Thomas Mannin novellissa Mario ja taikuri on pääosassa pelottavia kykyjä omaava taikuri nimeltä Cipolla. Tavanomaisen ohjelmiston lisäksi Cipollan valikoimassa on kerrassaan yliluonnollisilta vaikuttavia numeroita. Taikuri tuntuu esimerkiksi tietävän, mitä ihmiset tahtovat - tai oikeammin taikuri saa heidät tahtomaan haluamallaan tavalla. Cipolla poimii uhrin yleisön joukosta, luo häneen pistävät silmänsä ja sivaltaa napakasti ilmaa rekvisiittaansa kuuluvalla ratsupiiskalla. Sitten kajahtaa käskevä ääni ja tahtonsa menettänyt uhri työntää ulos kielensä, kiemurtelee lattialla ankarissa vatsanväänteissä, suutelee taikurin poskea autuaallisen onnen huumassa tai käyttäytyy muulla tavoin hullunkurisesti, täysin taikurin tahdon mukaisesti. Siihen tapaan Cipolla häpäisee ja nöyryyttää ihmisiä mitä julmimmin tavoin. Kun näytäntö lähenee loppuaan, osa yleisöstä sätkyttelee lavalla ja toinen osa ulvoo naurusta. "Vapaus on olemassa ja myös tahto on olemassa, mutta tahdonvapautta ei ole, sillä tahto joka suuntautuu vapauttaan vastaan, törmää tyhjään", kuuluu taikurin röyhkeän itsevarma selitys.

Viihdyttäjiä ja tieteen asiapoikia

Hallitseeko Cipolla todella vaikeita ja vaikuttavia temppuja vai mistä on kysymys? Novellin kertojaminä pitää selviönä, että Cipolla on pelkästään harvinaisen taitava hypnoosin käyttäjä, joka esiintyy taikurin valepuvussa kiertääkseen viranomaisten määräyksiä. Thomas Mannin tuotanto osoittaa, että kirjailija oli tutustunut laajasti paranormaaleihin ilmiöihin. Niinpä on vaikea välttää ajatusta, että mystinen taikurikin on peräisin hänen omakohtaisista kokemuksistaan. Jokainen nykytaikureiden esityksiä seurannut tietää kuitenkin, että taikurit pystyvät pelkän sorminäppäryyden ja tekniikan avulla suorastaan henkeäsalpaaviin suorituksiin. Ja kuin osoittaakseen hallitsevansa paranormaalien ilmiöidenkin maailman, on monilla heistä ohjelmistossaan numeroita, joita ihastellessa nousee mieleen epäily, että he todella hyödyntävät "yliluonnollisia" kykyjä.

Psi-ilmiöiden käyttöön tähtäävät epäilyt on kuitenkin syytä unohtaa. Syy siihen on varsin yksinkertainen, kuten taikuri Al Dantte kertoo Ultran numerossa 1983/12. Tempun täytyy onnistua lähes sataprosenttisesti, jotta se voitaisiin ottaa vakio-ohjelmistoon ja siihen tarkoitukseen psi-ilmiöt ovat liian ailahtelevia ja hallitsemattomia. Jos hypnoosia halutaan pitää psi-ilmiönä - harvat sitä enää pitävät - muodostavat puolilevitaationumerot ilmeisen poikkeuksen. Niissä taikuri saattaa avustajansa, hehkeän nuoren naisen, kataleptiseen tilaan ilmeisesti posthypnoottisen suggestion avulla, jolloin elimistön äärikykyjä voidaan käyttää hyväksi vaikuttavalla tavalla.

Rajatietoharrastuksen ja -ymmärtämyksen nopea kasvu on nähtävästi ollut vaikuttamassa siihen, että viime aikoina yhä useammat taikurit ovat sisällyttäneet ohjelmistoonsa temppuja, joita voisi kutsua näennäisparanormaaleiksi: numeroita jotka luovat vaikutelman yliluonnollisten kykyjen käyttämisestä. Sellaisia temppuja tekevien taikureiden esityksiä seuratessa kiintyy huomio kahteen seikkaan. Ensinnäkin taikuri ei yleensä väitä turvautuvansa psi-ilmiöihin. Mutta harvoin jos koskaan taikuri myöskään väittää toisinpäin, nimittäin että paranormaaleja ilmiöitä tuotettaisiin pelkästään taikatemppujen avulla. Kieltäjien mielellään lietsoma käsitys, jonka mukaan taikurit olisivat yhtenä miehenä torjumassa psi-ilmiöiden todellisuuden, on perin pohjin väärä, kuten kesäisten Ultra-päivien kävijätkin mainiosti tietävät.

Paranormaalien ilmiöiden tutkimuksessa taikureiden ja psin välinen suhde on saanut näkyvyyttä kahdella tavalla. Ensinnäkin monet nimekkäät taikurit ovat omatoimisesti ottaneet tehtäväkseen paljastaa vilpillisiä meedioita. Harry Houdinin nimen tuntevat kaikki. Houdinilla oli hyvät syyt epäillä meedioiden rehellisyyttä, olihan hän itsekin esiintynyt "meediona" taikurinuransa alkuaikoina. Hän oli kuitenkin varsin harvinainen epäilijä siinä mielessä, että hänen toimiaan ainakin alussa ohjasi halu löytää aito meedio - hän näet halusi päästä yhteyteen kuolleen äitinsä kanssa. Houdini ei siis epäillyt niinkään mediumismia kuin meedioita. Hänen etsijänkuvaansa voidaan vielä täsmentää toteamalla, että hän pyrki paljastamaan vilpillisiä meedioita, kun taas nykyajan taikuri-paljastajilla näyttää olevan yksinomaisena tavoitteena osoittaa kaikki meediot vilpillisiksi. Siihen suuntaan kulki Houdininkin taival: kun yhä useampi meedio osoittautui huiputtajaksi, hänestä kehittyi ajan myötä raivokas meedioiden yleisvihollinen.

Toisena taikureiden esiintymisareenana psi-ilmiöiden maailmassa ovat laboratorio-olosuhteissa tapahtuvat tieteelliset tutkimukset. Taikurin ammattiin luonnostaan kuuluvan harhauttamiskyvyn uskotaan yleensä antavan hänelle erinomaiset taidot ja kyvyt havaita paranormaaleja ilmiöitä tuottavien ihmisten vilpillisyys. Periaatteessa mikään ei voisi olla erinomaisempi järjestely. Voi vain uskoa ja toivoa, että sillä tavalla psi-ilmiöiden maailma saataisiin puhtaaksi kaikenlaisesta epärehellisyydestä.

Mitalilla on kuitenkin kääntöpuolensa, kuuluu kulunut hokema. Kun psi-kieltäjien joukossa on silmiinpistävän paljon taikureita, on vaikea välttää kysymystä, miksi heitä on niin paljon liikkeellä. Mitkä ovat paljastaja-taikureiden todelliset motiivit? Houdinin tapauksessa kysymys oli omakohtaisista pettymyksistä ja niiden aiheuttamasta katkerasta vihasta, mutta miksi muut taikurit ovat niin innokkaasti tarjoamassa apuaan? Ovatko he ihmiskunnan hyväntekijöitä, jotka pyyteettömästi uhraavat voimiaan tasoittaakseen tietä puhtaalle totuudelle? Vai ovatko syyt ammatillisempia, jäytääkö heitä esimerkiksi pelko, että jos paranormaalit ilmiöt osoittautuisivat kiistattomasti aidoiksi, ihmiset eivät enää olisikaan kiinnostuneita heidän esityksistään? Mikäli näin on laita, pelko on aiheeton. Kiinnostuneempaa yleisöä on vaikea kuvitella kuin sitä, mikä Ultra-päivillä on seurannut Al Dantten esityksiä.

Kuka tarkkailisi tarkkailijaa?

Olettakaamme nyt kuitenkin, että taikurilla olisi jotain hampaankolossa psi-ilmiöitä ja niitä tuottavia ihmisiä kohtaan ja hän lisäksi olisi riittävästi motivoitunut psi-ihmisten leimaamiseen hinnalla millä hyvänsä. Kenellä muulla kuin juuri hänellä voisi olla parempi siihen tarvittava taitotieto kuin taikurilla? Jos ammattitaitoinen taikuri pystyy esimerkiksi taikomaan norsun näkymättömiin - kaikkien katsojien huomion ollessa kiintyneenä häneen - miten paljon helpompaa hänen onkaan halutessaan lavastaa toinen henkilö huijariksi tilanteessa, jossa tarkkailijoiden huomio on kiintynyt kokonaan toiseen henkilöön.

Huijausmahdollisuus on pakko ottaa esiin jo pelkän "tieteellisen totuuden" nimissä eikä tarkoituksena ole missään tapauksessa väittää kaikkia taikureita psi-vihamielisiksi. Mutta olettamuksena pitäisi olla, että mitä innokkaammin taikuri "vainoaa" psi-ihmisiä, sitä suurempi on todennäköisyys, että hänellä on vilppi mielessä. Onko epäilyille näyttöä? Asian luonteesta johtuen siitä voi olla erittäin vaikea saada todisteita, vaikka vilppiä esiintyisikin. Mutta jotakin sentään tiedetään. Houdini esimerkiksi sai osakseen epäilyjä kuuluisan amerikkalaisen "Meedio Margeryn" tapauksen yhteydessä. Margerylla oli eräs numero, jossa hänen kuollut veljensä Walter soitteli pientä kelloa - kieltäjien tulkinnan mukaan soittelijana oli tietysti hän itse. Numeroa muuteltiin Houdinin vaatimuksesta yhä paremman kontrollin aikaansaamiseksi. Eräässä vaiheessa kello lakkasikin soimasta, mutta kun kello Walterin antaman vihjeen perusteella tarkastettiin, löydettiin sen sisältä pyyhekumi. Mukana ollut Margeryn aviomies, tunnettu bostonilainen lääkäri Le Roi Crandon, syytti nyt Houdinia sabotoinnista, minkä tämä jyrkästi kielsi. Margery jäi erääksi Houdinin harvoista tappioista; meedio selvisi kuta kuinkin ehjin nahoin hänen paljastusyrityksistään.

Huijari-taikureiden mukanaolo paranormaalien ilmiöiden tutkimuksessa tekee asetelmasta sangen kiinnostavan: toisella puolella on joko vilpillinen tai vilpitön meedio ja toisella puolella vilpillinen tai vilpitön taikuri. Miten sellainen umpisolmu avataan? Tieteellisiä normeja tavoittelevassa tutkimuksessa tämä ongelma korostuu entisestäänkin. Mutta yhtä suuri ellei suurempikin ongelma aiheutuu siitä, että omin päin, ilman tieteellistä kontrollia, toimivien taikureiden paljastuksille annetaan kohtuuttoman paljon painoa. Taikureillahan ei yleensä ole juuri minkäänlaista tieteellistä koulutusta, mutta siitä huolimatta heidän paljastuksensa näyttävät saavan osakseen kieltäjien jakamattoman hyväksynnän.

Hyvän esimerkin tarjoaa eräs Uri Gellerin paljastusyritys. Huhtikuussa 1987 Geller esiintyi Bostonissa eräässä televisio-ohjelmassa. Uransa aikana hän on oppinut kaihtamaan henkilöitä, jotka skeptismin nimissä tai muutoin pyrkivät tuhoamaan hänen esityksensä, ja valikoi sen takia huolella henkilöt, joiden kanssa esiintyy. Kyseisessä ohjelmassa oli kuitenkin taikuri Henry Gordon, CSICOP-kieltäjäjärjestön kanadalainen jäsen, päässyt hänen kanssaan saman pöydän ääreen. Katastrofihan siitä oli seurauksena. Eräässä numerossaan Geller yritti liikutella kompassin neulaa mielensä voimalla, mutta neula ei hievahtanutkaan. Syynä tähän oli se, että Gordon oli kiinnittänyt sääreensä voimakkaan magneetin. "Minun magneettini oli voimakkaampi kuin hänen!", hän julisti voitonriemuisena.

Millaista magneettia Geller oli käyttänyt? Siitä ei tapauksesta kertovassa brittiläisen New Scientist -lehden uutisessa mainita sanaakaan. Magneetin löytyminen olisi edellyttänyt perinpohjaista ruumiintarkastusta eikä ole uskottavaa, että Geller olisi sellaiseen suostunut. Ilmeisesti kyseessä oli siis pelkkä hyväuskoinen, kritiikitön oletus, mutta Gordonin todistelu riitti vakuuttamaan niin Gordonin itsensä, lehden kolumnistin kuin CSICOPinkin, koskapa lehden mukaan CSICOP väitti sillä tavoin saaneensa (vihdoinkin) selville, mitä Geller on miehiään.

Tieteen näkökulmasta Gordonin todistelua on kuitenkin mahdotonta niellä. Tilannetta arvioitaessa tulee lähtöolettamuksena olla, että jos Gellerillä on kyky liikutella kompassin neulaa, kyvyn tulee vaikuttaa samojen fysikaalisten periaatteiden mukaisesti kuin maan sähkömagneettisen kentän, ts. Gellerillä on oltava kyky aiheuttaa tuohon kenttään paikallisia muutoksia. Kyky ei voi olla kaiken kumoava, määrällisesti rajaton, koska muutoin Geller pystyisi saamaan sen avulla aikaan mittaamattomia tuhoja jopa koko maapallon mittakaavassa. Jos tutkimustilanteeseen on vaikuttamassa myös muita tekijöitä - tässä tapauksessa magneetti - on kompassineulan poikkeama näiden kahden tekijän, Gellerin kyvyn ja magneetin, yhteisvaikutuksen tulos. Vasta tarkastelemalla neulan suuntaa suhteessa yhtäältä maapallon magneettikentän, toisaalta magneetin suuntaan sekä vaihtelemalla koehenkilön ja magneetin sijaintia, voidaan tehdä päätelmiä siitä, miten paljon Gellerin kyky on vaikuttanut neulaan. Mutta oleellisinta tässä tapauksessa on se, että Gordonin "tutkimus" ei kerro kerrassaan mitään siitä, millä keinoin Geller on pyrkinyt kompassineulaa liikuttelemaan.

Jos taikurilta tieteellisen koulutuksen lisäksi puuttuu aito mielenkiinto tutkittavana olevaa paranormaalia ilmiötä kohtaan, saa hänen suhtautumisensa helposti samanlaisen tunteenomaisen värityksen kuin kenellä tahansa maallikolla, myöntäjällä tai kieltäjällä. Houdinikin käveli todellisen kultakaivoksen ohi etsiessään äitinsä henkeä. Kohtalon oikusta hän oli solminut ystävyyssuhteen vannoutuneeseen spiritualistiin Sir Arthur Conan Doyleen, Sherlock Holmesin luojaan. Eräänä päivänä vuonna 1922 Doyle tarjoutui järjestämään istunnon, jossa meediona toimisi hänen automaattikirjoitusta harrastava vaimonsa ja jossa Houdini voisi yrittää yhteyttä äitiinsä. Teknisessä mielessä koe onnistuikin hyvin. Meedion käsi alkoi vauhdikkaasti suoltaa tekstiä ja tekstin takana tuntui todella olevan hänen äitinsä. Houdini sai tehdä kysymyksiä ja kun istunto päättyi, Doyle oli vakuuttunut, että Houdini olisi käännytetty.

Mutta niin yksinkertainen tilanne ei suinkaan ollut. Istunnossa oli ilmennyt seikkoja, joita Houdinin oli vaikea ymmärtää. Äiti oli esimerkiksi käyttänyt virheetöntä englantia, vaikka eläessään kykeni tuskin sitä käyttämään. Suurin epäily aiheutui kuitenkin siitä, että meedion käsi oli ensimmäiseksi piirtänyt paperille ristinmerkin. Sellaiseen mauttomuuteen ei hänen juutalainen äitinsä olisi kuuna päivänä langennut. Houdini ei sentään tohtinut väittää Lady Doylea huiputtajaksi, mutta eipä myöskään omien tunnekuohujensa keskellä säpsähtänyt ihmettelemään, mistä oikein oli kysymys. Kaksikymmenluvulla elettiin psyykkisten ilmiöiden tutkimuksessa vielä eräänlaista naivismin aikaa eikä tarjolla ollut muita selitysvaihtoehtoja kuin petos, tietoisuuden jatkuminen kuoleman yli ja ns. super-psi. Houdini lienee kuitenkin jo tuolloin ollut siinä määrin omien turhaumiensa vanki, ettei hänestä enää löytynyt kipinää tieteelliseen uteliaisuuteen - mikäli sille muutoin olisikin ollut edellytyksiä.

Varpumatematiikan taikaa

Ehkäpä paljastajataikureiden epätieteellisen suhteen psi-ilmiöihin voidaan usein selittää johtuvan tieteellisen käytännön laiminlyömisestä, mutta jos taikuri sitten joskus vetoaa tieteellisiin periaatteisiin, saattaa siinä ilmetä niin räikeitä piirteitä, että mieleen tulee tahallinen huiputusyritys. Tähän viittaavia piirteitä on vaikea olla näkemättä nykyhetken tunnetuimman paljastajataikurin, James "Amazing" Randin, toiminnassa. Esimerkiksi kelvatkoot hänen paljon mainostetut, varpuilmiötä koskevat tutkimuksensa, jotka kieltäjäpiireissä ovat kohonneet arvoon arvaamattomaan. Varsinkin Randin vuonna 1980 Australiassa suorittama koesarja paljastaa mielenkiintoisia seikkoja.

Kyseisessä kokeessa Randi oli kaivanut maahan kymmenen muoviputkea ja varpumiesten tehtävänä oli ottaa selville, missä putkessa vesi milloinkin virtasi. Kukin kokeeseen osallistuja sai tehdä 50 yritystä. Kun kussakin koeyrityksessä vain yhdessä putkessa kerrallaan oli vettä, merkitsee tämä sitä, että pelkkä arvaus tuotti osuman keskimäärin joka kymmenennellä yrityksellä. Kokeen onnistumiselle Randi oli asettanut ehdoksi 40 osumaa. Tieteellisessä katsannossa tämä on täysin kestämätön vaatimus, sillä se antaa vain mikroskooppisen pienet mahdollisuudet onnistumiselle pelkän sattuman turvin: jos kokeita suoritettaisiin jatkuvasti yksi sekunnissa, ei koko maailmankaikkeuden tunnettu ikä siihen riittäisi!

Miten kokeeseen osallistujat sitten menestyivät? He saivat keskimäärin yksitoista osumaa, siis enemmän kaksi kertaa tilastollisen odotusarvon (viisi). Tilastomatemaattisten laskusääntöjen mukaan sellaisen tuloksen saaminen pelkän sattuman turvin onnistuu harvemmin kuin kerran sadasta. Tilastomatematiikan kielellä tuloksen sanotaan silloin olevan erittäin merkitsevän. Niinpä Randi itse asiassa koesarjallaan vahvisti varpuilmiön olemassaolon! Tiedemiehen roolissa esiintyessään Randi on leimannut myönteisiä tuloksia saaneet tutkijat epäpäteviksi. Mitähän tuohon nyt sanoisi...

Eräänä Randin upeimmista ohjelmanumeroista voidaan pitää temppua nimeltä "10000 dollarin sekki". Kuten tunnettua, hän on luvannut luovuttaa sen sille, joka pystyy todistamaan jonkin paranormaalin ilmiön olemassaolon. Kun Russell Targilta, eräältä aikamme tunnetuimmista parapsykologeista, kysyttiin kerran, miksei mikään lukemattomista maailmalla suoritetuista, päteväksi todetuista telepatiakokeista ole saanut Randin sekkivihkoa kahisemaan, Targ muistutti, että Randi on luvannut palkkionsa sille, joka pystyy vakuuttamaan hänet itsensä. Varmuuden vuoksi Randi on jättänyt kertomatta, mitä hänen vakuuttamisekseen vaaditaan. Hän on kyllä julkistanut säännöt palkkion saamiseksi, mutta ne on laadittu niin monimutkaisiksi, ettei hänellä tosipaikan tullen olisi suuriakaan vaikeuksia vaateiden torjumiseksi. Säännöissä esiintyviä sumeita kohtia ovat esimerkiksi: "kuhunkin palkkiontavoittelijaan sovelletaan omia erikoissääntöjään", "paranormaalit kyvyt tulee osoittaa tyydyttävissä havainnointiolosuhteissa", "tulosten arviointimenettelyä koskevista päätöksistä sopivat Mr. Randi ja palkkiontavoittelija etukäteen molempia tyydyttävällä tavalla" ja "palkkiontavoittelijan tulee hyväksyä käsitys siitä, mikä oikeuttaa johtopäätökseen, että hänellä ei ole väitettyä kykyä". Jos edellä kuvatusta varpukokeesta on jotakin päättelemistä, niin ainakin se, että sekki tulee pysymään Randin taskussa. "Kymmenentuhannen dollarin temppu" onkin nähtävä Randin yritykseksi nolata ns. tavallisia ihmisiä eikä hänen tositilanteessa tarvitsisi edes venyttää taikurintaitojaan äärimmilleen tavoitteessaan pysymiseksi.

James Randi on onnistunut ihailtavalla tavalla laittautumaan kaikkien mahdollisten alojen yleisasiantuntijaksi ja hän ilmiselvästi nauttii asemastaan täysin siemauksin. Niinpä ei ole ihme, että hänen nenänsä nähdään yhä useammin työntyvän asioihin, joihin sillä ei pitäisi olla mitään asiaa. Irvokkuuden huippua edustanee hänen panoksensa ranskalaisen molekyylibiologin Jacques Benvenisten "paljastamisessa". Benveniste oli saanut aikaan tutkimustuloksia, jotka viittasivat mahdollisuuteen, että molekyyleillä olisi eräänlainen muisti. Tiedelehti Nature mykisti hetkeksi tiedemaailman julkistamalla Benvenisten tutkimustulokset. Seuranneessa epäuskon ja hämmästelyn ilmapiirissä Benveniste kutsui tutkijoita seuraamaan työtään. Nature lähetti sinne tutkimusryhmän, johon kuuluivat sen oma tiedetoimittaja, yhdysvaltalainen tieteellisten petosten selvittelylle omistautunut kemisti sekä Randi. Ryhmä vietti viikon Benvenisten laboratoriossa. Se raportoi puutteista koejärjestelyissä ja valitti, ettei ollut onnistunut toistamaan hänen tuloksiaan ns. kaksoissokkomenetelmällä. Petos- tai vääristelysyytteitä ei kuitenkaan esitetty.

Mitä oli tapahtunut? Benveniste kertoo: "Se oli kuin Salemin noitaoikeudenkäynti; kauhun ilmapiiriä ja suunnatonta henkistä painetta synnyttäen he kävivät läpi laboratorion muistiinpanovihkoja ja kuulustelivat meitä. Koko juttu löyhkää." Olivatko ryhmän löydökset aitoja vai esimerkiksi Randin lavastamia? Se on oikeastaan sivuseikka, sillä asian keskeisin kysymys kuuluu: mitä tekemistä Randilla, ammattitaikurilla ja petollisten psi-ihmisten erikoisasiantuntijalla, oli tieteellistä tutkimustyötä tekevässä laboratoriossa? Mitä salataikatemppuja hän odotti pystyvänsä paljastamaan aiemmin suoritettujen kokeiden muistiinpanovihkoista?

Katkenneiden lusikoiden korkeasuhdanne

Eräänä iltana koko Suomen uutisnälkäinen kansa pääsi todistamaan, miten James Randi paljastaa Gellerin. Kesäkuussa 1991 oli TV1:n pääuutisten lähetysajasta päätetty nimittäin uhrata näkyvä osa "humpuukin" torjunnalle. Paljastus sujui siten, että Randi otti etusormen ja peukalon väliin etukäteen murretun tai katkaistun lusikan ja hetkutteli sitä sitten yhä laajenevin liikkein. Hetken päästä hän pudotti palaset dramaattisesti pöydälle. "And it's broken (ja se on poikki)", Randi päätti esityksensä.

Taikatemppuna Randin lusikkanumero on aivan mukiinmenevä, mutta sitä vaivaa eräs puute. Sehän oli ilmiselvästi tarkoitettu selittämään se Gellerin kuuluisa temppu, jonka hän esitti parikymmentä vuotta sitten Suomen kansan olohuoneissa. Mitenkäs se sujuikaan? Järjestäjien paikalle tuomista lusikoista annettiin yksi avustajaksi saadulle dipl.ins. Pertti Jotunille. Jotuni otti lusikan lavan tukevasti etusormensa ja peukalonsa väliin. Geller ryhtyi sivelemään lusikan kaulaa ja kas kummaa, pian lusikka alkoi silmin nähden taipua ja taisipa lopulta katketakin. Missään esityksen vaiheessa lusikka ei ollut yksistään Gellerin otteessa. Jotuni kommentoi siihen kohdistuneen voiman, joka vastasi korkeintaan viidenkymmenen gramman painoa. Kysymys kuuluu: jos Geller toimi Randin "paljastamalla" tavalla, missä vaiheessa ja miten hän vaihtoi lusikan etukäteen katkaistuun? Taikatempun selittäminen toisella taikatempulla kuuluu tosin taikureiden vakio-ohjelmistoon, mutta kun halutaan paljastaa taikatemppu sieltä, missä sen ei pitäisi olla, ei Randin menettely ole enää lainkaan uskottava.

Hämäriksi jäävät Geller-paljastukset ja -selitykset ovat Randille niin ominaisia, että Gelleristä näyttää tulleen hänelle suorastaan elinikäinen pakkomielle. Randi on jopa kirjoittanut Gelleriä käsittelevän kirjan, jossa vakuuttaa paljastavansa tämän temput. Mutta vaikka kirjan ensimmäinen laitos ilmestyi jo vuonna 1975, ei se näytä vieläkään riittäneen vakuuttamaan edes muita kieltäjiä, koskapa tämän tästä saa lukea näiden voitonriemuisia kiljahduksia siitä, miten Geller on viimeinkin saatu kiinni vilpistä. Kirja on nähtävä ensi sijassa ylistyslauluksi tekijänsä omalle ainutlaatuisuudelle, se pursuaa itseihailua ja voimantuntoa, mutta kriittinen silmä havaitsee siinä tutun puutteen: lukijan on mahdotonta tarkistaa Randin esittämiä väitteitä, hänen on vain oltava kyllin epäkriittinen ja uskottava mitä sanotaan.

Viime vuosina Gellerin ja Randin kohtalot näyttävät sotkeutuneen toisiinsa lopullisesti niissä kunnianloukkausoikeusjutuissa, joita he ovat nostaneet toisiaan vastaan eri puolilla maailmaa. Randin motiiveja ei ole vaikea arvailla. Geller puolestaan sanoo olevansa pakotettu käymään oikeustaistelua, koska hänen lapsensa saattaisivat lukea hänestä perättömiä häväistysjuttuja. Viimeisimpien tietojen mukaan muuan japanilainen tuomioistuin totesi Randin paljastusten perustuvan enemmänkin taikurin omaan harhautuskykyyn kuin tutkimustaitoihin. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan Randi väitti erään sikäläisen lehden haastattelussa, että erään metallurgin itsemurha oli välillisesti Gellerin aiheuttama. Kyseinen mies oli aikoinaan todennut Gellerin metallinkäsittelykyvyn aitouden, mutta häpesi Randin paljastusten johdosta siinä määrin aikaisempaa menettelyään, että ampui itsensä hengiltä. Todellisuudessa hän koki aivan luonnollisen kuoleman.

Randilla näyttää olevan suorastaan sairaalloinen tarve tuhota Gellerin uskottavuus ja sitä on nyt jatkunut jo parikymmentä vuotta. Miksi se ei ole johtanut toivottuun tulokseen? Luulisi, että kun skeptikot ovat hankkineet tiedotusyliotteen kaikkialla maailmassa, Gellerin ura olisi jo aikoja sitten ollut lopussa. Mutta suuntaus tuntuu olevan juuri päinvastainen: Geller kiertää maailmaa ja skeptikot valittelevat ilmeisen kateissaan niitä suunnattomia tuloja, joita hän kyvyillään hankkii. Lopullisten johtopäätösten tekeminen Gellerin tai Randin aitoudesta tai vilpillisyydestä tuntuu julkisuuteen tulleiden väitteiden perusteella toivottomalta tehtävältä. Mutta eräs kriittinen näkökohta näkyy niin Gellerin puoltajilta kuin kieltäjiltäkin jääneen havaitsematta: entäpä jos hän on sekä taikuri että psykokineettisiä kykyjä omaava henkilö?

Toisin kuin yleensä tiedetään, kaikki skeptikot eivät pidä Gellerin syyllisyyttä toteennäytettynä eivätkä myöskään kaikki taikurit yhdy Randin vihamielisyyteen. Viime vuosikymmenen loppupuolelta alkaen Geller on saanut ammattitaikureilta osakseen jonkinasteista tukea ja jopa julkista hyväksyntää. Niinpä esimerkiksi brittitaikuri David Berglas, Lontoon Taikapiirin puheenjohtaja ja entinen CSICOPin brittiosaston puheenjohtaja, toteaa eräässä artikkelissaan Gelleristä: "Jos hän on aito psyykikko ja tekee aidosti sen, mitä väittää tekevänsä ja tekee sen menetelmillä, joita väittää käyttävänsä, siinä tapauksessa hän on ainoa mies maailmassa, joka siihen pystyy. Uri on ainoa, joka on onnistunut esityksissään jatkuvasti. Hän on ilmiö ja meidän tulee antaa sille arvoa. Jos hän toisaalta on taikuri, petkuttaja tai huijari, hän on myös ilmiömäinen - paras mitä koskaan on ollut. Joten haluttiinpa häntä katsoa tavalla taikka toisella, meidän on kunnioitettava häntä hänen jommassakummassa ominaisuudessaan." Tälle lausunnolle voidaan nostaa hattua, vaikka Gellerin ainutlaatuisuutta koskeva väite siinä ampuukin pahasti yli.

Hämmästyttävää Randin tapauksessa on se, että hänen skeptikkoveljensä - joista monilla on takanaan tieteellinen huippukoulutus ja joita pidetään ehdottomina auktoriteetteina omilla aloillaan - ovat mukisematta ja jopa avointa ihailua suitsuttaen hyväksyneet hänen "tutkimuspanoksensa". Eivät kuitenkaan kaikki. Randi lasketaan yleisesti - myös skeptikkojen itsensä keskuudessa - ns. kovan linjan skeptikkoihin ja hän on saanut ankaraa arvostelua kriittisemmin suhtautuvien skeptikkojen taholta. Mutta kritiikittömille skeptikoille hän on guru, ehdoton auktoriteetti, jonka seurassa tieteen nimissä esiintyvät asenneskeptikot mielellään näyttäytyvät. Ajan myötä hänestä on kehittynyt varsinainen harhautuksen suurlähettiläs: ketunhännän somasti pilkahdellessa kainalosta mies kiertää ympäri maailmaa harhauttelemassa niin hyväuskoisia tieteenharjoittajia kuin skeptikkojen talutusnuorassa olevia tiedotusvälineitäkin. Todellinen epäilyfilosofian riemuvoitto! Tieteenharjoittajien kannalta tilanne on sitäkin koomisempi, kun taikureilta itseltään on kuultu selviä varoituksia. "Jokainen taikuri voi kertoa, että tiedemiehet ovat maailman helpoimpia nenästä vedettäviä", amatööritaikurina esiintynyt tiedetoimittaja Martin Gardner on todennut. Niinpä niin.

Miksi tieteenharjoittajat sitten niin helposti laiminlyövät vaatimukset tieteellisten periaatteiden noudattamisesta, milloin taikurit ovat kauppaamassa heille apuaan tai paljastuksiensa tuloksia? Miksi skeptikot peittelemättömän sinisilmäisesti luottavat joukossaan hääriviin taikureihin? Asian voi ymmärtää vain siten, että taustalla on pohjaton usko paranormaalien ilmiöiden poissaoloon. Tottakai tieteellisen metodin käyttö tuntuu silloin täysin turhalta ja jo ajatuskin moisen hölynpölyn ja humpuukin tutkimisesta tieteellisin menetelmin saa tieteenharjoittajan kuulemaan kollegojen naurun korvissaan. Antaa taikurien touhuta, hyvällä asiallahan he ovat, hän tuntuu lohduttautuvan. Juuri niin. "Minua ihmetyttää, että skeptikkotaikuri ei naura, kun näkee toisen skeptikkotaikurin", voisi Ciceroa mukaillen letkauttaa. Tiedä vaikka nauraisikin!

Lähteitä ja kirjallisuutta:

• Kuolleet elävät. Lademann 1991. 159 s.
• Ian Anderson: Taking up the sceptics' burden. New Scientist 16 April 1987, pp.51-52.
• Dan Mattsson: Att avslöja pseudoskeptiker. Sökaren nr.3 1992, ss.4-5.
• Gail Vines: The ghostbusters report from Paris. New Scientist 4 August 1988, pp.30-31.
• James Randi: The Truth About Uri Geller. Prometheus 1982. 235 p.
• Arthur Lyons, Marcello Truzzi: The Blue Sense. The Mysterious Press 1991. 377 p.
• Henry Reed: Geller sues Randi ... and wins. Venture Inward Nov/Dec 1993 p.8.