut laboratorioraporttien analysointiin. Niistä löytyisi niin paljon merkkejä keskinäisestä vetovoimasta, että ilmiön olemassaolosta voitaisiin vakuuttua, vaikkakin ilmiö osoittautuisi oikulliseksi ja harvinaiseksi. Kokeilijat kuluttaisivat yhä enemmän aikaa muuntelemalla laboratorio-olosuhteita ja suunnittelemalla yhä herkempiä laitteita. He yrittäisivät jatkuvasti saada aikaan "toistettavaa koetta", joka - kuten he väittäisivät - olisi "todellisen tieteen" tunnusmerkki. Tässä hypoteettisessa kokeessa koehenkilöiden tulisi laboratorio-olosuhteissa osoittaa ilmiön olemassaolo rakastumalla aina toisiinsa. Tiedemiehet tuntisivat itsensä syvästi tyytymättömiksi siksi, että olisivat epäonnistuneet sellaisen kokeen aikaansaamisessa ja jatkaisivat sitkeästi yrityksiään.

Tässä kuvitelmassa on pähkinänkuoressa koko viime vuosikymmenien parapsykologisen tutkimuksen peruspinttymä. Kun kysymyksessä on kaikille tuttu psykologian alaan kuuluva ilmiö, näkyy asetelman mielettömyys helposti. Jostakin syystä fysiikan maailmaan mieltyneet parapsykologit ja heidän takanaan häärivät kieltäjät eivät pysty sisäistämään seuraavaa yksinkertaista tosiasiaa: parapsykologisia ilmiöitä - jos niitä on olemassa - on määrä koskea samojen peruslainalaisuuksien kuin psykologisia ja niihin pitää suhtautua samanlaisella oivaltavuudella kuin psykologian ilmiöihin.

Taju hukassa?

Ensimmäisenä oivalluksen paikkana on käsittää - näin valistuneimmat parapsykologit aloittavat käännytystyönsä - ettei paranormaalien ilmiöiden ymmärtäminen ole mahdollista ilman tietoisuuden ymmärtämistä. Mitä on tietoisuus, missä se sijaitsee ja mitä lainalaisuuksia se noudattaa? Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus, että tietoisuus sijaitsee pääkallon sisällä, "korvien välissä", voidaan osoittaa aivan liian yksinkertaiseksi esimerkiksi hypnoositutkimuksesta tutun vesilasikokeen avulla. Tajunta on pikemminkin jokin ihmistä ympäröivä, periaatteessa rajattoman kauas ulottuva kenttä kuin johonkin elimeen rajoittuva pistemäinen tietoisuuslähde. Normaalielämässä ihminen on tietoinen vain siitä kentän osasta, mihin hän samaistuu tai teknisemmällä kielellä ilmaistuna, mihin hänen "tietoisuuskohdistimensa" osoittaa - toisin sanoen ihminen on yleensä tietoinen vain minäkeskuksestaan.

Tietoisuudella on ominaisuuksia, jotka poikkeavat perinpohjin aistimaailmassa havaittavien asioiden ja esineiden ominaisuuksista. Tietoisuuden alueella ei ole esineitä eikä asioita, ainoastaan prosesseja, tapahtumia ja tapahtumasarjoja. Havainnoinnin kohteet eivät periaatteessa ole ilmaistavissa määrinä ja vain yksi henkilö voi havainnoida asioita. Suhteet pyrkivät pysymään vakioina, eivät ominaisuudet. Tilanteet eivät milloinkaan toistu, siksi niitä ei voi tarkasti ennustaa. Tutkimuksen aikana sen kohteeksi asetettu tietoisuuden ominaisuus muuttuu ratkaisevasti. Henkilöiden tai henkilön ja "asian" välinen suhde määräytyy osapuolten historian, ei ominaisuuksien, perusteella.

Entä miten paranormaali tieto tai tapahtuma siirtyy ihmisen tietoisuuteen, "yliaistisesti", aisteista riippumattomalla tavalla? Kysymyksessä on niin suuri "ihme", että monet, jotka ovat pyrkineet vakavissaan ymmärtämään paranormaaleja ilmiöitä, ovat viimeistään siinä vaiheessa pudonneet kyydistä. Mutta ihme löytyy jo lähempää. Vähintään yhtä suuri ihme on näet se, miten tavanomaisten aistiärsykkeiden aiheuttamat muutokset aivoissa muuntuvat tietoisiksi kokemuksiksi. "Jokin heräte - - vaikuttaa hermon ääriosaan käynnistäen sarjan fysikaalisia ja kemiallisia muutoksia, jotka etenevät hermoa pitkin aivosoluun; siellä tapahtuu mysteerio ja mieleen kohoaa kuva tai tunne, joka ei voi enää sisältää muistumaa siitä ärsykkeestä, joka sen sai aikaan", kirjoitti A.S.Eddington jo vuonna 1937.

Informaatiomallin mukainen luonnontieteellinen tapa käsitellä paranormaaleja ilmiöitä pohjautuu olettamukseen, että tietoisuus sijaitsee aivoissa ja kommunikoi jollakin tavalla ilman aistimien apua toisen ihmisen aivoissa sijaitsevan tietoisuuden kanssa. Mallin oletetaan esimerkiksi telepatian osalta toimivan siten, että henkilöllä A on tietoa, jonka hän muuntaa jollekin koodikielelle ja lähettää "yliaistisesti" henkilölle B, joka edelleen purkaa sen. Informaatiomalli toimii moitteettomasti tietyillä alueilla, kuten tietoliikenteessä, mutta inhimillisessä kanssakäymisessä - normaalissa tai paranormaalissa - sen rajoittuneisuus tulee helposti esille. Ajatellaanpa esimerkiksi äidin ja pikkulapsen välistä vuorovaikutusta. Lähettävätkö äiti ja lapsi toisilleen viestejä, joihin he vuorollaan reagoivat? Järjetöntä. Kysymyksessä on selvästi pikemminkin jokin jaettu kokemisen tila, jotain joka tulee ymmärrettäväksi vasta, jos äitiä ja lasta ajatellaan eräänä yhteisessä tajunnankentässä toimivana kokonaisyksikkönä.

Psykologit ja sosiologit tarjoavatkin mieluummin ns. transaktiomallia niin inhimillisen vuorovaikutuksen kuin paranormaalien ilmiöidenkin ymmärtämiseen. Transaktio määritellään hieman juhlavasti "merkitysten luomiseen osallistuvien organismien käyttäytymiseksi ja kokemisen tilaksi". "Transaktiossa kahta ihmistä ei koskaan nähdä erillisinä elementteinä, vaan heitä tarkastellaan suhteessa toisiinsa. Transaktion puitteissa saatetaan kyllä 'vaihtaa viestejä', mutta 'vaihtaminen' on suureksi osaksi keinotekoinen tapa jäsentää sitä, mitä on tapahtumassa. Sillä todellisuudessa minä en lähetä sinulle viestiä ja odota sinun vastaanottavan sen ja vastaavan siihen. Kun sinä ja minä molemminpuolisesti havainnoimme toisiamme, me molemmat samanaikaisesti annamme merkityksiä käyttäytymisellemme. Ajan edetessä me muunnamme tai vaihdamme merkityksiä." Näin määrittelevät D.R.Smith ja L.K.Williamson käsitteen transaktio kirjassaan Interpersonal Communication.

Kuka, mitä, kenelle?

Pahimpia parapsykologisen tutkimuksen kompastuskiviä ovat aina olleet kysymykset kokeiden toistettavuudesta ja koeolosuhteiden eristettävyydestä. Eräänä tieteellisen tutkimuksen perusvaatimuksenahan on, että tutkittavien ilmiöiden joukko on kyettävä eristämään kaikista muista koeympäristössä vaikuttavista tekijöistä. Vain siten voidaan saada tietoa siitä, miten tapahtumat vaikuttavat toisiinsa, ja vain siten voidaan rajata pois ympäristöstä tulevat satunnaisvirikkeet. Mutta jo sen tarkastelun pohjalta, mikä edellä on suoritettu, voidaan kysyä, ovatko parapsykologian tutkimuskohteet tällä tavoin suojattavissa häiriötekijöiltä. Miten voidaan järjestää tarvittava tekijöiden eristäminen, kun tutkitaan esimerkiksi kykyä, johon saattavat vaikuttaa jokaisen mukanaolevan henkilön mielentila ja persoonallisuus, kykyä joka saattaa kulkea seinien läpi, ikään kuin niitä ei olisikaan, kykyä joka saattaa uhmata maapallon kaareutumista, kykyä joka saattaa tuoda esiin tietoa tapahtumista, joita ei ole vielä sattunut? Miten rajataan pois asenteet, persoonallisuus ja ne mahdolliset paranormaalit kyvyt, jotka kuuluvat kokeensuorittajalle, laboratorioavustajalle, käytävällä liikkuvalle satunnaiselle ohikulkijalle tai vaikkapa jollekulle tuhansien kilometrien päässä olevalle henkilölle, joka on kiinnostunut juuri kyseisestä ongelmanasettelusta? Turvautuuko kokeensuorittaja omaan ennaltatietämiskykyynsä valitessaan juuri ne satunnaisluvut, joita koehenkilö yrittää myöhemmin arvata? Poimivatko koehenkilöt todella kohdekuvia telepatian avulla vai sanovatko tarkkailijat niin tapahtuvan, koska tarkkailijat käyttävät selvänäkökykyä määrittääkseen, mikä on oikea kortti? Kuka tekee mitä kenelle?

Samantapaiseen epämääräisyyteen törmätään myös, kun pohditaan kysymystä, miksi psi-ilmiöt tulevat tavallisissa laboratoriotutkimuksissa näkyviin vain perin heikkoina, juuri ja juuri todennettavina. Jos otetaan jälleen vertailukohta tekniikan alueelta ja rinnastetaan esimerkiksi ajatuksensiirto radiolähetykseen, niin herää kysymys, miten hyvin psi-lähettäjä ja psi-vastaanottaja hallitsevat instrumenttinsa. Eivät oikeastaan lainkaan: lähettäjä vain ponnistelee lähettääkseen sanomansa jollakin tavalla jonnekin ja vastaanottaja vain ponnistelee ottaakseen vastaan jotakin jostakin. Jos radioliikennettä hoidettaisiin samalla tavalla, lähettäjä ei valitsisi mitään lähetystaajuutta, vaan antaisi sen määräytyä sattumanvaraisesti. Vastaanottaja puolestaan tyytyisi johonkin umpimähkäisesti määräytyvään vastaanottotaajuuteen, vaikka sieltä tulisi pelkkää kohinaa. Yritä siinä sitten kommunikoida! Oikeastaan voidaan pitää suurena ihmeenä sitä, että telepatiakokeissa yleensä jotakin joskus menee perille.

Nämä kysymykset eivät ole turhia eivätkä akateemisia. Parapsykologian historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, mitä kaikkea arvaamatonta tietoisuuden katvealueilla saattaa tapahtua. Mielenkiintoisen esimerkin tarjoaa Suomen etevimmän parapsykologin, edesmenneen Jarl Fahlerin 1950-luvulla suorittama kaukohypnoosikoe. Fahlerin tehtävänä oli yrittää noin viiden kilometrin päästä vaivuttaa kaksi hyväksi hypnotisoitavaksi tiedettyä koehenkilöä hypnoosiin "ajattelemalla". Koehenkilöt eivät tienneet yrityksestä etukäteen eikä Fahlerkaan tiennyt kokeen aloitusajankohtaa, ennen kuin siitä hänelle puhelimitse ilmoitettiin puolisen tuntia ennen aloitusta. Koe onnistui muuten erinomaisesti, paitsi että tapahtumat etenivät alusta alkaen omaa omituista aikatauluaan noudattaen. Kymmenisen minuuttia sen jälkeen kun kokeen alkamisesta oli sovittu, alkoivat koehenkilöt näet valittaa raukeuttaan ja kymmenen minuuttia ennen varsinaista sovittua aloitushetkeä he olivat jo syvässä ja rauhallisessa hypnoottisessa unessa. (Kysymyksessä oli todella hypnoositila; koehenkilöt eivät näet reagoineet muiden kuin paikalle saapuneen Fahlerin herätysyrityksiin.) Tapahtumasarjaa on vaikea selittää muuten, kuin että jotkut kokeeseen osallistuneista henkilöistä asettuivat jollakin mielen tasolla yhteyteen toistensa kanssa heti, kun järjestelykysymyksistä oli sovittu.

Fahlerin koe osoittaa, että tutkimustilanteessa ei ole helppo määrätä, mitä siinä pitäisi tapahtua ja minkä paranormaalin ilmiön siinä pitäisi olla vaikuttamassa - paranormaaleja ilmiöitä ei voi tilata. Vielä suuremmalla syyllä ei ilmeisestikään voida eristää paranormaaleihin ilmiöihin vaikuttavia muuttujia ympäristömuuttujista ja yhtä ilmeisesti on toistettavuuden vaatimus parapsykologisessa tutkimuksessa pelkkää haihattelua. Jos toistettavuus on ehdoton vaatimus, ei parapsykologian laboratoriotutkimuksissa ole selvästikään mitään mieltä. "Toistettavissa oleva koe on [parapsykologisissa tutkimuksissa] toivottava, mutta koska useimmat ilmiöt ovat spontaaneja ja säännöttömiä, kokeellinen menetelmä ei ole yleisesti sovellettavissa", vastasi C.G.Jung erään parapsykologisen aikakauslehden asiaa koskevaan tiedusteluun syksyllä 1963 ja jatkoi: "Tilastollinen menetelmä on mitä suotavin ja välttämättömin tieteellisessä tutkimuksessa, missä ja milloin sitä voidaan käyttää. Mutta tämä käy päinsä vain, kun aineisto osoittaa tiettyä säännönmukaisuutta ja verrattavuutta". Valitettavasti suuren ihmismielen tuntijan aatteellinen perintö ei näytä aina jälkipolville kelpaavan. Esimerkiksi asenneskeptikoiden syvyyspsykologinen panos paranormaalien ilmiöiden eristämisongelmaan on kakaramainen hihitys: "Kylläpä tutkittava ilmiö kummasti katoaa, kun skeptikko on paikalla".

Suolaa ja pippuria

"Televisiouutisista, hyvää iltaa! Paranormaalien ilmiöiden olemassaolo on vihdoinkin saanut tieteellisen vahvistuksen. Parapsykologi Charles Honortonin parisenkymmentä vuotta jatkuneet, ns. ganzfeld-tekniikalla toteutetut tutkimukset ovat johtaneet läpimurtoon ja asiaan aikaisemmin kriittisesti suhtautuneet epäilijätkin ovat nyt hyväksyneet näytön."

Mielenkiintoinen uutinen, mutta valitettavasti televisiouutisena toistaiseksi vielä pelkkää kuvittelua. Muutaman viime vuoden aikana on laboratoriotutkimuksissa kuitenkin tapahtunut pieni liikahdus, joka on herättänyt toiveita siitä, että "väärinkin perustein" tapahtuvan tutkimuksen tuloksista voitaisiin päästä yhteisymmärrykseen. Ja kas kummaa: viimeaikaiset tiedot maailmalta kertovat, että ganzfeld-tutkimukset olisivat ainakin tilapäisesti "pysäyttäneet skeptikot raiteillaan". Mutta ovatko kieltäjät jo innoissaan rientäneet kertomaan tämän riemastuttavan uutisen kontrollissaan oleville tiedotusvälineille? Kaksi vastausyritystä sallitaan.

Charles Honortonin soveltamat koejärjestelyperiaatteet osoittavat hänen olleen (Honorton kuoli vuonna 1992) hyvin perillä siitä, että psi on tavallaan aistien näkymätön jatke. Muutkin psi-tutkimuksen syvyyspsykologiset puolet näyttävät olleen hänelle tuttuja. Honorton esimerkiksi päätteli, että jos psyykkisiä kykyjä on olemassa, useimmilla ihmisillä niiden täytyy olla olemassa varsin heikkoina ja hukkua normaalisti aistiherätteiden alle. Antaakseen näille heikoille kyvyille paremmat mahdollisuudet tulla esiin hän sovelsi koejärjestelyissään ns. aistiriistotekniikkaa. Sen perustana on otaksuma, että psyykkisten signaalien havaitseminen käy helpommaksi, jos arkielämän äänet ja kuvat saadaan jollakin tavalla suljetuksi pois. Siinä tarkoituksessa Honorton peitti psyykkisiä viestejä vastaanottavan koehenkilön silmät pöytätennispallon puolikkailla ja esti kuuloaistimukset syöttämällä koehenkilön korviin kuulokkeiden kautta pelkkää taustakohinaa. Niin lähettävä kuin vastaanottava koehenkilö suljettiin erityisesti tutkimusta varten valmistettuun äänieristettyyn kammioon. Lähettäjänä toimi tavallisesti vastaanottajan ystävä tai sukulainen; Honorton oli siten selvillä siitäkin, että psyykkinen kontakti toimii parhaiten sellaisten ihmisten välillä, jotka ovat läheisiä toisilleen, "samalla aaltopituudella".

Yli kymmenen vuoden ajan kieltäjien leiri leimasi Honortonin tutkimuksien tulokset tavalla tai toisella virheellisiksi. Pääkriitikoksi kohosi amerikkalaisen CSICOP-kieltäjäjärjestön jäsen, psykologi Ray Hyman. Honorton kuunteli tarkkaan Hymanin esittämän kritiikin ja otti sen huomioon uusissa kokeissaan. Vuonna 1986 kohtalo johdatti miehet samaan konferenssiin ja Honorton sai houkuteltua vastustajansa aktiivisesti mukaan koesuunnitteluun - kunnioitettava saavutus, sillä nykypäivän kieltäjät yleensä karttavat tutkimuksiin osallistumista pahemmin kuin ruttoa. Hymanin mukanaolo lienee se tekijä, joka on saanut skeptikot Honortonin viimeisimpiä kokeita arvioidessaan esiintymään lähes herrasmiehen tavoin.

Tutkimuksia on aikomus jatkaa Honortonin viitoittamalla tavalla ja toistaa koesarja neljässä laboratoriossa eri puolilla maailmaa. Jos niissäkin saadaan myönteinen tulos, ovat monet skeptikot lupautuneet antautumaan. Parapsykologian historia osoittaa kuitenkin, ettei lupausta kannata ottaa kovin vakavasti. Vaikka kaikki nykyisin äänessä olevat kieltäjät taipuisivatkin, on yliopistoissa ja korkeakouluissa jo varttumassa uusi skeptikkosukupolvi, joka tuttuun tapaan tulee pitämään aiempien sukupolvien myöntymistä sinisilmäisyytenä, kritiikittömyytenä ja niin edelleen. Jos tarkkoja ollaan, eivät taipumattomat epäilijät ole nykyisestäkään kaartista sukupuuttoon kuolemassa. Esimerkiksi kelpaa Hyman itse: omien sanojensa mukaan hän ei ole valmis muuttamaan näkemyksiään, vaikka kokeen toisto onnistuisi. Hän uskoo, että ajan myötä Honortoninkin koetulosten voidaan osoittaa sisältävän piileviä virhelähteitä niin kuin aina ennenkin.

Sillä tavalla! Niin voi puhua vain aito, sokeasta epäuskosta kärsivä kieltäjä. Ja kaiku menneisyydestä vastaa suuren saksalaisen tiedemiehen Heinrich von Helmholtzin kuuluisin sanoin: "Eivät kaikkien Kuninkaallisen tiedeakatemian jäsenten todistukset eivätkä edes omien aistieni antamat todisteet saisi minua uskomaan ajatuksen siirtoa henkilöltä toiselle tunnettujen aistien ulkopuolella". Mitä hyötyä tieteellisin menetelmin tehtävistä kokeista on, jos kieltäjillä ei ole aikomustakaan hyväksyä minkäänlaisia todisteita edes sellaisista tutkimuksista, jotka läpäisevät kaikkien hyväksymät ankarimmatkin kriteerit? Skeptikkojen hunajaisissa puheissa tavan takaa toistuvat kielikuvat "äärimmäisen kiehtovista asioista" tai "äärimmäisen mielenkiintoisista, jopa mullistavista väitteistä" osoittautuvat siten tahalliseksi harhautukseksi, jonka tarkoituksena on vain ovelasti mielistellä yleistä mielipidettä ja syöttää massatiedotusvälineille mielikuvaa puolueettomasta suhtautumisesta psi-ilmiöihin.

Pilapiirros: Mies ja nainen istuvat ruokailemassa. Nainen on johdoin ja letkuin yhdistetty laitteeseen, jonka vieressä seisoo valkotakkinen tiedemies tarkkailemassa meneillään olevaa psykokineettistä koetta. Pöydällä on kaksi maustepurkkia, joista toinen, suolapurkki, kiitää näkymättömän voiman kuljettamana kohti miestä. Miehen repliikki: "En ole vieläkään vakuuttunut. Minähän pyysin pippuria."

Pila on pila, mutta se osoittaa hauskasti, minkälaisesta arvottomasta pelleilystä skeptismin harjoittamassa "pseudokritiikissä" usein on kysymys. Honortonin koesarjan jatko saattaisikin sujua esimerkiksi siten, että tutkimuksiin kutsutaan tarkkailijaksi taikuri James Randi ja - hokkus pokkus! - myönteisiä tuloksia ei enää saadakaan. Mikäli niin kuitenkin kävisi, ei uusista torjuntaverukkeista varmasti tule pulaa. "Ei voida hyväksyä, sillä koehenkilöt saattoivat kommunikoida salaa silmäripsiään räpyttelemällä." "Koejärjestelyissä on monia vakavia puutteita, sillä lähettäjä saattoi esimerkiksi toimittaa viestejä moduloimalla vaatteiden kahinan ylä-äänispektriä." "Täysin kelvoton tutkimus, sillä vastaanottajalla saattoi olla kuulokkeet peräsuoleensa kätkettynä." Varas varkaana pitää; ilmeisesti epäilijöillä itsellään on tapana harrastaa yhtenään kaikenlaista pikku vilppiä ja kanniskella kaikenlaisia esineitä kaikenlaisissa oudoissa paikoissa, sillä miten muuten he pystyisivät keksimään toinen toistaan mielikuvituksellisempia verukkeitaan? Ja jos kaikki muu pettää, on esimerkiksi nimellä "kaksoissokkomenetelmä" varustettu juonipussi vielä lähes kokonaan tyhjentämättä. Ei huolta "äärimmäisen kiehtovien asioiden" aiheuttamasta uhasta!

Lähteitä ja kirjallisuutta:

• C.G.Jung: Psychology and the Occult. Bollingen Series 1981. 167 p.
• John McCrone: Roll up for the telepathy test. New Scientist 15 May 1993, pp.29-33.
• Lawrence LeShan: The Science of the Paranormal. The Aquarian Press 1987. 208 p.
• David H. Lund: Death and Consciousness. Ballantine 1989. 257 p.
• Alan Gauld: Mediumship and Survival. Granada 1983. 287 p.
• Jarl Fahler: Hypnoosi. Tammi 1968. 327 s.
• Hans J. Eysenck, Carl Sargent: Selittämätön todellisuus. Karisto 1983. 185 s.